Tapaan Kyllikin naapurin
Aamu enteili lämmintä ja kaunista säätä. Suuntasin askeleeni kohti linja-autopysäkkiä. Ennätin kävellä vain muutaman kymmentä metriä, kun huomasin naapuritalosta peruuttavan auton. Kohteliaana miehenä aukaisin portin, jotta hänen ei tarvitsisi nousta autosta. Auton sivuikkuna avautui, ja ulos työntyi keski-ikäisen miehen pää.
– Tack så hemskt mycket. Det var vänligt. (Kiitos paljon, olit ystävällinen) Oletko menossa kaupunkiin?
– Olen kyllä!
– Niin minäkin. Istu kyytiin niin vien sinut. Kiersin auton toiselle puolelle, ja istuin hänen viereensä.
Se oli Mersu, sieltä kalliimmasta päästä.
– Olen menossa Sveavägenille, joten jos sinulla on matka sinnepäin, voin viedä sinut sinne.
– Sopii mainiosti kuvioihini.
– Et ole täältäpäin. Tarkoitan, en ole tavannut sinua aikaisemmin.
– Olen Göteborgista, ja olen reportaasimatkalla. Kävin tapaamassa erästä tuttavaa.
Tyypilliseen tukholmalaiseen tapaan kuskini oli avoin, ja altis juttelemaan ventovieraan ihmisen kanssa.
– Kuulen murteestasi, että et ole täältäpäin. Mistä sinä tulet?
– Tulen alkujaan Suomesta. Tulin tänne noin 20 vuotta sitten.
– Puhut kuitenkin hyvää ruotsia.
Tämä oli tyypillistä ruotsalaisille. Vain kohteliaisuudeksi tarkoitettu sanonta. Vaikka puhuisit kuinka mongertamalla, ja sanoja hakien, niin aina tämä sama fraasi. ”Puhut hyvää ruotsia, vaikka olet ollut täällä niin vähän aikaa.”
En tosin puhunut mongertamalla, vaan sujuvaa ruotsia, tosin murtaen. Muistan kuitenkin ajat, jolloin todellakin sain hakea sanoja, ja miettiä lauseet etukäteen, ennen kuin uskalsin avata suuni.
– Meidän naapurissamme asuu eräs suomalainen rouva. Kyllikki Sjövall. Hänkin on alkujaan suomalainen. Hän tosin tuli tänne jo sota-aikana. Ehkä tunnetkin hänet?
Jostakin kumman syystä ruotsalaisilla on käsitys, että kaikki suomalaiset tuntevat toisensa, tulivatpa he mistä päin Ruotsia tai Suomea tahansa.
Keskustelin kerran junassa erään ruotsalaisen kanssa, joka sanoi tuntevansa erään Pauli Niinisen Malmöstä. Hän tiesi minun olevan Göteborgista, itse hän oli kotoisin Västeråsista. Hän kysyi minulta, tunnenko Pauli Niinisen?
Göteborgista Malmöön on liki 300 kilometriä!
Vastasin kohteliaasti kuskilleni, että en todellakaan tuntenut hänen naapuriaan Kyllikki Sjövallia. Valehtelin tosin röyhkeästi, mutta tein sen Kyllikin intimiteettiä suojellakseni. En halunnut antaa juoruille siipiä. Arvelin, että hänenlaisensa yksinelävän varakkaan suomalaisnaisen elämää seurattaisiin erikoisen tarkkaan.
Ilmeisesti kuskini ei kuitenkaan osannut yhdistää täällä liikkumistani Kyllikkiin, koskapa hän muina miehinä rupesi kertomaan.
– Olemme Kyllikin kanssa entisiä koulutovereita. Tulimme ylioppilaaksikin samaan aikaan. Hän on erittäin miellyttävä ihminen. Maanläheinen ja ystävällinen.
En sanonut siihen mitään, enkä usko hänen odottaneen minulta mitään kommenttia, koskapa hän jatkoi.
– Kyllikin kasvatusvanhemmat – Sjövallit, kuolivat tässä jokin vuosi sitten. Se oli tavattoman kova isku Kyllikille. Oli se ikävä meistä naapureistakin. Sjövallit olivat erittäin pidettyjä ja arvostettuja ihmisiä.
