Maukasta peuranpaistia Kyllikin luona
Soitin Kyllikin ovikelloa viisi minuuttia yli kuuden.
Oven avautuessa panin merkille, että hän oli pukeutunut hyvin istuviin pitkiin valkoisiin housuihin, sekä puolihihalliseen valkoiseen puseroon.
Puseron kaula-aukko oli avara. Houkuttelevan avara.
– Tervetuloa, hän sanoi iloisesti, ja rutisti minut oikein karhun syleilyyn.
– Kiitos, kiitos. Sinä osasit vetää oikeasta narusta. Tunnen paistin herkullisen tuoksun tänne asti.
Kyllikki ihastui tuomistani kukista, ja hän halasi minua uudemman kerran. Tunsin voiman hänen halauksessaan ja ihmettelin sitä taas kerran.
Päivällinen oli odotetusti makuhermoja kutkuttava. Peuran paisti ei kuulunut jokapäiväisiin aterioihini. Minun tuloillani sitä ei saattanut nauttia kuin ehkä kerran vuodessa.
Jos sain tilata työnantajan laskuun, käytin tietysti hyväkseni edustustiliä. Kauriinpaistista tulee aina mieleen sellainen lapsena kuulemani hokema:
”Voi sitä läskiä lotinaa, peuran pyllyä ihanaa.” Sinänsä omituinen loru, sillä peuranpaistissa ei ole läskiä ollenkaan.
Sitten muutin sen mielessäni seuraavanlaiseen muotoon:
” Voi sitä läskiä lotinaa, Kyllikin pyllyä ihanaa.” Purskahdin nauruun keksittyäni uuden muunnoksen.
– Mitä nyt? Kyllikki kysyi.
Enhän voinut kääntää sitä ruotsiksi. En sitten millään. Minua kuitenkin huvitti vertaus peuran pyllystä Kyllikin pyllyyn siinä määrin, että en tahtonut saada naurultani loppua.
– Mutta kerro nyt mikä sinua naurattaa. Onko ruoassa jotakin vikaa?
– Ei, ei ollenkaan. Paisti on erinomaista.
Sitten laukaisin saman lorun ääneen, tietysti suomeksi.
– Men snälla du. Du vet ju att jag inte kan finska.
Tiesinhän minä sen, siksi en sanonutkaan sitä ruotsiksi. Varsinkaan, koska Kyllikin pylly ei mielestäni ollut läskinen, päinvastoin. Minusta se oli erittäin kiinteä ja lihaksikas, ainakin siitä vähästä päätellen, minkä olin saanut tuntea tanssittaessani häntä. Kyllikki sana sopi kuitenkin tähän loruun. Saattaa olla että nautitulla punaviinillä oli osansa keksimääni, sinänsä mauttomaan vertailuun. Tunsin siis tarvetta selittää Kyllikille syyn nauruuni.
– Suo anteeksi. Ei ollut tarkoitus mitenkään loukata. Tuli vaan tästä kauriinpaistista mieleeni sellainen lapsena kuulemani loru.
– Niinkö? Millainen se loru on?
– Kuule, ei sitä voi kääntää ruotsiksi. Siitä menisi terä pois. Tehdään näin, että sitten kun olet käynyt sen suomenkielen kurssin ja osaat suomea, voin "reciteerata" sen sinulle. Vakuutan vielä kerran, että kauriinpaisti on erinomaista.
- Kiitos! Vaikka en olekaan sitä itse valmistanut. Apulaiseni paistoi sen, ja teki ruoat, tosin antamieni ohjeitten mukaan.
- Oletko peräti itse ollut metsällä?
- Mistä arvasit? Olen todellakin kaatanut sen itse. Kuulun paikalliseen metsästys seurueeseen ja käymme syksyisin hirvijahdissa, ja väliin tulee ammuttua jokunen kauriskin.
Olin yllättynyt. Nainen jahtiporukassa. En kuitenkaan udellut enempää, vaan kysyin:
– Miksi sinulla muuten on apulainen vaikka asut yksin?
– Selviäisin tietysti ilman apulaistakin, mutta Ebba on ollut mammalla ja papalla apulaisena niin kauan, että en raskinut laittaa häntä pois perittyäni heidän talonsa. Hänestä on minulle sitä paitsi seuraa, ja kun on isompia kutsuja, on hän korvaamaton apu. Minulla on mielestäni varaa tähän pieneen luksukseen.
– Niinpä hyvinkin. Olet tosi sosiaalinen ihminen. Kaikki eivät kuitenkaan ajattelisi niin.
– Voi olla. Hän on kuitenkin ollut talossa jo yli neljäkymmentä vuotta, ja siirtyy kohta eläkkeelle. Tämä talo on ollut hänenkin kotinsa. Hän viihtyy meillä, ja me olemme aina viihtyneet hänen kanssaan. Sitä paitsi hän hoiti minua tullessani Ruotsiin. Hän on minulle kuin toinen äiti.
Ei siis vain kahden äidin lapsi, vaan jopa kolmenkin, ajattelin.
Jälkiruoaksi oli vaniljajäätelöä jonka päälle oli kaadettu lakkalikööriä. Lopuksi kahvit ja Martell Cordon Bleu konjakkia.
Erittäin runsasmakuinen konjakki, jonka jälkimaussa aisti tanniinin ja korkean laadun. Pullo kyseistä konjakkia maksoi pienen omaisuuden. Tunsin tarjotun konjakin ennestään, ja niinpä en suostunutkaan ottamaan kuin yhden lasillisen. Se ei ollut juoma jota litkittiin kuin kaljaa. Lämmitin kupua kämmentäni vasten, jotta kädenlämpö haihduttaisi aromit nenääni. Vedin täyteläistä tuoksua sieraimiini, ja maistaessani annoin nesteen kiertää suussa, jotta se hivelisi jokaisen makunystyrän. Nautin pitkästä ”potkusta”, nieltyäni suullisen. En vain ymmärtänyt joittenkin englantilaisten tapaa nauttia konjakkia. He joivat sen nimittäin usein soodaveden kanssa. En tiedä silti sanoa, oliko tapa yleinen koko Englannissa. Kuitenkin, käydessäni Leedsin kaupungissa reportaasimatkalla minulle tarjottiin konjakkia soodaveden kanssa. Whiskyä olen tosin joskus juonut soodavedellä, mutta konjakkia!?
– Olen tavannut apulaisesi vain kerran, mutta välitä hänelle kiitokseni tosi maukkaasta ja onnistuneesta päivällisestä. Kiitä eilisestäkin päivällisestä.
– Sen teen mielelläni. Tiedän että hän ilahtuu terveisistäsi.
Päivällisen jälkeen istuimme salongin sohvalle, jossa Kyllikki tarjosi sikarin. Oikeaa Havannaa. Hän sytytti itsekin. Ilmeeni kai paljasti, että näky oli minulle jotenkin epätavallinen, joten hän kiirehti selittämään:
– Olet yllättynyt. Ei taida olla tavallista nähdä naisen polttavan sikaria? Minusta on kuitenkin mukava joskus nauttia hyvä sikari kunnon päivällisen jälkeen. Pappa poltteli näitä. Häneltä jäi joitakin laatikollisia. Päätin kerran ikävissäni kokeilla miltä ne maistuvat. Ehkä siinä oli mukana myös sitä, että sikarin tuoksusta tunsin ikään kuin papan läsnäolon. Olen siitä asti harrastanut tätä ”pahetta.”
– Mikäpäs siinä. Eihän ole sen kummempaa jos nainen polttaa, kuin jos mies sen tekee. Elämmehän tasavertaisessa yhteiskunnassa. Sitä paitsi - Tanskassa polttavat monet naiset sikareja, miksi ei siis täälläkin?
Aistin, että Kyllikki oli vaihtanut hajuveden täksi illaksi. Se oli miedompi, mutta silti houkutteleva. Asukin oli nuorekkaampi, ja tällä kertaa hän oli meikannut itsensä kiehtovammin. Värit sopivat hänen vaaleaan hipiäänsä ja tukkaansa. Eilisiltainen oli kuin poispyyhitty. Hän oli taaskin eri nainen.
Se hämmennytti minua. Olihan se hänessä uusi piirre, ja jollakin tavalla en päässyt samaan tunnelmaan kuin eilen.
– Kuules Matti. Sait minusta ehkä jotenkin huonon kuvan eilen.
– En ollenkaan. Miten niin?
– No... kun...tiedäthän sinä?
– En tiedä muuta, kuin että olit viehättävä emäntä.
– Sait minusta kuitenkin väärän kuvan.
– En ymmärrä mitä tarkoitat.
– Luulet ehkä, että toisin tänne kenet tahansa tilapäisen tuttavuuden perusteella. En ole sellainen. Minua vain miellytti se sinun ruokatemppusi siellä ravintolavaunussa. Tunsin jonkinlaista kiinnostusta ja empatiaa sinua kohtaan. Olit niin erilainen, ja säälin sinua, sillä vaikutit tosi nälkäiseltä.
– Tein tosi tyhmästi, mutta voin kyllä selittää...
– Voi ei sinun tarvitse selittää mitään. Pidätkö minua tunkeilevana, jos ehdotan että otamme paukut?
Kyllikki katsoi minuun niin viattomana, että luulin melkein, että siinä ei ollut minkäänlaista taka-ajatusta.
– Kiitos Kyllikki. Mielellään, mutta otetaan tällä kertaa jotakin halvempaa kuin tämä Martell Gordon Bleu. En halua väärinkäyttää vieraanvaraisuuttasi. Tyydyn ihan tavalliseen whiskyyn - kiitos!
Hän haki kaapista pullon Johnnie Walkeria. Siis ihan ”tavallista” Whiskyä. Maistelimme drinkkejämme, ja salonkiin oli laskeutunut kiusallinen hiljaisuus. Halusin jatkaa eilistä yhdessäoloamme, mutta pelkäsin, että Kyllikki ei ollut samalla aaltopituudella. En vielä silloin tiennyt, että hänellä oli samantapaiset ajatukset. Tajusin sen vasta sitten, kun kuulin hänen kysyvän:
– Matti. Jäätkö yöksi?
Se tuli niin yllättäen, että en hetkeen osannut sanoa mitään. Olin kuulevinani Kyllikin äänessä pikkutytön hätäisen pyynnön. Pelkäsikö hän olla yksin?
– Tuota...olin ajatellut mennä yöksi erään tutun luo Hässelby Strandiin.
En ollut sopinut yösijasta tuttavani kanssa, mutta en silti voinut myöntyä liian auliistikaan. Se voitaisiin tulkita väärin.
– Voi sinnehän on pitkä matka. Ensin kaupunkiin, ja sitten vielä maanalaisella ja bussilla. Jos toverisi ei tykkää huonoa, voit nukkua täälläkin.
Pikkutyttö Kyllikki – sotalapsi parka, ajattelin. Ehkäpä hän on jotenkin samanlainen kuin Erkki - täynnä sota-ajan traumaa. Ehkä hän hakee olkapäätä mihin nojata. Hakee turvaa ja tukea. Hänen näennäinen intohimonsa onkin ehkä vain naamio. Mitä pinnan alla on, sitä ei tiedä kukaan. Halusin saada selvän siitä. Leikinkö jonkinlaista amatööripsykologia? Ehkä meissä toimittajissa on sellaista vikaa, että yritämme ymmärtää ihmistä, ja tunkeudumme muka pinnan alle. Kun pääsemme sinne, näemme vain sensaation ja myyvän jutun. Ei saamari. Matti ei ole sellainen. Jos hyväksyn tarjouksen, teen sen vain siitä syystä, että pidän tämän naisen seurasta - ja pidinhän minä hänestä. En vielä siinä vaiheessa vain osannut sanoa, pidinkö hänestä ihmisenä, naisena, vai mahdollisena sänkykaverina.