Heillä ei ollut omia lapsia, joten he adoptoivat Kyllikin. Heidän kuoltuaan Kyllikki peri heidät. Hyvin on Kyllikki ottanut vastuun perinnöstään. Talon lisäksi hän peri suuren määrän teollisuusosakkeita, sekä joitakin kiinteistöjä Tukholman keskustasta. Tytölle ei varallisuus kuitenkaan ole noussut päähän. Tapaamme joskus kutsuilla ja rapujuhlissa, joita järjestämme joka syksy. Kerronko hänelle terveisiä? Ai niin - ethän sinä häntä tuntenut.
Toimittajana minulle on tullut sellainen ammattisairaus, että tarkkailen ihmisiä eri silmin kuin muut. Tämä mies oli vaikeampi sijoittaa mihinkään määrättyyn mappiin.
Ymmärsin kuitenkin, että koska hän asui tällä Lidingön alueella täytyi hänen olla varakas. Halvinkin talo maksoi varmasti miljoonan, ja se oli paljon rahaa 1970 luvun puolivälissä.
Arvioin hänet lääkäriksi tai asianajajaksi.
Hänellä oli tumma, ohimoilta hieman harmaantunut tukka - aristokraattinen nenä ja silmissä huumorinpilke, joka kieli ystävällisestä ja ennakkoluulottomasta luonteesta. Tietysti sitä on Mersun ratissa helppo ollakin.
Suhteeni Ruotsiin ja ruotsalaisia kohtaan oli eräänlaista vihan ja rakkauden sekoitusta. Pidin heidän luontevuudestaan ja ystävällisyydestään, mutta en voinut hyväksyä heissä usein esiintyvää pintapuolisuutta ja tyhjän jauhamista.
Ruotsalaisten kysyessä, että: ”Hur har du´t"?
Kysyy suomalainen että: ”Mitä kuuluu?”
Ruotsalaisen kysymykseen on olemassa vain yksi vakiovastaus. "Tack bra", vaikka olisi toinen jalka haudassa.
Kun suomalaiselta kysyy: ”Mitä kuuluu”, saattaa vastaus tosin olla: ”Kiitos hyvää”, taikka siitä saattaa kehittyä melkoinen selostus kuulumisista.
” Ei kuulu kummempia, mutta tiedäthän sä sen Jussin. Se on taas ollu putkassa” ja niin edelleen. Ruotsalaisen kysymys koskee vain itseäsi, kun suomalainen, ”mitä kuuluu”? kattaa kaikki ystävät ja kylänmiehet.
Tiedä häntä. Voi olla, että takerrun liiaksi petitesseihin. Nämä olivat krapulaisten aivojeni aiheuttamia miellekuvia. Tietenkään ne eivät pitäneet paikkaansa. Elämme kuitenkin erilaisissa kulttuureissa, ja elämäntapamme poikkeavat toisistaan, joten meissä kaikissa on monenlaista menijää. Yhtä asiaa kuitenkin ihailen vilpittömästi ruotsalaisissa. Ruotsalainen ei yleensä ole ylpeä ja penseä, vaikka olisi oppinut, tai jopa varakaskin.
Olen huomannut sen haastatellessani, sekä kuninkaallisia, että kreivejä, kun taas moni suomalainen poliitikko tai toimitusjohtaja yrittää olla jonkinlainen yli-ihminen.
(Tämä koski 70-lukua. Tätä kirjoittaessani 90-luvun lopulla, ihmiset ovat mahdollisesti muuttuneet parempaan päin. )
Mies oli niitä ruotsalaisia joista pidin.
Hän jatkoi kertomustaan Kyllikistä, ja ennätin jo miettiä, josko hänellä oli Kyllikin kanssa jotakin vispilänkauppaa, koska hän kertoi hänestä niin halukkaasti.
– Gustavin täyttäessä 80 vuotta oli isot juhlat. Gustav... hän oli Kyllikin kasvatusisä. Tiedätkös? Siellä juhlassa oli Suomesta eräs ministerikin. Kohta sen jälkeen Gustav kuitenkin kuoli yllättäen sappikivileikkauksen jälkiseurauksena.
Tämän kyydittäjäni sanoi niin aidon surullisella äänellä, että olin varma hänen todellakin tarkoittaneen sitä.
– Tapasin Kyllikin Gustavin hautajaistilaisuudessa. Hän oli kovin murtunut. Vaimoni ja minä teimme kaikkemme, hyvinä naapureina ja vanhoina perhetuttavina, häntä lohduttaaksemme. Olihan Kyllikin oma isä kaatunut maataan puolustaessaan Venäjän sortovaltaa ja kommunismia vastaan. Gustav oli kuitenkin ollut hänelle kuin oikea isä. Mies naurahti pidättyneesti. Iski minulle silmää ja sanoi:
– Olin muuten lukioaikana pihkassa siihen tyttöön.
Meillä oli sellainen pieni suhde siihen aikaan...no ei nyt mitään syvempää. Käveltiin käsikoukkua, eikä siinä sitten muuta ollutkaan. Vaan oli kuitenkin tosi kaunis tyttö, ja on sitä tietysti vieläkin.
Toista se on nykyisin. Jo alaluokkalaiset tietävät kaiken. Kolmentoista ikäisillä on jo ”vakinaiset” kaverit. Neljäntoista vanhana on jo koettu kaikki. ”Fy fan”.
Suhteemme” loppui, kun aloitin akateemiset opiskeluni Lundin yliopistossa.
Olin hyvillään kuullessani, että suhde oli ollut ”viaton”. Hän ei ollut siis hässinyt Kyllikkiä. Huomasin heti miten hullu ajatukseni oli.
Eihän minulla ollut Kyllikkiin minkäänlaista etuoikeutta. Olin kuitenkin mustasukkainen.
Olimme ylittämässä Lidingön siltaa, kun näin vasemmalla puolella Värtan sataman. Tuttu paikka monelle suomalaiselle. Satamaan oli lipumassa suuri autolautta. ”Kuskini” ei kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Hän oli keskittynyt ruuhkautuvaan aamuliikenteeseen.
Minulle autolautan näkeminen sai aikaan kaihon tunteen. Olihan se jonkinlainen henkireikä kotimaahan.
En osannut vielä silloin aavistaa, että tulisin tapaamaan kyyditsijäni uudelleen, vaikkakin vähän toisenlaisissa ja minulle melko lailla yllätyksellisissä merkeissä.
– Tiedätkös? Minullakin on vähän suomalaista verta suonissani. Isäni äidinäiti oli suomesta.
– Ai niinkö? vastasin kohteliaasti. Sepä mielenkiintoista.
– Niin. Hän tuli Kasnäsistä tänne. Tiedätkö missä se on?
- Tiedän toki, vaikka en olekaan ollut siellä koskaan, mutta isäni äiti on myös sieltä kotoisin, valehtelin, koska onhan sukumme Savosta.
Kasnäsistä, ajattelin. Siis suomenruotsalaisia. En voinut sille mitään, että assosioin suomenruotsalaiset jonkinlaiseksi ”herraskansaksi” ja haistapaskan tärkeilijöiksi
Hehän olivat alkujaan ruotsalaisia, jotka olivat muuttaneet Suomeen joskus Ruotsi-Suomen aikaan, saatuaan kuninkaan perseennuolemisesta jonkinlaisena suosionosoituksena maatilan paikan ja määrätyn määrän verotettavia maajusseja palkkiokseen. Minulla nosti taas kerran päätään ”hurriviha”. En pitänyt häntä ollenkaan suomensukuisena, vaan keikarina, joka jollakin kumman tavalla laski ansiokseen sen, että oli muka suomalaista, tai pikemmin suomenruotsalaista sukua. Kas kun ei peräti kreivi. En tietenkään paljastanut hänelle ajatuksiani.
Sveavägenillä kiitin kohteliaasti kyydistä ja jostakin päähänpistosta huikkasin hänelle, että:
– Hälsa Kyllikki! – Hej då och tack för skjutsen.
Seuraava luku: Viinatrokari Konkku.