– No olkoon menneeksi, sanoin viimein. Soitan toverilleni, että tulen vasta huomenillalla. Soitinkin sitten tuttavalleni, joka todellakin asui Hässelby Strandissa, ja joka varmasti ihmetteli, miksi peruin kortteeritarjouksen, vaikka emme olleet siitä sopineetkaan.
Illasta tuli todella mukava. Kuuntelimme rauhallisen vaikuttavaa klassillista musiikkia, taisi olla Vivaldia, ja maistelimme baarikaapin anteja.
Olin ollut vailla vakinaista naisseuraa viimeiset kuukaudet, joten ei ollut kumma, että minua alkoi kiehtoa ajatus saada muhinoida Kyllikin kanssa. Ilmeisesti hänellä oli samat ajatukset, koskapa illan kuluessa tilanne muodostui herkän intiimiksi.
Istuimme liian lähekkäin, jotta olisi ollut kysymys vain tavallisesta kyläilystä. Kyllikin läheisyys veti minua puoleensa kuin magneetti. En tiedä johtuiko se hänen huumaavasta hajuvedestään, rohkean paljastavasta kaula-aukosta, vai whiskystä.
Ehkä se johtui niistä kaikista, sekä hänen naisellisen pyöreistä muodoistaan. Vaikuttiko asiaan hänen akateeminen taustansa, vai yksinkertaisesti se, että olin pikku hiprakassa, ja että himosin naista?
Ehkä se johtuikin siitä, että tunsimme kumpikin tarvetta olla lähekkäin, tarvetta suudella ja hyväillä.
– Kuule - käydään suihkussa ennen kuin asetumme yöpuulle, Kyllikki sanoi, samalla kun hän suuteli minua kevyesti poskelle.
– Se on hyvä idea. Kumpi menee ensin?
– Voimmehan mennä yhdessä.
Menimme siis suihkuun. Näin Kyllikin ilkosillaan. Ehkä nautitut drinkit vaikuttivat siihen, että emme ujostelleet. Kyllikkiä ei häkellyttänyt sekään, että en pystynyt pitämään miehisyyttäni kurissa.
Pesimme toisiamme joka puolelta ja täytyy sanoa, että Kyllikkiä oli ihana pestä. Hänellä oli vartalo kuin Venuksella, joskin pyöreämpi, mutta muodot olivat kohdallaan. Isot kiinteät ryntäät, kauniisti kapeneva vyötärö, ja pehmeästi kaartuvat kiinteät lantiot.
Kuivattuamme itsemme menimme Kyllikin makuuhuoneeseen. Syleilimme toisiamme. Tunsin Kyllikin raikkaan ihon omaani vasten. Hän hieroi niskaani kevyesti, samalla hivellen toisella kädellään selkääni. Laskin käteni hänen lanteilleen, ja annoin niiden vaeltaa pitkin lanteita ja siitä edelleen kohti täyteläisiä, kiinteän pehmoisia kankkuja.
”Kyllikin pyllyä ihanaa”, soi mielessäni, mutta varoin sanomasta sitä ääneen.
Hyväilimme, unohtaen paikan ja ajan. Katsoimme toisiamme silmiin. Kyllikillä ne olivat pellavankukan siniset.
Kulmakarvat kaartuivat kauniisti, ja panin merkille, että ne olivat aidot, nyppimättömät. En yleensä pidä siitä, että naiset nyppivät kulmakarvansa, saadakseen niihin kaarevuutta, ja jota täytyi vielä parannella tummalla meikkikynällä, koska niistä kuitenkin huomasi ne nypityiksi. Kyllikillä ne kaartuivat kauniisti luonnostaan. Pieni suora nenä ja punaiset täyteläiset huulet, jotka lähestyivät omiani kostean kiihottavina.
Huulemme koskettivat kevyesti toisiaan. Hivelimme niitä hellästi vastakkain. Tunsin Kyllikin raikkaan hengityksen, johon oli sekoittunut hänen viimeksi nauttimansa liköörin tuoksu.
Kuin hidastetussa elokuvassa huulemme raottuivat. Ne imeytyivät lähemmäksi toisiaan ja tunsin hänen huuliensa poltteen omillani. Tunsin kielen työntyvän suuhuni, ja kuinka se alkoi kiihkeästi liikkua. Kehomme painautuivat lähemmäksi, ja tunsin pehmeän kummun työntyvän itseäni vasten.
– Vie sänkyyn, Kyllikki kuiskasi korvaani. Nostin hänet syliini, ja kannoin sänkyyn johon hänet hellävaroen laskin selälleen, pehmoisille silkkisille lakanoille. Hyväilin häntä, aloittaen kaulalta, josta etenin pyöreille olkapäille. Kumarruin alemmas ja näykkäsin hellästi hänen kovaksi paisuneita nännejään. Imin nännin suuhuni. Näykin sitä hampaillani. Kyllikki huohotti hekumoiden. Kääntyi mahalleen ja sanoi:
– Hyväile mun kankkuja.
En tarvinnut toista kehotusta. Huomasin, Kyllikin käännyttyä vatsalleen, hänen pakaroissaan pitkiä, sinne tänne risteileviä punaisia juovia.
Jäykistyin, puoliksi hänen kankkuihinsa päin kumartuneena. Kummastelin näkemääni. En ollut huomannut näitä juovia aikaisemmin suihkussa ollessamme, olihan hän ollut koko ajan minuun päin kääntyneenä. Sitä paitsi ne näkyivät niin heikosti, että olisin tuskin niitä huomannutkaan suihkussa ollessamme. Ihmettelin raitoja, jotka olivat samansuuntaisia, mutta joista lähti sivuraitoja eri suuntiin. Luulen, että olin ollut siinä asennossa niin kauan, että Kyllikki huomasi jotakin olevan vinossa.
Hän kääntyi äkisti selälleen ja kysyi:
– Mitä nyt? Miksi lopetit?
Tilanne oli kiusallinen, joten en tiennyt mitä sanoisin. Sain kuitenkin lopulta kysytyksi:
– Kuule. Ihmettelen vain mitä kumman raitoja sinulla on kankuissasi?
Kyllikin kasvoille ilmestyi säikähtänyt ilme, kun hän refleksinomaisella liikkeellä veti lakanan nurkkaa päällensä.
– Kuule, ne ei ole mitään. Ei yhtään mitään.
– Käy katsomasta peilistä niin näet itsekin.
Hän veti lakanan päänsä peitoksi, ja kun yritin varovasti raottaa lakanan nurkkaa piti hän siitä niin lujalla otteella, että jätin yrityksen siihen. Hän alkoi nyyhkyttää, ja sanoi:
– Nyt kaikki on siis pilalla. Et tietenkään halua olla kanssani enää.
– En ole sanonut mitään sellaista. Onko se jonkinlaista allergiaa tai ihottumaa. Ei sinun tarvitse häpeillä sitä, sehän on ihan luonnollista.
– Minun täytyy kai kertoa sinulle eräs asia. Kun olen kertonut, saat päättää haluatko jatkaa tuttavuuttamme. En syytä sinua, jos haluat lähteä pois.
– Kerro sitten. En minä silti mihinkään lähde.
– Kuule. Mennään alakertaan.. Tarvitsen ryypyt ennen kuin voin kertoa.
Vedimme aamutakit päällemme. Kyllikki otti minulle komerosta miesten aamutakin. Oli kuulema ”papan” entinen. Uskoin sen todeksi nähtyäni kuosin ja mallin. Se oli vanhemman herrasmiehen aamutakki, ja siitä aisti vieläkin lievän sikarin tuoksun.
Kaadoin meille whiskyt, josta Kyllikki kallisti kertaheitolla puolet kurkkuunsa. Itse tyydyin vain maistamaan lasistani. Kiedoin käteni hänen harteiden ympärille, mutta tunsin, kuinka hän vetäytyi erilleen.
– Kerro kulta mikä mieltäsi painaa. Lupaan olla myötätuntoinen.
– Ei se niin helppoa ole. Minua hävettää. En tiennyt, että ne näkyisivät enää.
– Miten niin näkyisivät enää?
– Saanko aloittaa ihan alusta.
– Tietysti saat.
– Ihan lapsuudestako asti?
– Ovatko ne siis jonkinlaisia lapsuudenaikaisia arpia?
– No tavallaan… vaikka silti tuoreita.
– Nyt en ymmärrä ollenkaan.
– Et tietenkään. Ne ovat tavallaan sotavammoja.
Hän joi loput whiskystä, ja kaatoi lasiinsa heti uuden.
Kyllikki katsoi minua tutkivasti silmiin. Ikään kuin arvioiden, voisiko hän minulle uskoutua. Aavistin synkän salaisuuden. Jonkinlaisen traumaattisen tapahtuman sota-ajalta. En vain osannut aavistaa sitä, mitä saisin kuulla.
– Kun olen kertonut. Lupaathan, että et lähde vihoissasi täältä. Jos haluat, voimme nukkua vaikka eri huoneissa, mutta en halua, että lähdet täältä tänä iltana.
– Lupaan varmasti.
– Hyvä on. Oletko lukenut psykologiaa?
– En lyseossa ollessani, mutta olen lukenut sitä omasta mielenkiinnosta myöhemmin.
– No sitten ehkä ymmärrät tämän asian paremmin. Se on katsos sellainen psykologinen trauma.
Olin tosin lukenut psykosomaattisista sairauksista, mutta en ollut koskaan kuullut, että se voisi aiheuttaa punaisia raitoja pakaroihin. Epäilin, että hän oli ottanut lasin liikaa, ja päihtynyt kun oli, keksi omiaan. Kyllikki ei mielestäni kuitenkaan vaikuttanut päihtyneeltä, oli korkeintaan pienessä hiprakassa.
– Jaksan kyllä kuunnella, oli se sitten mitä tahansa. Lupaan ymmärtää sinua.
– Ne jäljet...ne ovat...piiskan jälkiä.
– Piiskan! ? Onko sinua joku käynyt hakkaamassa? Miksi et ole kertonut? Onko se joku entisistä miehistäsi?
– Ei... ei ollenkaan. Se on... sellaista – terapiaa.
Yllätyin niin, että olin saada whiskyn väärään kurkkuun. Tajusin kuitenkin, että kuviot hänen kankuissaan saattoivat hyvinkin olla piiskan aiheuttamia.
– Terapiaa...mutta..?
– Se on kuule aika mutkikas ja…arkaluontoinen juttu.
Kyllikki maistoi lasistaan ja huomasin, että kun hän oli alkuun päässyt hänen oli helpompi jatkaa kertomista. Äänessä oli toisenlainen varmuus, kun hän jatkoi.