Aamu enteili lämmintä ja kaunista säätä. Suuntasin askeleeni kohti linja-autopysäkkiä. Ennätin kävellä vain muutaman kymmentä metriä, kun huomasin naapuritalosta peruuttavan auton. Kohteliaana miehenä aukaisin portin, jotta hänen ei tarvitsisi nousta autosta. Auton sivuikkuna avautui, ja ulos työntyi keski-ikäisen miehen pää.
– Tack så hemskt mycket. Det var vänligt. (Kiitos paljon, olit ystävällinen) Oletko menossa kaupunkiin?
– Olen kyllä!
– Niin minäkin. Istu kyytiin niin vien sinut. Kiersin auton toiselle puolelle, ja istuin hänen viereensä.
Se oli Mersu, sieltä kalliimmasta päästä.
– Olen menossa Sveavägenille, joten jos sinulla on matka sinnepäin, voin viedä sinut sinne.
– Sopii mainiosti kuvioihini.
– Et ole täältäpäin. Tarkoitan, en ole tavannut sinua aikaisemmin.
– Olen Göteborgista, ja olen reportaasimatkalla. Kävin tapaamassa erästä tuttavaa.
Tyypilliseen tukholmalaiseen tapaan kuskini oli avoin, ja altis juttelemaan ventovieraan ihmisen kanssa.
– Kuulen murteestasi, että et ole täältäpäin. Mistä sinä tulet?
– Tulen alkujaan Suomesta. Tulin tänne noin 20 vuotta sitten.
– Puhut kuitenkin hyvää ruotsia.
Tämä oli tyypillistä ruotsalaisille. Vain kohteliaisuudeksi tarkoitettu sanonta. Vaikka puhuisit kuinka mongertamalla, ja sanoja hakien, niin aina tämä sama fraasi. ”Puhut hyvää ruotsia, vaikka olet ollut täällä niin vähän aikaa.”
En tosin puhunut mongertamalla, vaan sujuvaa ruotsia, tosin murtaen. Muistan kuitenkin ajat, jolloin todellakin sain hakea sanoja, ja miettiä lauseet etukäteen, ennen kuin uskalsin avata suuni.
– Meidän naapurissamme asuu eräs suomalainen rouva. Kyllikki Sjövall. Hänkin on alkujaan suomalainen. Hän tosin tuli tänne jo sota-aikana. Ehkä tunnetkin hänet?
Jostakin kumman syystä ruotsalaisilla on käsitys, että kaikki suomalaiset tuntevat toisensa, tulivatpa he mistä päin Ruotsia tai Suomea tahansa.
Keskustelin kerran junassa erään ruotsalaisen kanssa, joka sanoi tuntevansa erään Pauli Niinisen Malmöstä. Hän tiesi minun olevan Göteborgista, itse hän oli kotoisin Västeråsista. Hän kysyi minulta, tunnenko Pauli Niinisen?
Göteborgista Malmöön on liki 300 kilometriä!
Vastasin kohteliaasti kuskilleni, että en todellakaan tuntenut hänen naapuriaan Kyllikki Sjövallia. Valehtelin tosin röyhkeästi, mutta tein sen Kyllikin intimiteettiä suojellakseni. En halunnut antaa juoruille siipiä. Arvelin, että hänenlaisensa yksinelävän varakkaan suomalaisnaisen elämää seurattaisiin erikoisen tarkkaan.
Ilmeisesti kuskini ei kuitenkaan osannut yhdistää täällä liikkumistani Kyllikkiin, koskapa hän muina miehinä rupesi kertomaan.
– Olemme Kyllikin kanssa entisiä koulutovereita. Tulimme ylioppilaaksikin samaan aikaan. Hän on erittäin miellyttävä ihminen. Maanläheinen ja ystävällinen.
En sanonut siihen mitään, enkä usko hänen odottaneen minulta mitään kommenttia, koskapa hän jatkoi.
– Kyllikin kasvatusvanhemmat – Sjövallit, kuolivat tässä jokin vuosi sitten. Se oli tavattoman kova isku Kyllikille. Oli se ikävä meistä naapureistakin. Sjövallit olivat erittäin pidettyjä ja arvostettuja ihmisiä.