– Käyn säännöllisin välein psykiatrilla…terapiahoidossa, Ei. Älä vain luule, että olisin jollakin tavalla tärähtänyt. Ei se sellaista ole. En edes käytä rauhoittavia lääkkeitä, jos sitä epäilet. Asia on vain niin, että mamman ja papan kuolema oli minulle ankara isku. Minulla oli ollut onnellinen lapsuus ja nuoruus heidän hoivissaan. Sain elää huoletonta ja onnellista elämää. Heidän kuoltuaan mietiskelin paljon, ja mieleeni palautui sellaista, jonka olin jo luullut unohtaneeni. Minulla ei ollut enää mammaa eikä pappaa. Jäin yksin. Koko elämä tuntui irralliselta, tarkoituksettomalta.
Suomen isäni oli kuollut sodassa. Suomen äitiin minulla oli vain sattumanvarainen ja etäinen yhteys ja sekin tulkin välityksellä. Oikeastaan oli biologinen äitini Suomessa minulle täysin vieras ihminen. Tiesin hänen kuitenkin olevan olemassa. Kun jäin yksin, minulle tuli kova halu ottaa yhteyttä, ja saada selvää suomalaisista juuristani. Menin siis keskustelemaan mieltäni painavista asioista psykiatrin kanssa. Minulle valkeni pala palalta asioita, jotka olin luullut unohtaneeni.
Avauduin tälle terapeutille, ja minusta tuntui joidenkin kertojen jälkeen, että aloin löytää oman itseni. Kerroin esimerkiksi sen, että minulla oli epänormaalina pitämäni halu saada tuntea tuskaa ja kipua. Kerroin, että minulla oli halu, ollessani miehen kanssa yhdynnässä, että toivoin hänen kurittavan minua. En ollut kuitenkaan koskaan uskaltanut kertoa siitä kenellekään miehelle. Pelkäsin nimittäin, että he pitäisivät minua jotenkin vinksahtaneena.
Tämä Bergström – terapeuttini siis, vakuutti minulle kuitenkin, että niissä kuvitelmissani ja haluissani ei ollut mitään epänormaalia. Ne johtuivat hänen mukaansa tavalla tai toisella lapsuudestani. Se saattoi johtua peitellystä syyllisyydentunnosta. Se saattoi johtua lapsena saadusta ruumiillisesta kurituksestakin. Hän sanoi, että lapsi jota kuritetaan, saattaa mielessään muuttaa kurituksen nautinnolliseksi kokemukseksi, jotta hän selviäisi siitä henkisesti ja fyysisesti. Siitä voi olla seurauksena se, että mieliteko säilyy, ja jopa vahvistuu aikuisena.
Bergström kertoi myös, että hänellä on ollut miespotilaita, jotka ovat kertoneet, kuinka heidän kalunsa oli kovettunut heidän saadessaan lapsena piiskaa.
– No saitko sinä lapsena piiskaa?
– En mammalta ja papalta. En koskaan. He eivät käyttäneet ruumiillista kuritusta vaan he keskustelivat rauhallisesti ja selvitimme asiat sillä tavalla. Kuitenkin, ollessani terapiassa tämän Bergströmin luona, minulle muistui mieleen, että sain lapsena piiskaa Suomessa. Onko se muuten tavallista siellä?
– Kyllä se valitettavasti on aika tavallista. Sitä pidetään jotenkin oikeaan kasvatukseen kuuluvana. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, on Suomessa ahkeraan viljelty raamatunlause.
Olen itsekin saanut selkään – ja kunnolla. On vanhempia, jotka piiskaavat lapsiaan ikään kuin ennakkoehkäisynä. Siis, jos he eivät ole tehneet pahaa juuri nyt, he kuitenkin tulevat sitä tekemään ennemmin tai myöhemmin.
– Minusta se on julmaa, Kyllikki sanoi.
– Niin minustakin. Itse en ole ruumiillisen kurituksen kannalla. Minusta se pitäisi kieltää lailla. (Se kiellettiinkin Ruotsissa 70-luvulla.)
– No minulle selvisi yhtä ja toista lapsuudestani. Se ei kuitenkaan poistanut halua saada piiskaa. Bergström kysyi kerran, olenko koskaan saanut aikuisena piiskaa. Vastasin, että olisin halunnut, mutta siihen ei ole koskaan ollut tilaisuutta.
Hän kysyi, haluaisinko, että hän piiskaisi minua, ikään kuin terapiamielessä.
Minua ehdotus tietysti kiinnosti. Seuraavalla kerralla hänen vastaanotolle mennessäni vein nipun koivusta taittamiani vitsoja. Hän kysyi, olinko täysin varma siitä, että halusin hänen käyttävän niitä - hoitomielessä.
Tietysti halusin. Olinhan haaveillut siitä kauan, ja yrittänyt mielessäni ajatella miltä se tuntuisi. Hän kehotti minut mahalleen vastaanottohuoneen sohvalle. Hän kysyi, josko halusin itse paljastaa pehvani, vai halusinko, että hän riisuu kankkuni paljaaksi. Halusin hänen riisuvan. Halusin olla täysin toisen armoilla. Hän veti minulta hameen ylös. Veti sitten pikkupöksyni reisiin. Tunsin kihelmöivää mielihyvää, mutta samalla hieman pelottavaa jännitystä. Salaiset unelmani toteutuisivat.
Bergström ripsautteli minua kevyesti piiskalla. Hän kysyi, oliko se sopivan kovaa. Halusin hänen piiskaavan kovemmin. Halusin sen kirpaisevan kunnolla. Sain sitten piiskaa oikein ”isän kädestä.” Nautin joka sivalluksesta, ja vasta kun tunsin kankkujeni olevan kuin tulessa, pyysin häntä lopettamaan. Vaikka kirveli ja kuumotti, tuntui silti tavattoman hyvältä. Se oli kuin jonkinlainen rakkauden osoitus. Se antoi minulle eräänlaisen armahduksen – absoluution – synninpäästön, jos ymmärrät?
Nyt tiedät salaisuuteni. Voit tehdä omat johtopäätöksesi. Jos et halua tietää minusta enää, en syytä sinua.
Katselin Kyllikin viattoman kauniita kasvoja, ja tunsin vain hellyyttä ja empatiaa. Tarvittiin suurta rohkeutta voidakseen kertoa tällaisia asioita. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, katsoin häntä silmiin, ja sanoin:
– Oli hyvä, että kerroit. Lupaan olla luottamuksesi arvoinen. Tämä asia saa jäädä sinun ja minun keskeiseksi. Suutelin häntä hellästi ja hän vastasi suudelmaani.
– Olet siis ollut tänään kyseisen Bergströmin luona? Kysyin. Halusin saada selvyyden viiruista hänen kankuissaan.
– Olen. En ole päässyt siitä halusta vielä, joten hän jatkaa terapiahoitoa. Älä kuitenkaan luule, että siinä olisi mitään muuta...niin kuin seksuaalista välillämme. Hän ei ole koskaan yrittänyt mitään sellaista, ja se osoittaa mielestäni sen, että hän tekee sen vain terapiahoitona. Minulle se on kuitenkin sellainen seksuaalinenkin asia. Kiihotun, kun saan piiskaa.
– Mitä sitten teet kiimasi kanssa, jos ette kerran…niin jos ette…?
– Onhan minulla kaksi tervettä kättä.
– Hm…ymmärrän.
– Jos ei ole miestä saatavilla, ja sitä minulla ei ole ollut aikoihin.
Kyllikki painautui lähemmäksi, ja tunsin kuinka hän haki minusta lohtua ja turvaa. Saatoin jotenkin ymmärtää hänen toiveensa ja mielihalunsa. Tunsin samalla, että olimme lähentyneet toisiamme, ja huomasin miten paljon pidin tästä ”hupsusta” naisesta. Tästä pikkutytön hupakosta – Molla-Maijasta.
– Oletko minulle vihainen, hän kysyi arasti?
– En ole, kulta. Pidän sinusta. Suutelin häntä suulle, ja tunsin kuinka hän vastasi siihen kiihkeän kaipaavana.
– Vieläkö haluat, että nukumme yhdessä?
– Jos sinä haluat?
Nukuimme todellakin yhdessä, mutta emme lempineet. En kerta kaikkiaan voinut. Hyväilimme vain toisiamme. Päässäni pyöri liian monta asiaa, ja se vei minulta halut.
- - -
Useita vuosia myöhemmin, tarkemmin sanoen 80-luvun lopulla, luin amerikkalaisen psykologin laatiman artikkelin. Siitä kävi ilmi, kuinka monet heistä (psykologeista) olivat terapiamielessä olleet jopa sukupuoliyhteydessä potilaittensa kanssa. Asiasta nousi tietysti melkoinen kohu, mutta lopputulos oli kuitenkin se, että heillä oli täysi oikeus tehdä niin, jos se tehtiin hoitomielessä ja yhteisymmärryksessä potilaan kanssa. Asian ydin oli siinä, että jos he eivät käyttäneet potilaan hädänalaista tilannetta hyväkseen, eivät he olleet tehneet mitään laitonta.
Myöhemmin sattui silmiini juttu ruotsalaisessa Aftonbladet iltalehdessä. Se käsitteli Ruotsin sairaanhoitoa.
Jutun otsikkona oli: ”ANNAN SEKSIÄ POTILAILLE”.
Sairaanhoitoapulainen, 22 ikäinen Åsa kertoi, kuinka hän auttoi potilaitaan, päivittäin. Joillekin hän masturboi, mutta hän oli myös rakastellut eräiden kanssa.
Toinen, 53 ikäinen Gunnel kertoi, että joissakin sairaaloissa saattavat hoitajat ottaa potilailta palveluksistaan jopa maksunkin. Itse hän kuitenkin teki sen ilmaiseksi, ”laupiaana seksisamarialaisena”.
Lehtijutun mukaan oli seksin nälkä suurta erilaisissa hoitolaitoksissa.
Ruotsalaisessa RFSU:n julkaisussa Ottarissa, luin apuhoitaja Ros-Marien kertovan kokemuksistaan.
”Eräs nainen halusi häntä pestävän kauan alapesun yhteydessä. En pitänyt siitä ollenkaan, mutta muuan miespuolinen kollegani piti vain mukavana juttuna sitä, että hän pystyi auttamaan tätä vanhaa naista saamaan orgasmin. Tätini työskentelee osastolla jossa on seniilejä vanhuksia. Hän kertoi auttavansa vanhempia miehiä, onanoimalla heille aamupesun yhteydessä. Siemensyöksy helpottaa prostatavaikeuksissa, hän sanoi. Sitä paitsi tulevat he rauhallisemmiksi. Oikeastaan se on niin pienestä palveluksesta kysymys...”
Luettuani näin pitkälle, oli ensimmäinen ajatukseni, että tällainen täytyy olla lainvastaista ja siis rangaistavaa, mutta eipäs ollutkaan.
Olinhan kasvatettu jyrkkään moraaliin, ja saanut vaikutteita suomalaisesta jurosta kansanluonteesta, eritoten mitä seksuaalisuuteen tulee. En siis hyväksynyt lukemaani suoralta kädeltä. En ymmärtänyt, että sairailla ja vammaisilla on seksuaalisia tarpeita, saati sitten, että seniileillä vanhuksilla voisi olla samoja tarpeita ja haluja kuin nuorillakin ihmisillä.
Lukiessani minulle selvisi, että potilaiden auttaminen seksuaalisesti ei ollut millään tavalla laitonta. Ei edes silloin, jos siitä otti maksun. Ei ainakaan Ruotsin lainsäädännön mukaan. Ruotsin lakivaliokunnan asiantuntija F.W:n mukaan oli lainvastaista ainoastaan seksuaalisten palvelujen välittäminen.
( Ruotsin lakeja on jokin vuosi sitten muutettu niin, että seksipalvelujen ostaminen on rangaistavaa, mutta niiden tarjoaminen ei sitä ole. Tyypillistä ruotsalaista hölmöilyä! Vähän samaa kuin että pimeän viinapullon myynti ei olisi laitonta, mutta sen juominen olisi sitä. Tämä ihan omana henkilökohtaisena näkemyksenäni mainiten.)
Kukaan artikkelissa mainituista hoitajista ei kuitenkaan halunnut esiintyä omalla nimellään, tai kuvan kanssa.
Aihe oli vielä vuonna 1993, jolloin artikkeli julkaistiin, niinkin tulenarka,
Olen tavannut jutun laatineen toimittaja B.M:än joitakin kertoja ja tiedän, että hän sai negatiivista palautetta jutusta – kollegoiltaan.
Silmiini sattui hiljattain artikkeli Hollannista. Siellä on järjestetty liikuntavammaisille apua seksisamariittien muodossa. Tähän samariittien uhrautuvaan joukkoon kuuluu vapaaehtoisia miehiä ja naisia. He auttavat liikuntavammaisia pareja, jotta he pystyisivät keskenään yhdyntään, ja antavat neuvoja siitä, kuinka he vammastaan huolimatta voivat olla yhdessä.
He suorittavat ”asiakkailleen” myös seksuaalisia palveluja, intiimihieronnasta jopa yhdyntään asti.
Aivan hiljattain luin erään iltalehden artikkelin, jossa kerrottiin tanskalaisesta dementiahoidosta eräässä maan hoitokodissa. Dementoituneille vanhuksille oli Thoruppsgårdenilla ruvettu esittämään pornofilmejä!? Ruotsalaislehden mukaan se tosin oli ”Pornoterapiaa”. Vanhukset olivat, Maj-Britt Auningin kertoman mukaan rauhoittuneet, ja lääkkeiden käyttöä oli voitu huomattavasti vähentää.
Teennäisessä uusmoralismin Ruotsissa asiaa tietysti paheksuttiin.
Ruotsalainen Gunilla Robertsson kauhisteli uutista näin:
”Emme missään nimessä saattaisi näyttää pornofilmejä potilaille. Järkytyin kuullessani siitä”, hän kommentoi Aftonbladet lehdelle.
Ruotsissa tyydytään siihen, että on kokeiltu koiria ja kissoja dementoituneitten seuraksi. Tanskalaisten mukaan kyseiset filmit ovat halvempi, terveellisempi ja tehokkaampi hoitokeino, kuin rauhoittavat lääkkeet.
Olen valmis yhtymään tanskalaisten näkemykseen. Onhan pilleri aina pilleri. Niillä vanhukset kylläkin saadaan rauhallisiksi, jopa niin, että he viettävät päivät jonkinlaisessa huumeessa, tajuamatta mitään tästä maailmasta. Eri asia onkin, josko se on inhimillistä hoitoa, jos vanhukset vaivutetaan kemiallisten aineiden avulla keinotekoiseen rauhallisuuteen ja tokkuraan.
Ovatko ihmiset uudella vuosituhannellakin vielä niin tyhmiä ja tietämättömiä, että he eivät tiedä meidän syntyneen seksuaalisiksi olennoiksi ja että monella vanhuksella, jopa yli 90 vuotiailla, on edelleen näitä haluja. Harva heistä tosin enää pystyy yhdyntään, mutta virkistäähän heitä kuitenkin toisten, nuorempien ilottelun katseleminen. Herättäähän se heissä vanhoja rakkaita muistoja.
Jokin vuosi sitten keskustelin erään sotalapsen vanhan kasvatusäidin kanssa. Äidin, jonka suomalainen kasvatuspoika kuoli jokin vuosi sitten. Kasvatusäiti oli yli kahdeksankymmenen. Olin hänen luonaan tekemässä reportaasia, joka sekin liittyi sotalasten taustaan. Haastattelu venyi pitkäksi. Istuin liki neljä tuntia tämän herttaisen vanhuksen luona kuunnellen hänen muistelmiaan. Vanhus oli virkeä ikäisekseen ja muisti oli terävä.
Tuli siinä kahvia juodessa rupateltua muutakin ja sain tietää, että hänen miehensä oli mennyt pois kymmenen vuotta sitten. Valitteli kovasti yksinäisyyttään, varsinkin kun ainoa ”poika” oli kuollut sairauden seurauksena ennen aikojaan. Hän oli kuitenkin kerran viikossa mennyt PRO:n (Eläkeläisyhdistyksen) tansseihin. Ei hän enää jaksanut tanssia, mutta oli kuulema mukava seurata ”nuorten” ilottelua. Kahvin jälkeen tämä pirteä vanhus tarjosi lasit konjakkia, joka tietysti irrotti kielenkannat. Huomasin, kuinka täti piristyi seurastani. Ymmärsin, että hänellä enää harvoin kävi vieraita, ja siksi hän puhui puhumistaan, ikään kuin pidätelläkseen minua luonaan niin pitkään kuin suinkin.
Itselläni ei ollut mihinkään kiire, olinhan jo iän mukana rauhoittunut, joten minua ei vetänyt mieli ravintolaan tai muihin huvituksiin. Miksipä en siis voisi istua hetken tädin kauniissa asunnossa, ja antaa hänen muistella vanhoja.
Kaataessaan toiset lasilliset konjakkia, hän sanoi silmää veitikkamaisesti iskien:
- ”Nyt on Alma-muori ruvennut ryyppäämään”.
No ymmärsinhän minä sen, että ei Alma suinkaan ollut alkoholin väärinkäyttäjä, mutta feelinki oli niin mukava, että hän tavoistaan poiketen otti toisenkin lasillisen. Kertoi sitten, että hän otti joka ilta unilääkkeeksi lasin Portviiniä. Oli tehnyt niin jo vuosikymmeniä, vielä silloinkin, kun hänen miehensä eli.
Ei siis ollut ihme, että Alma-täti oli elänyt niinkin vanhaksi.
Hän haki vanhan, ahkerasta selailusta kuluneen albumin, ja ryhtyi esittelemään minulle elämänsä varrella otettuja valokuvia.
”Tuo tuossa on Seppo, juuri Ruotsiin tulleena. Tuossa hän on jo kuuden vanha, ja puhuu ruotsia kuin syntyperäinen ruotsalainen. Kaunis poika se oli. Pellavapää ja siniset silmät ja niin sitten kiltti luonteeltaan. Voi kun minä kaipaan Seppoa. Kuoli poloinen ihan liian aikaisin. Kuuluuhan se normaaliin elämän menoon, että lapset laskevat vanhempansa maan lepoon, eikä päinvastoin.”
” Jäikö Seppo tänne pysyvästi”, kysyin.
”Me adoptoimme hänet, koska hänen vanhempansa olivat kuolleet sota-aikaan.”
”Oliko Sepolla perhettä?” kysyin.
”Ei ollut. Hän ei ollut kiinnostunut tytöistä.”
Mielessäni käväisi ajatus, jota tosin kaduin välittömästi, että jospa hän olikin, – homo. Toisaalta sekään ei olisi ollut mitenkään kummallista. Olen kuitenkin sikäli vanhoillinen, että pidän homoutta jonkinlaisena sairautena, tai muunlaisena sielullisena poikkeavuutena. Siksipä yhdistin kuvittelemani homouden seuraukseksi hänen sotalapsena oloonsa.
”Vaan kyllä se reppana oli surkeassa kunnossa, kun hänet haimme lastenkodista”, Alma sanoi. ”Ihan oli luuta ja nahkaa ja heti ensimmäiseksi veimme hänet tohtori Bäckmanille. Oli aliravittu raukka. Eiköhän ollut jopa hieman riisitaudin oireitakin? Tohtori määräsi lääkitykseksi kalanmaksaöljyä kahdesti päivässä, sekä raakaa kananmunaa kaksi kertaa viikossa ja paljon vihanneksia, sekä aurinkoa.”
”No senhän tavallaan ymmärtää, että ei sotaa käyvässä Suomessa ruokapuoli ollut kovinkaan täysipainoista”, sanoin siihen.
– Seppo kuitenkin piristyi vähitellen, ja hänestä tuli vilkas ja iloinen pojan vesseli. Vaikka meilläkin oli määrätyt elintarvikkeet kortilla, teimme kaikkemme, jotta Seppo olisi saanut parhaat palat. Pulska oli poika jo puolen vuoden päästä.
– Saanko kysyä, mikä miehesi oli ammatiltaan?
– No meillä oli tämä maatila. Mieheni oli, miten sen nyt sanoisin, itsenäinen yrittäjä. Meillä oli karjaa ja tätä maanviljelystä - palkattua työväkeä kymmenkunta. Kotiapulainen hoiti talouttamme, joten minulta jäi Sepolle paljon aikaa. Hemmottelin sitä lasta ehkä liikaakin, mutta kun ei ollut omiakaan lapsia niin…
– Tädillä ei siis ole perillisiä?”, kysyin.
– Ei ole, eikä juuri muitakaan sukulaisia. Sukumme kuolee minun mukanani. Mieheni oli aateliskalenteriin merkitty - siis vanhaa Ruotsalaista aatelia. Joku hänen esi-isistään oli ollut jopa Suomen sodassakin mukana, majurina. Vaan maallistahan se kaikki on. Hautaan me kuitenkin joudumme ja sinne maadumme, olit sitten renki tai isäntä. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että mieheni ei ollut mikään ”orjapiiskuri”. Kiltti hän oli. Piti palkollisistaan hyvää huolta, ja oli heille ystävällinen. Jos joku oli sairas, lähetti hän välittömästi hänet sänkyyn toipumaan. Sellainen oli Carl- Johan.
Alma täti kaatoi lasiini vielä lorauksen. Itse hän sanoi olevansa jo tarpeeksi ”kekkulissa”, joten hän tyytyi kahteen lasilliseen.
Albumia selaillessani huomasin, joskus 30-luvulla otetun valokuvan jostakin länsirannikon hiekkadyyneiltä. Tajusin, että kuva esitti Alma tätiä noin 25-vuotiaana neitosena. En kuitenkaan tohtinut kysyä, miksi kuvan naisella oli vain pienet pöksyt jaloissaan, yläosa täysin paljaana.
Alma oli kuitenkin huomannut minun silmäilevän kuvaa, joten hän alkoi kertoa.
– Tuo kuva on otettu Mellby Strandissa, ja tuossa vieressäni on aviosiippani Carl-Johan. Olimme vasta kihlautuneet, ja sen kunniaksi vietimme Hallannissa pienen loman. Siihen aikaan siellä olikin paljon väkeä kesäisin. Ihan rannan tuntumassa oli komea ravintola kauniine terasseineen. Sinne kokoontui vain ”parempaa” väkeä, eli varakkaita ihmisiä.
Valokuva, joka luultavasti oli otettu sen aikaisella laatikkokameralla, oli kuitenkin terävä, ja saatoin siitä päätellä, että Alma oli nuoruudessaan ollut kaunis nainen.
– Ganska vågat, sanoa tokaisin.
– No siihen aikaan se ei ollut mitään. Vasta 40-luvulla tuli uusmoralismin mukana näkemys, että naisen ei sovi näytellä liiaksi paljasta pintaa.”