Heillä ei ollut omia lapsia, joten he adoptoivat Kyllikin. Heidän kuoltuaan Kyllikki peri heidät. Hyvin on Kyllikki ottanut vastuun perinnöstään. Talon lisäksi hän peri suuren määrän teollisuusosakkeita, sekä joitakin kiinteistöjä Tukholman keskustasta. Tytölle ei varallisuus kuitenkaan ole noussut päähän. Tapaamme joskus kutsuilla ja rapujuhlissa, joita järjestämme joka syksy. Kerronko hänelle terveisiä? Ai niin - ethän sinä häntä tuntenut.
Toimittajana minulle on tullut sellainen ammattisairaus, että tarkkailen ihmisiä eri silmin kuin muut. Tämä mies oli vaikeampi sijoittaa mihinkään määrättyyn mappiin.
Ymmärsin kuitenkin, että koska hän asui tällä Lidingön alueella täytyi hänen olla varakas. Halvinkin talo maksoi varmasti miljoonan, ja se oli paljon rahaa 1970 luvun puolivälissä.
Arvioin hänet lääkäriksi tai asianajajaksi.
Hänellä oli tumma, ohimoilta hieman harmaantunut tukka - aristokraattinen nenä ja silmissä huumorinpilke, joka kieli ystävällisestä ja ennakkoluulottomasta luonteesta. Tietysti sitä on Mersun ratissa helppo ollakin.
Suhteeni Ruotsiin ja ruotsalaisia kohtaan oli eräänlaista vihan ja rakkauden sekoitusta. Pidin heidän luontevuudestaan ja ystävällisyydestään, mutta en voinut hyväksyä heissä usein esiintyvää pintapuolisuutta ja tyhjän jauhamista.
Ruotsalaisten kysyessä, että: ”Hur har du´t"?
Kysyy suomalainen että: ”Mitä kuuluu?”
Ruotsalaisen kysymykseen on olemassa vain yksi vakiovastaus. "Tack bra", vaikka olisi toinen jalka haudassa.
Kun suomalaiselta kysyy: ”Mitä kuuluu”, saattaa vastaus tosin olla: ”Kiitos hyvää”, taikka siitä saattaa kehittyä melkoinen selostus kuulumisista.
” Ei kuulu kummempia, mutta tiedäthän sä sen Jussin. Se on taas ollu putkassa” ja niin edelleen. Ruotsalaisen kysymys koskee vain itseäsi, kun suomalainen, ”mitä kuuluu”? kattaa kaikki ystävät ja kylänmiehet.
Tiedä häntä. Voi olla, että takerrun liiaksi petitesseihin. Nämä olivat krapulaisten aivojeni aiheuttamia miellekuvia. Tietenkään ne eivät pitäneet paikkaansa. Elämme kuitenkin erilaisissa kulttuureissa, ja elämäntapamme poikkeavat toisistaan, joten meissä kaikissa on monenlaista menijää. Yhtä asiaa kuitenkin ihailen vilpittömästi ruotsalaisissa. Ruotsalainen ei yleensä ole ylpeä ja penseä, vaikka olisi oppinut, tai jopa varakaskin.
Olen huomannut sen haastatellessani, sekä kuninkaallisia, että kreivejä, kun taas moni suomalainen poliitikko tai toimitusjohtaja yrittää olla jonkinlainen yli-ihminen.
(Tämä koski 70-lukua. Tätä kirjoittaessani 90-luvun lopulla, ihmiset ovat mahdollisesti muuttuneet parempaan päin. )
Mies oli niitä ruotsalaisia joista pidin.
Hän jatkoi kertomustaan Kyllikistä, ja ennätin jo miettiä, josko hänellä oli Kyllikin kanssa jotakin vispilänkauppaa, koska hän kertoi hänestä niin halukkaasti.
– Gustavin täyttäessä 80 vuotta oli isot juhlat. Gustav... hän oli Kyllikin kasvatusisä. Tiedätkös? Siellä juhlassa oli Suomesta eräs ministerikin. Kohta sen jälkeen Gustav kuitenkin kuoli yllättäen sappikivileikkauksen jälkiseurauksena.