Hänen mainitsemansa jäi minua, kiusaamaan, ja siksipä olen jälkeenpäin ottanut asioista tarkemmin selvää. Yllätyin, huomattuani, että 20–30 luvulla todellakin elettiin määrätyissä piireissä melko vapaasti. Tulihan nudismikin muotiin niihin aikoihin. Ei siis ollut mitenkään mullistavaa, jos löysinkin tällaisia amatöörikuvia hänen albumistaan.
– Ne olivat elämäni ihanimpia vuosia, Alma sanoi, pientä haikeutta äänessään. Toista se on nyt, kun tuntee mieleltään itsensä yhtä nuoreksi, mutta kun tämä vanha osa on jo niin rapistunut.
– No eihän Alma täti vielä niin vanhalta näytä”, sanoin. ”Olethan nuorekas ja pirteä”, sanoin, enkä vain pelkästä kohteliaisuudesta.
– Kunpa tietäisit miten pirteä vanhakin ihminen voi olla mieleltään. Et usko sitä, ennen kuin itse tulet vanhaksi. Halut on samat ja nautit yhtälailla luonnosta, kauniista säästä, hyvästä ruoasta, viinistä, musiikista ja kaikesta mistä ennenkin olet nauttinut. Ei vaan saa jäädä ”kiikkustuoliin” keinuttelemaan, vaan tulee seurata aikaansa, ja olla mukana kaikessa.
Vasta nyt panin merkille, kuinka huolellisen pedanttisesti täti oli pukeutunut haastattelua varten. Silkkinen, teräksenharmaa pusero, joka ei suinkaan peittänyt hänen kaulaansa leukaan asti. Kaulassa kimalteli kultainen ketju. Totesin hämmästyen, että niinkin vanhalla naisella ei näkynyt merkkiäkään ”kalkkunakaulasta”. Siloinen, joskin turpeampi se oli. Mitä nyt pienen pieniä ryppyjä risteili siellä täällä?
Almassa oli luonnollista naisellisuutta. Iästään huolimatta hän oli minulle, kuin kuka tahansa - vanhempi rouva.
Alman kaadettua lasiini uudet konjakit, ja ikään kuin salaa hulautettuaan omaankin lasiinsa tilkan, huomasin mieleni keventyneen pitkän ja rasittavan viikon jälkeen.
Hän istui sohvatuolissaan katsellen minua jotenkin vekkulimaisesti. Piirteet olivat samat kuin valokuvassa. Samat huulet ja silmät, vaikka yläluomet olivatkin painuneet alemmaksi. Kulmakarvojen kaari oli sama. Ei edes nenä, joka useimmiten vanhempana tahtoo venyä isommaksi, ollut kasvanut. Sama kaunis ”nirppanokka” hänellä oli edelleenkin. Mikä parasta? Silmissä oli kiinteä ja utelias katse. Siniset, ei ollenkaan kaihin verhoamat silmät, vaan taivaan siniset ja iloisen herttaiset.
Katsoin parhaaksi kiittää haastattelusta ja kestityksestä. Lähtiessäni kiepsahti Alma kaulaani, ja rutisti minua hyvästiksi. Pyysi, että tulisin käymään toistekin. Olin hänen rutistuksessaan tuntevinani muunkinlaista kaipuuta.
Ajaessani kotiin E-kuutosta pitkin, mielessäni pyöri monet asiat. Ymmärsin Alman yksinäisyyden, ja samalla muistui mieleeni omat vanhempani Suomessa. Isä oli jo siirtynyt manan majoille, mutta äitimuori oli edelleenkin elossa. Päätin ensi tilassa käydä häntä tervehtimässä.
En kuitenkaan saanut mielestäni pirteää Alma vanhusta.
Seuraava luku: Alman maukas kalakeitto
Soitin Kyllikin ovikelloa viisi minuuttia yli kuuden.
Oven avautuessa panin merkille, että hän oli pukeutunut hyvin istuviin pitkiin valkoisiin housuihin, sekä puolihihalliseen valkoiseen puseroon.
Puseron kaula-aukko oli avara. Houkuttelevan avara.
– Tervetuloa, hän sanoi iloisesti, ja rutisti minut oikein karhun syleilyyn.
– Kiitos, kiitos. Sinä osasit vetää oikeasta narusta. Tunnen paistin herkullisen tuoksun tänne asti.
Kyllikki ihastui tuomistani kukista, ja hän halasi minua uudemman kerran. Tunsin voiman hänen halauksessaan ja ihmettelin sitä taas kerran.
Päivällinen oli odotetusti makuhermoja kutkuttava. Peuran paisti ei kuulunut jokapäiväisiin aterioihini. Minun tuloillani sitä ei saattanut nauttia kuin ehkä kerran vuodessa.
Jos sain tilata työnantajan laskuun, käytin tietysti hyväkseni edustustiliä. Kauriinpaistista tulee aina mieleen sellainen lapsena kuulemani hokema:
”Voi sitä läskiä lotinaa, peuran pyllyä ihanaa.” Sinänsä omituinen loru, sillä peuranpaistissa ei ole läskiä ollenkaan.
Sitten muutin sen mielessäni seuraavanlaiseen muotoon:
” Voi sitä läskiä lotinaa, Kyllikin pyllyä ihanaa.” Purskahdin nauruun keksittyäni uuden muunnoksen.
– Mitä nyt? Kyllikki kysyi.
Enhän voinut kääntää sitä ruotsiksi. En sitten millään. Minua kuitenkin huvitti vertaus peuran pyllystä Kyllikin pyllyyn siinä määrin, että en tahtonut saada naurultani loppua.
– Mutta kerro nyt mikä sinua naurattaa. Onko ruoassa jotakin vikaa?
– Ei, ei ollenkaan. Paisti on erinomaista.
Sitten laukaisin saman lorun ääneen, tietysti suomeksi.
– Men snälla du. Du vet ju att jag inte kan finska.
Tiesinhän minä sen, siksi en sanonutkaan sitä ruotsiksi. Varsinkaan, koska Kyllikin pylly ei mielestäni ollut läskinen, päinvastoin. Minusta se oli erittäin kiinteä ja lihaksikas, ainakin siitä vähästä päätellen, minkä olin saanut tuntea tanssittaessani häntä. Kyllikki sana sopi kuitenkin tähän loruun. Saattaa olla että nautitulla punaviinillä oli osansa keksimääni, sinänsä mauttomaan vertailuun. Tunsin siis tarvetta selittää Kyllikille syyn nauruuni.
– Suo anteeksi. Ei ollut tarkoitus mitenkään loukata. Tuli vaan tästä kauriinpaistista mieleeni sellainen lapsena kuulemani loru.
– Niinkö? Millainen se loru on?
– Kuule, ei sitä voi kääntää ruotsiksi. Siitä menisi terä pois. Tehdään näin, että sitten kun olet käynyt sen suomenkielen kurssin ja osaat suomea, voin "reciteerata" sen sinulle. Vakuutan vielä kerran, että kauriinpaisti on erinomaista.
- Kiitos! Vaikka en olekaan sitä itse valmistanut. Apulaiseni paistoi sen, ja teki ruoat, tosin antamieni ohjeitten mukaan.
- Oletko peräti itse ollut metsällä?
- Mistä arvasit? Olen todellakin kaatanut sen itse. Kuulun paikalliseen metsästys seurueeseen ja käymme syksyisin hirvijahdissa, ja väliin tulee ammuttua jokunen kauriskin.
Olin yllättynyt. Nainen jahtiporukassa. En kuitenkaan udellut enempää, vaan kysyin:
– Miksi sinulla muuten on apulainen vaikka asut yksin?
– Selviäisin tietysti ilman apulaistakin, mutta Ebba on ollut mammalla ja papalla apulaisena niin kauan, että en raskinut laittaa häntä pois perittyäni heidän talonsa. Hänestä on minulle sitä paitsi seuraa, ja kun on isompia kutsuja, on hän korvaamaton apu. Minulla on mielestäni varaa tähän pieneen luksukseen.
– Niinpä hyvinkin. Olet tosi sosiaalinen ihminen. Kaikki eivät kuitenkaan ajattelisi niin.
– Voi olla. Hän on kuitenkin ollut talossa jo yli neljäkymmentä vuotta, ja siirtyy kohta eläkkeelle. Tämä talo on ollut hänenkin kotinsa. Hän viihtyy meillä, ja me olemme aina viihtyneet hänen kanssaan. Sitä paitsi hän hoiti minua tullessani Ruotsiin. Hän on minulle kuin toinen äiti.
Ei siis vain kahden äidin lapsi, vaan jopa kolmenkin, ajattelin.
Jälkiruoaksi oli vaniljajäätelöä jonka päälle oli kaadettu lakkalikööriä. Lopuksi kahvit ja Martell Cordon Bleu konjakkia.
Erittäin runsasmakuinen konjakki, jonka jälkimaussa aisti tanniinin ja korkean laadun. Pullo kyseistä konjakkia maksoi pienen omaisuuden. Tunsin tarjotun konjakin ennestään, ja niinpä en suostunutkaan ottamaan kuin yhden lasillisen. Se ei ollut juoma jota litkittiin kuin kaljaa. Lämmitin kupua kämmentäni vasten, jotta kädenlämpö haihduttaisi aromit nenääni. Vedin täyteläistä tuoksua sieraimiini, ja maistaessani annoin nesteen kiertää suussa, jotta se hivelisi jokaisen makunystyrän. Nautin pitkästä ”potkusta”, nieltyäni suullisen. En vain ymmärtänyt joittenkin englantilaisten tapaa nauttia konjakkia. He joivat sen nimittäin usein soodaveden kanssa. En tiedä silti sanoa, oliko tapa yleinen koko Englannissa. Kuitenkin, käydessäni Leedsin kaupungissa reportaasimatkalla minulle tarjottiin konjakkia soodaveden kanssa. Whiskyä olen tosin joskus juonut soodavedellä, mutta konjakkia!?
– Olen tavannut apulaisesi vain kerran, mutta välitä hänelle kiitokseni tosi maukkaasta ja onnistuneesta päivällisestä. Kiitä eilisestäkin päivällisestä.
– Sen teen mielelläni. Tiedän että hän ilahtuu terveisistäsi.
Päivällisen jälkeen istuimme salongin sohvalle, jossa Kyllikki tarjosi sikarin. Oikeaa Havannaa. Hän sytytti itsekin. Ilmeeni kai paljasti, että näky oli minulle jotenkin epätavallinen, joten hän kiirehti selittämään:
– Olet yllättynyt. Ei taida olla tavallista nähdä naisen polttavan sikaria? Minusta on kuitenkin mukava joskus nauttia hyvä sikari kunnon päivällisen jälkeen. Pappa poltteli näitä. Häneltä jäi joitakin laatikollisia. Päätin kerran ikävissäni kokeilla miltä ne maistuvat. Ehkä siinä oli mukana myös sitä, että sikarin tuoksusta tunsin ikään kuin papan läsnäolon. Olen siitä asti harrastanut tätä ”pahetta.”
– Mikäpäs siinä. Eihän ole sen kummempaa jos nainen polttaa, kuin jos mies sen tekee. Elämmehän tasavertaisessa yhteiskunnassa. Sitä paitsi - Tanskassa polttavat monet naiset sikareja, miksi ei siis täälläkin?
Aistin, että Kyllikki oli vaihtanut hajuveden täksi illaksi. Se oli miedompi, mutta silti houkutteleva. Asukin oli nuorekkaampi, ja tällä kertaa hän oli meikannut itsensä kiehtovammin. Värit sopivat hänen vaaleaan hipiäänsä ja tukkaansa. Eilisiltainen oli kuin poispyyhitty. Hän oli taaskin eri nainen.
Se hämmennytti minua. Olihan se hänessä uusi piirre, ja jollakin tavalla en päässyt samaan tunnelmaan kuin eilen.
– Kuules Matti. Sait minusta ehkä jotenkin huonon kuvan eilen.
– En ollenkaan. Miten niin?
– No... kun...tiedäthän sinä?
– En tiedä muuta, kuin että olit viehättävä emäntä.
– Sait minusta kuitenkin väärän kuvan.
– En ymmärrä mitä tarkoitat.
– Luulet ehkä, että toisin tänne kenet tahansa tilapäisen tuttavuuden perusteella. En ole sellainen. Minua vain miellytti se sinun ruokatemppusi siellä ravintolavaunussa. Tunsin jonkinlaista kiinnostusta ja empatiaa sinua kohtaan. Olit niin erilainen, ja säälin sinua, sillä vaikutit tosi nälkäiseltä.
– Tein tosi tyhmästi, mutta voin kyllä selittää...
– Voi ei sinun tarvitse selittää mitään. Pidätkö minua tunkeilevana, jos ehdotan että otamme paukut?
Kyllikki katsoi minuun niin viattomana, että luulin melkein, että siinä ei ollut minkäänlaista taka-ajatusta.
– Kiitos Kyllikki. Mielellään, mutta otetaan tällä kertaa jotakin halvempaa kuin tämä Martell Gordon Bleu. En halua väärinkäyttää vieraanvaraisuuttasi. Tyydyn ihan tavalliseen whiskyyn - kiitos!
Hän haki kaapista pullon Johnnie Walkeria. Siis ihan ”tavallista” Whiskyä. Maistelimme drinkkejämme, ja salonkiin oli laskeutunut kiusallinen hiljaisuus. Halusin jatkaa eilistä yhdessäoloamme, mutta pelkäsin, että Kyllikki ei ollut samalla aaltopituudella. En vielä silloin tiennyt, että hänellä oli samantapaiset ajatukset. Tajusin sen vasta sitten, kun kuulin hänen kysyvän:
– Matti. Jäätkö yöksi?
Se tuli niin yllättäen, että en hetkeen osannut sanoa mitään. Olin kuulevinani Kyllikin äänessä pikkutytön hätäisen pyynnön. Pelkäsikö hän olla yksin?
– Tuota...olin ajatellut mennä yöksi erään tutun luo Hässelby Strandiin.
En ollut sopinut yösijasta tuttavani kanssa, mutta en silti voinut myöntyä liian auliistikaan. Se voitaisiin tulkita väärin.
– Voi sinnehän on pitkä matka. Ensin kaupunkiin, ja sitten vielä maanalaisella ja bussilla. Jos toverisi ei tykkää huonoa, voit nukkua täälläkin.
Pikkutyttö Kyllikki – sotalapsi parka, ajattelin. Ehkäpä hän on jotenkin samanlainen kuin Erkki - täynnä sota-ajan traumaa. Ehkä hän hakee olkapäätä mihin nojata. Hakee turvaa ja tukea. Hänen näennäinen intohimonsa onkin ehkä vain naamio. Mitä pinnan alla on, sitä ei tiedä kukaan. Halusin saada selvän siitä. Leikinkö jonkinlaista amatööripsykologia? Ehkä meissä toimittajissa on sellaista vikaa, että yritämme ymmärtää ihmistä, ja tunkeudumme muka pinnan alle. Kun pääsemme sinne, näemme vain sensaation ja myyvän jutun. Ei saamari. Matti ei ole sellainen. Jos hyväksyn tarjouksen, teen sen vain siitä syystä, että pidän tämän naisen seurasta - ja pidinhän minä hänestä. En vielä siinä vaiheessa vain osannut sanoa, pidinkö hänestä ihmisenä, naisena, vai mahdollisena sänkykaverina.
– No olkoon menneeksi, sanoin viimein. Soitan toverilleni, että tulen vasta huomenillalla. Soitinkin sitten tuttavalleni, joka todellakin asui Hässelby Strandissa, ja joka varmasti ihmetteli, miksi peruin kortteeritarjouksen, vaikka emme olleet siitä sopineetkaan.
Illasta tuli todella mukava. Kuuntelimme rauhallisen vaikuttavaa klassillista musiikkia, taisi olla Vivaldia, ja maistelimme baarikaapin anteja.
Olin ollut vailla vakinaista naisseuraa viimeiset kuukaudet, joten ei ollut kumma, että minua alkoi kiehtoa ajatus saada muhinoida Kyllikin kanssa. Ilmeisesti hänellä oli samat ajatukset, koskapa illan kuluessa tilanne muodostui herkän intiimiksi.
Istuimme liian lähekkäin, jotta olisi ollut kysymys vain tavallisesta kyläilystä. Kyllikin läheisyys veti minua puoleensa kuin magneetti. En tiedä johtuiko se hänen huumaavasta hajuvedestään, rohkean paljastavasta kaula-aukosta, vai whiskystä.
Ehkä se johtui niistä kaikista, sekä hänen naisellisen pyöreistä muodoistaan. Vaikuttiko asiaan hänen akateeminen taustansa, vai yksinkertaisesti se, että olin pikku hiprakassa, ja että himosin naista?
Ehkä se johtuikin siitä, että tunsimme kumpikin tarvetta olla lähekkäin, tarvetta suudella ja hyväillä.
– Kuule - käydään suihkussa ennen kuin asetumme yöpuulle, Kyllikki sanoi, samalla kun hän suuteli minua kevyesti poskelle.
– Se on hyvä idea. Kumpi menee ensin?
– Voimmehan mennä yhdessä.
Menimme siis suihkuun. Näin Kyllikin ilkosillaan. Ehkä nautitut drinkit vaikuttivat siihen, että emme ujostelleet. Kyllikkiä ei häkellyttänyt sekään, että en pystynyt pitämään miehisyyttäni kurissa.
Pesimme toisiamme joka puolelta ja täytyy sanoa, että Kyllikkiä oli ihana pestä. Hänellä oli vartalo kuin Venuksella, joskin pyöreämpi, mutta muodot olivat kohdallaan. Isot kiinteät ryntäät, kauniisti kapeneva vyötärö, ja pehmeästi kaartuvat kiinteät lantiot.
Kuivattuamme itsemme menimme Kyllikin makuuhuoneeseen. Syleilimme toisiamme. Tunsin Kyllikin raikkaan ihon omaani vasten. Hän hieroi niskaani kevyesti, samalla hivellen toisella kädellään selkääni. Laskin käteni hänen lanteilleen, ja annoin niiden vaeltaa pitkin lanteita ja siitä edelleen kohti täyteläisiä, kiinteän pehmoisia kankkuja.
”Kyllikin pyllyä ihanaa”, soi mielessäni, mutta varoin sanomasta sitä ääneen.
Hyväilimme, unohtaen paikan ja ajan. Katsoimme toisiamme silmiin. Kyllikillä ne olivat pellavankukan siniset.
Kulmakarvat kaartuivat kauniisti, ja panin merkille, että ne olivat aidot, nyppimättömät. En yleensä pidä siitä, että naiset nyppivät kulmakarvansa, saadakseen niihin kaarevuutta, ja jota täytyi vielä parannella tummalla meikkikynällä, koska niistä kuitenkin huomasi ne nypityiksi. Kyllikillä ne kaartuivat kauniisti luonnostaan. Pieni suora nenä ja punaiset täyteläiset huulet, jotka lähestyivät omiani kostean kiihottavina.
Huulemme koskettivat kevyesti toisiaan. Hivelimme niitä hellästi vastakkain. Tunsin Kyllikin raikkaan hengityksen, johon oli sekoittunut hänen viimeksi nauttimansa liköörin tuoksu.
Kuin hidastetussa elokuvassa huulemme raottuivat. Ne imeytyivät lähemmäksi toisiaan ja tunsin hänen huuliensa poltteen omillani. Tunsin kielen työntyvän suuhuni, ja kuinka se alkoi kiihkeästi liikkua. Kehomme painautuivat lähemmäksi, ja tunsin pehmeän kummun työntyvän itseäni vasten.
– Vie sänkyyn, Kyllikki kuiskasi korvaani. Nostin hänet syliini, ja kannoin sänkyyn johon hänet hellävaroen laskin selälleen, pehmoisille silkkisille lakanoille. Hyväilin häntä, aloittaen kaulalta, josta etenin pyöreille olkapäille. Kumarruin alemmas ja näykkäsin hellästi hänen kovaksi paisuneita nännejään. Imin nännin suuhuni. Näykin sitä hampaillani. Kyllikki huohotti hekumoiden. Kääntyi mahalleen ja sanoi:
– Hyväile mun kankkuja.
En tarvinnut toista kehotusta. Huomasin, Kyllikin käännyttyä vatsalleen, hänen pakaroissaan pitkiä, sinne tänne risteileviä punaisia juovia.
Jäykistyin, puoliksi hänen kankkuihinsa päin kumartuneena. Kummastelin näkemääni. En ollut huomannut näitä juovia aikaisemmin suihkussa ollessamme, olihan hän ollut koko ajan minuun päin kääntyneenä. Sitä paitsi ne näkyivät niin heikosti, että olisin tuskin niitä huomannutkaan suihkussa ollessamme. Ihmettelin raitoja, jotka olivat samansuuntaisia, mutta joista lähti sivuraitoja eri suuntiin. Luulen, että olin ollut siinä asennossa niin kauan, että Kyllikki huomasi jotakin olevan vinossa.
Hän kääntyi äkisti selälleen ja kysyi:
– Mitä nyt? Miksi lopetit?
Tilanne oli kiusallinen, joten en tiennyt mitä sanoisin. Sain kuitenkin lopulta kysytyksi:
– Kuule. Ihmettelen vain mitä kumman raitoja sinulla on kankuissasi?
Kyllikin kasvoille ilmestyi säikähtänyt ilme, kun hän refleksinomaisella liikkeellä veti lakanan nurkkaa päällensä.
– Kuule, ne ei ole mitään. Ei yhtään mitään.
– Käy katsomasta peilistä niin näet itsekin.
Hän veti lakanan päänsä peitoksi, ja kun yritin varovasti raottaa lakanan nurkkaa piti hän siitä niin lujalla otteella, että jätin yrityksen siihen. Hän alkoi nyyhkyttää, ja sanoi:
– Nyt kaikki on siis pilalla. Et tietenkään halua olla kanssani enää.
– En ole sanonut mitään sellaista. Onko se jonkinlaista allergiaa tai ihottumaa. Ei sinun tarvitse häpeillä sitä, sehän on ihan luonnollista.
– Minun täytyy kai kertoa sinulle eräs asia. Kun olen kertonut, saat päättää haluatko jatkaa tuttavuuttamme. En syytä sinua, jos haluat lähteä pois.
– Kerro sitten. En minä silti mihinkään lähde.
– Kuule. Mennään alakertaan.. Tarvitsen ryypyt ennen kuin voin kertoa.
Vedimme aamutakit päällemme. Kyllikki otti minulle komerosta miesten aamutakin. Oli kuulema ”papan” entinen. Uskoin sen todeksi nähtyäni kuosin ja mallin. Se oli vanhemman herrasmiehen aamutakki, ja siitä aisti vieläkin lievän sikarin tuoksun.