Tämän kyydittäjäni sanoi niin aidon surullisella äänellä, että olin varma hänen todellakin tarkoittaneen sitä.
– Tapasin Kyllikin Gustavin hautajaistilaisuudessa. Hän oli kovin murtunut. Vaimoni ja minä teimme kaikkemme, hyvinä naapureina ja vanhoina perhetuttavina, häntä lohduttaaksemme. Olihan Kyllikin oma isä kaatunut maataan puolustaessaan Venäjän sortovaltaa ja kommunismia vastaan. Gustav oli kuitenkin ollut hänelle kuin oikea isä. Mies naurahti pidättyneesti. Iski minulle silmää ja sanoi:
– Olin muuten lukioaikana pihkassa siihen tyttöön.
Meillä oli sellainen pieni suhde siihen aikaan...no ei nyt mitään syvempää. Käveltiin käsikoukkua, eikä siinä sitten muuta ollutkaan. Vaan oli kuitenkin tosi kaunis tyttö, ja on sitä tietysti vieläkin.
Toista se on nykyisin. Jo alaluokkalaiset tietävät kaiken. Kolmentoista ikäisillä on jo ”vakinaiset” kaverit. Neljäntoista vanhana on jo koettu kaikki. ”Fy fan”.
Suhteemme” loppui, kun aloitin akateemiset opiskeluni Lundin yliopistossa.
Olin hyvillään kuullessani, että suhde oli ollut ”viaton”. Hän ei ollut siis hässinyt Kyllikkiä. Huomasin heti miten hullu ajatukseni oli.
Eihän minulla ollut Kyllikkiin minkäänlaista etuoikeutta. Olin kuitenkin mustasukkainen.
Olimme ylittämässä Lidingön siltaa, kun näin vasemmalla puolella Värtan sataman. Tuttu paikka monelle suomalaiselle. Satamaan oli lipumassa suuri autolautta. ”Kuskini” ei kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Hän oli keskittynyt ruuhkautuvaan aamuliikenteeseen.
Minulle autolautan näkeminen sai aikaan kaihon tunteen. Olihan se jonkinlainen henkireikä kotimaahan.
En osannut vielä silloin aavistaa, että tulisin tapaamaan kyyditsijäni uudelleen, vaikkakin vähän toisenlaisissa ja minulle melko lailla yllätyksellisissä merkeissä.
– Tiedätkös? Minullakin on vähän suomalaista verta suonissani. Isäni äidinäiti oli suomesta.
– Ai niinkö? vastasin kohteliaasti. Sepä mielenkiintoista.
– Niin. Hän tuli Kasnäsistä tänne. Tiedätkö missä se on?
- Tiedän toki, vaikka en olekaan ollut siellä koskaan, mutta isäni äiti on myös sieltä kotoisin, valehtelin, koska onhan sukumme Savosta.
Kasnäsistä, ajattelin. Siis suomenruotsalaisia. En voinut sille mitään, että assosioin suomenruotsalaiset jonkinlaiseksi ”herraskansaksi” ja haistapaskan tärkeilijöiksi
Hehän olivat alkujaan ruotsalaisia, jotka olivat muuttaneet Suomeen joskus Ruotsi-Suomen aikaan, saatuaan kuninkaan perseennuolemisesta jonkinlaisena suosionosoituksena maatilan paikan ja määrätyn määrän verotettavia maajusseja palkkiokseen. Minulla nosti taas kerran päätään ”hurriviha”. En pitänyt häntä ollenkaan suomensukuisena, vaan keikarina, joka jollakin kumman tavalla laski ansiokseen sen, että oli muka suomalaista, tai pikemmin suomenruotsalaista sukua. Kas kun ei peräti kreivi. En tietenkään paljastanut hänelle ajatuksiani.
Sveavägenillä kiitin kohteliaasti kyydistä ja jostakin päähänpistosta huikkasin hänelle, että:
– Hälsa Kyllikki! – Hej då och tack för skjutsen.
Seuraava luku: Viinatrokari Konkku.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.