Kaadoin meille whiskyt, josta Kyllikki kallisti kertaheitolla puolet kurkkuunsa. Itse tyydyin vain maistamaan lasistani. Kiedoin käteni hänen harteiden ympärille, mutta tunsin, kuinka hän vetäytyi erilleen.
– Kerro kulta mikä mieltäsi painaa. Lupaan olla myötätuntoinen.
– Ei se niin helppoa ole. Minua hävettää. En tiennyt, että ne näkyisivät enää.
– Miten niin näkyisivät enää?
– Saanko aloittaa ihan alusta.
– Tietysti saat.
– Ihan lapsuudestako asti?
– Ovatko ne siis jonkinlaisia lapsuudenaikaisia arpia?
– No tavallaan… vaikka silti tuoreita.
– Nyt en ymmärrä ollenkaan.
– Et tietenkään. Ne ovat tavallaan sotavammoja.
Hän joi loput whiskystä, ja kaatoi lasiinsa heti uuden.
Kyllikki katsoi minua tutkivasti silmiin. Ikään kuin arvioiden, voisiko hän minulle uskoutua. Aavistin synkän salaisuuden. Jonkinlaisen traumaattisen tapahtuman sota-ajalta. En vain osannut aavistaa sitä, mitä saisin kuulla.
– Kun olen kertonut. Lupaathan, että et lähde vihoissasi täältä. Jos haluat, voimme nukkua vaikka eri huoneissa, mutta en halua, että lähdet täältä tänä iltana.
– Lupaan varmasti.
– Hyvä on. Oletko lukenut psykologiaa?
– En lyseossa ollessani, mutta olen lukenut sitä omasta mielenkiinnosta myöhemmin.
– No sitten ehkä ymmärrät tämän asian paremmin. Se on katsos sellainen psykologinen trauma.
Olin tosin lukenut psykosomaattisista sairauksista, mutta en ollut koskaan kuullut, että se voisi aiheuttaa punaisia raitoja pakaroihin. Epäilin, että hän oli ottanut lasin liikaa, ja päihtynyt kun oli, keksi omiaan. Kyllikki ei mielestäni kuitenkaan vaikuttanut päihtyneeltä, oli korkeintaan pienessä hiprakassa.
– Jaksan kyllä kuunnella, oli se sitten mitä tahansa. Lupaan ymmärtää sinua.
– Ne jäljet...ne ovat...piiskan jälkiä.
– Piiskan! ? Onko sinua joku käynyt hakkaamassa? Miksi et ole kertonut? Onko se joku entisistä miehistäsi?
– Ei... ei ollenkaan. Se on... sellaista – terapiaa.
Yllätyin niin, että olin saada whiskyn väärään kurkkuun. Tajusin kuitenkin, että kuviot hänen kankuissaan saattoivat hyvinkin olla piiskan aiheuttamia.
– Terapiaa...mutta..?
– Se on kuule aika mutkikas ja…arkaluontoinen juttu.
Kyllikki maistoi lasistaan ja huomasin, että kun hän oli alkuun päässyt hänen oli helpompi jatkaa kertomista. Äänessä oli toisenlainen varmuus, kun hän jatkoi.
– Käyn säännöllisin välein psykiatrilla…terapiahoidossa, Ei. Älä vain luule, että olisin jollakin tavalla tärähtänyt. Ei se sellaista ole. En edes käytä rauhoittavia lääkkeitä, jos sitä epäilet. Asia on vain niin, että mamman ja papan kuolema oli minulle ankara isku. Minulla oli ollut onnellinen lapsuus ja nuoruus heidän hoivissaan. Sain elää huoletonta ja onnellista elämää. Heidän kuoltuaan mietiskelin paljon, ja mieleeni palautui sellaista, jonka olin jo luullut unohtaneeni. Minulla ei ollut enää mammaa eikä pappaa. Jäin yksin. Koko elämä tuntui irralliselta, tarkoituksettomalta.
Suomen isäni oli kuollut sodassa. Suomen äitiin minulla oli vain sattumanvarainen ja etäinen yhteys ja sekin tulkin välityksellä. Oikeastaan oli biologinen äitini Suomessa minulle täysin vieras ihminen. Tiesin hänen kuitenkin olevan olemassa. Kun jäin yksin, minulle tuli kova halu ottaa yhteyttä, ja saada selvää suomalaisista juuristani. Menin siis keskustelemaan mieltäni painavista asioista psykiatrin kanssa. Minulle valkeni pala palalta asioita, jotka olin luullut unohtaneeni.
Avauduin tälle terapeutille, ja minusta tuntui joidenkin kertojen jälkeen, että aloin löytää oman itseni. Kerroin esimerkiksi sen, että minulla oli epänormaalina pitämäni halu saada tuntea tuskaa ja kipua. Kerroin, että minulla oli halu, ollessani miehen kanssa yhdynnässä, että toivoin hänen kurittavan minua. En ollut kuitenkaan koskaan uskaltanut kertoa siitä kenellekään miehelle. Pelkäsin nimittäin, että he pitäisivät minua jotenkin vinksahtaneena.
Tämä Bergström – terapeuttini siis, vakuutti minulle kuitenkin, että niissä kuvitelmissani ja haluissani ei ollut mitään epänormaalia. Ne johtuivat hänen mukaansa tavalla tai toisella lapsuudestani. Se saattoi johtua peitellystä syyllisyydentunnosta. Se saattoi johtua lapsena saadusta ruumiillisesta kurituksestakin. Hän sanoi, että lapsi jota kuritetaan, saattaa mielessään muuttaa kurituksen nautinnolliseksi kokemukseksi, jotta hän selviäisi siitä henkisesti ja fyysisesti. Siitä voi olla seurauksena se, että mieliteko säilyy, ja jopa vahvistuu aikuisena.
Bergström kertoi myös, että hänellä on ollut miespotilaita, jotka ovat kertoneet, kuinka heidän kalunsa oli kovettunut heidän saadessaan lapsena piiskaa.
– No saitko sinä lapsena piiskaa?
– En mammalta ja papalta. En koskaan. He eivät käyttäneet ruumiillista kuritusta vaan he keskustelivat rauhallisesti ja selvitimme asiat sillä tavalla. Kuitenkin, ollessani terapiassa tämän Bergströmin luona, minulle muistui mieleen, että sain lapsena piiskaa Suomessa. Onko se muuten tavallista siellä?
– Kyllä se valitettavasti on aika tavallista. Sitä pidetään jotenkin oikeaan kasvatukseen kuuluvana. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, on Suomessa ahkeraan viljelty raamatunlause.
Olen itsekin saanut selkään – ja kunnolla. On vanhempia, jotka piiskaavat lapsiaan ikään kuin ennakkoehkäisynä. Siis, jos he eivät ole tehneet pahaa juuri nyt, he kuitenkin tulevat sitä tekemään ennemmin tai myöhemmin.
– Minusta se on julmaa, Kyllikki sanoi.
– Niin minustakin. Itse en ole ruumiillisen kurituksen kannalla. Minusta se pitäisi kieltää lailla. (Se kiellettiinkin Ruotsissa 70-luvulla.)
– No minulle selvisi yhtä ja toista lapsuudestani. Se ei kuitenkaan poistanut halua saada piiskaa. Bergström kysyi kerran, olenko koskaan saanut aikuisena piiskaa. Vastasin, että olisin halunnut, mutta siihen ei ole koskaan ollut tilaisuutta.
Hän kysyi, haluaisinko, että hän piiskaisi minua, ikään kuin terapiamielessä.
Minua ehdotus tietysti kiinnosti. Seuraavalla kerralla hänen vastaanotolle mennessäni vein nipun koivusta taittamiani vitsoja. Hän kysyi, olinko täysin varma siitä, että halusin hänen käyttävän niitä - hoitomielessä.
Tietysti halusin. Olinhan haaveillut siitä kauan, ja yrittänyt mielessäni ajatella miltä se tuntuisi. Hän kehotti minut mahalleen vastaanottohuoneen sohvalle. Hän kysyi, josko halusin itse paljastaa pehvani, vai halusinko, että hän riisuu kankkuni paljaaksi. Halusin hänen riisuvan. Halusin olla täysin toisen armoilla. Hän veti minulta hameen ylös. Veti sitten pikkupöksyni reisiin. Tunsin kihelmöivää mielihyvää, mutta samalla hieman pelottavaa jännitystä. Salaiset unelmani toteutuisivat.
Bergström ripsautteli minua kevyesti piiskalla. Hän kysyi, oliko se sopivan kovaa. Halusin hänen piiskaavan kovemmin. Halusin sen kirpaisevan kunnolla. Sain sitten piiskaa oikein ”isän kädestä.” Nautin joka sivalluksesta, ja vasta kun tunsin kankkujeni olevan kuin tulessa, pyysin häntä lopettamaan. Vaikka kirveli ja kuumotti, tuntui silti tavattoman hyvältä. Se oli kuin jonkinlainen rakkauden osoitus. Se antoi minulle eräänlaisen armahduksen – absoluution – synninpäästön, jos ymmärrät?
Nyt tiedät salaisuuteni. Voit tehdä omat johtopäätöksesi. Jos et halua tietää minusta enää, en syytä sinua.
Katselin Kyllikin viattoman kauniita kasvoja, ja tunsin vain hellyyttä ja empatiaa. Tarvittiin suurta rohkeutta voidakseen kertoa tällaisia asioita. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, katsoin häntä silmiin, ja sanoin:
– Oli hyvä, että kerroit. Lupaan olla luottamuksesi arvoinen. Tämä asia saa jäädä sinun ja minun keskeiseksi. Suutelin häntä hellästi ja hän vastasi suudelmaani.
– Olet siis ollut tänään kyseisen Bergströmin luona? Kysyin. Halusin saada selvyyden viiruista hänen kankuissaan.
– Olen. En ole päässyt siitä halusta vielä, joten hän jatkaa terapiahoitoa. Älä kuitenkaan luule, että siinä olisi mitään muuta...niin kuin seksuaalista välillämme. Hän ei ole koskaan yrittänyt mitään sellaista, ja se osoittaa mielestäni sen, että hän tekee sen vain terapiahoitona. Minulle se on kuitenkin sellainen seksuaalinenkin asia. Kiihotun, kun saan piiskaa.
– Mitä sitten teet kiimasi kanssa, jos ette kerran…niin jos ette…?
– Onhan minulla kaksi tervettä kättä.
– Hm…ymmärrän.
– Jos ei ole miestä saatavilla, ja sitä minulla ei ole ollut aikoihin.
Kyllikki painautui lähemmäksi, ja tunsin kuinka hän haki minusta lohtua ja turvaa. Saatoin jotenkin ymmärtää hänen toiveensa ja mielihalunsa. Tunsin samalla, että olimme lähentyneet toisiamme, ja huomasin miten paljon pidin tästä ”hupsusta” naisesta. Tästä pikkutytön hupakosta – Molla-Maijasta.
– Oletko minulle vihainen, hän kysyi arasti?
– En ole, kulta. Pidän sinusta. Suutelin häntä suulle, ja tunsin kuinka hän vastasi siihen kiihkeän kaipaavana.
– Vieläkö haluat, että nukumme yhdessä?
– Jos sinä haluat?
Nukuimme todellakin yhdessä, mutta emme lempineet. En kerta kaikkiaan voinut. Hyväilimme vain toisiamme. Päässäni pyöri liian monta asiaa, ja se vei minulta halut.
- - -
Useita vuosia myöhemmin, tarkemmin sanoen 80-luvun lopulla, luin amerikkalaisen psykologin laatiman artikkelin. Siitä kävi ilmi, kuinka monet heistä (psykologeista) olivat terapiamielessä olleet jopa sukupuoliyhteydessä potilaittensa kanssa. Asiasta nousi tietysti melkoinen kohu, mutta lopputulos oli kuitenkin se, että heillä oli täysi oikeus tehdä niin, jos se tehtiin hoitomielessä ja yhteisymmärryksessä potilaan kanssa. Asian ydin oli siinä, että jos he eivät käyttäneet potilaan hädänalaista tilannetta hyväkseen, eivät he olleet tehneet mitään laitonta.
Myöhemmin sattui silmiini juttu ruotsalaisessa Aftonbladet iltalehdessä. Se käsitteli Ruotsin sairaanhoitoa.
Jutun otsikkona oli: ”ANNAN SEKSIÄ POTILAILLE”.
Sairaanhoitoapulainen, 22 ikäinen Åsa kertoi, kuinka hän auttoi potilaitaan, päivittäin. Joillekin hän masturboi, mutta hän oli myös rakastellut eräiden kanssa.
Toinen, 53 ikäinen Gunnel kertoi, että joissakin sairaaloissa saattavat hoitajat ottaa potilailta palveluksistaan jopa maksunkin. Itse hän kuitenkin teki sen ilmaiseksi, ”laupiaana seksisamarialaisena”.
Lehtijutun mukaan oli seksin nälkä suurta erilaisissa hoitolaitoksissa.
Ruotsalaisessa RFSU:n julkaisussa Ottarissa, luin apuhoitaja Ros-Marien kertovan kokemuksistaan.
”Eräs nainen halusi häntä pestävän kauan alapesun yhteydessä. En pitänyt siitä ollenkaan, mutta muuan miespuolinen kollegani piti vain mukavana juttuna sitä, että hän pystyi auttamaan tätä vanhaa naista saamaan orgasmin. Tätini työskentelee osastolla jossa on seniilejä vanhuksia. Hän kertoi auttavansa vanhempia miehiä, onanoimalla heille aamupesun yhteydessä. Siemensyöksy helpottaa prostatavaikeuksissa, hän sanoi. Sitä paitsi tulevat he rauhallisemmiksi. Oikeastaan se on niin pienestä palveluksesta kysymys...”
Luettuani näin pitkälle, oli ensimmäinen ajatukseni, että tällainen täytyy olla lainvastaista ja siis rangaistavaa, mutta eipäs ollutkaan.
Olinhan kasvatettu jyrkkään moraaliin, ja saanut vaikutteita suomalaisesta jurosta kansanluonteesta, eritoten mitä seksuaalisuuteen tulee. En siis hyväksynyt lukemaani suoralta kädeltä. En ymmärtänyt, että sairailla ja vammaisilla on seksuaalisia tarpeita, saati sitten, että seniileillä vanhuksilla voisi olla samoja tarpeita ja haluja kuin nuorillakin ihmisillä.
Lukiessani minulle selvisi, että potilaiden auttaminen seksuaalisesti ei ollut millään tavalla laitonta. Ei edes silloin, jos siitä otti maksun. Ei ainakaan Ruotsin lainsäädännön mukaan. Ruotsin lakivaliokunnan asiantuntija F.W:n mukaan oli lainvastaista ainoastaan seksuaalisten palvelujen välittäminen.
( Ruotsin lakeja on jokin vuosi sitten muutettu niin, että seksipalvelujen ostaminen on rangaistavaa, mutta niiden tarjoaminen ei sitä ole. Tyypillistä ruotsalaista hölmöilyä! Vähän samaa kuin että pimeän viinapullon myynti ei olisi laitonta, mutta sen juominen olisi sitä. Tämä ihan omana henkilökohtaisena näkemyksenäni mainiten.)
Kukaan artikkelissa mainituista hoitajista ei kuitenkaan halunnut esiintyä omalla nimellään, tai kuvan kanssa.
Aihe oli vielä vuonna 1993, jolloin artikkeli julkaistiin, niinkin tulenarka,
Olen tavannut jutun laatineen toimittaja B.M:än joitakin kertoja ja tiedän, että hän sai negatiivista palautetta jutusta – kollegoiltaan.
Silmiini sattui hiljattain artikkeli Hollannista. Siellä on järjestetty liikuntavammaisille apua seksisamariittien muodossa. Tähän samariittien uhrautuvaan joukkoon kuuluu vapaaehtoisia miehiä ja naisia. He auttavat liikuntavammaisia pareja, jotta he pystyisivät keskenään yhdyntään, ja antavat neuvoja siitä, kuinka he vammastaan huolimatta voivat olla yhdessä.
He suorittavat ”asiakkailleen” myös seksuaalisia palveluja, intiimihieronnasta jopa yhdyntään asti.
Aivan hiljattain luin erään iltalehden artikkelin, jossa kerrottiin tanskalaisesta dementiahoidosta eräässä maan hoitokodissa. Dementoituneille vanhuksille oli Thoruppsgårdenilla ruvettu esittämään pornofilmejä!? Ruotsalaislehden mukaan se tosin oli ”Pornoterapiaa”. Vanhukset olivat, Maj-Britt Auningin kertoman mukaan rauhoittuneet, ja lääkkeiden käyttöä oli voitu huomattavasti vähentää.
Teennäisessä uusmoralismin Ruotsissa asiaa tietysti paheksuttiin.
Ruotsalainen Gunilla Robertsson kauhisteli uutista näin:
”Emme missään nimessä saattaisi näyttää pornofilmejä potilaille. Järkytyin kuullessani siitä”, hän kommentoi Aftonbladet lehdelle.
Ruotsissa tyydytään siihen, että on kokeiltu koiria ja kissoja dementoituneitten seuraksi. Tanskalaisten mukaan kyseiset filmit ovat halvempi, terveellisempi ja tehokkaampi hoitokeino, kuin rauhoittavat lääkkeet.
Olen valmis yhtymään tanskalaisten näkemykseen. Onhan pilleri aina pilleri. Niillä vanhukset kylläkin saadaan rauhallisiksi, jopa niin, että he viettävät päivät jonkinlaisessa huumeessa, tajuamatta mitään tästä maailmasta. Eri asia onkin, josko se on inhimillistä hoitoa, jos vanhukset vaivutetaan kemiallisten aineiden avulla keinotekoiseen rauhallisuuteen ja tokkuraan.
Ovatko ihmiset uudella vuosituhannellakin vielä niin tyhmiä ja tietämättömiä, että he eivät tiedä meidän syntyneen seksuaalisiksi olennoiksi ja että monella vanhuksella, jopa yli 90 vuotiailla, on edelleen näitä haluja. Harva heistä tosin enää pystyy yhdyntään, mutta virkistäähän heitä kuitenkin toisten, nuorempien ilottelun katseleminen. Herättäähän se heissä vanhoja rakkaita muistoja.
Jokin vuosi sitten keskustelin erään sotalapsen vanhan kasvatusäidin kanssa. Äidin, jonka suomalainen kasvatuspoika kuoli jokin vuosi sitten. Kasvatusäiti oli yli kahdeksankymmenen. Olin hänen luonaan tekemässä reportaasia, joka sekin liittyi sotalasten taustaan. Haastattelu venyi pitkäksi. Istuin liki neljä tuntia tämän herttaisen vanhuksen luona kuunnellen hänen muistelmiaan. Vanhus oli virkeä ikäisekseen ja muisti oli terävä.
Tuli siinä kahvia juodessa rupateltua muutakin ja sain tietää, että hänen miehensä oli mennyt pois kymmenen vuotta sitten. Valitteli kovasti yksinäisyyttään, varsinkin kun ainoa ”poika” oli kuollut sairauden seurauksena ennen aikojaan. Hän oli kuitenkin kerran viikossa mennyt PRO:n (Eläkeläisyhdistyksen) tansseihin. Ei hän enää jaksanut tanssia, mutta oli kuulema mukava seurata ”nuorten” ilottelua. Kahvin jälkeen tämä pirteä vanhus tarjosi lasit konjakkia, joka tietysti irrotti kielenkannat. Huomasin, kuinka täti piristyi seurastani. Ymmärsin, että hänellä enää harvoin kävi vieraita, ja siksi hän puhui puhumistaan, ikään kuin pidätelläkseen minua luonaan niin pitkään kuin suinkin.
Itselläni ei ollut mihinkään kiire, olinhan jo iän mukana rauhoittunut, joten minua ei vetänyt mieli ravintolaan tai muihin huvituksiin. Miksipä en siis voisi istua hetken tädin kauniissa asunnossa, ja antaa hänen muistella vanhoja.
Kaataessaan toiset lasilliset konjakkia, hän sanoi silmää veitikkamaisesti iskien:
- ”Nyt on Alma-muori ruvennut ryyppäämään”.
No ymmärsinhän minä sen, että ei Alma suinkaan ollut alkoholin väärinkäyttäjä, mutta feelinki oli niin mukava, että hän tavoistaan poiketen otti toisenkin lasillisen. Kertoi sitten, että hän otti joka ilta unilääkkeeksi lasin Portviiniä. Oli tehnyt niin jo vuosikymmeniä, vielä silloinkin, kun hänen miehensä eli.
Ei siis ollut ihme, että Alma-täti oli elänyt niinkin vanhaksi.
Hän haki vanhan, ahkerasta selailusta kuluneen albumin, ja ryhtyi esittelemään minulle elämänsä varrella otettuja valokuvia.
”Tuo tuossa on Seppo, juuri Ruotsiin tulleena. Tuossa hän on jo kuuden vanha, ja puhuu ruotsia kuin syntyperäinen ruotsalainen. Kaunis poika se oli. Pellavapää ja siniset silmät ja niin sitten kiltti luonteeltaan. Voi kun minä kaipaan Seppoa. Kuoli poloinen ihan liian aikaisin. Kuuluuhan se normaaliin elämän menoon, että lapset laskevat vanhempansa maan lepoon, eikä päinvastoin.”
” Jäikö Seppo tänne pysyvästi”, kysyin.
”Me adoptoimme hänet, koska hänen vanhempansa olivat kuolleet sota-aikaan.”
”Oliko Sepolla perhettä?” kysyin.
”Ei ollut. Hän ei ollut kiinnostunut tytöistä.”
Mielessäni käväisi ajatus, jota tosin kaduin välittömästi, että jospa hän olikin, – homo. Toisaalta sekään ei olisi ollut mitenkään kummallista. Olen kuitenkin sikäli vanhoillinen, että pidän homoutta jonkinlaisena sairautena, tai muunlaisena sielullisena poikkeavuutena. Siksipä yhdistin kuvittelemani homouden seuraukseksi hänen sotalapsena oloonsa.
”Vaan kyllä se reppana oli surkeassa kunnossa, kun hänet haimme lastenkodista”, Alma sanoi. ”Ihan oli luuta ja nahkaa ja heti ensimmäiseksi veimme hänet tohtori Bäckmanille. Oli aliravittu raukka. Eiköhän ollut jopa hieman riisitaudin oireitakin? Tohtori määräsi lääkitykseksi kalanmaksaöljyä kahdesti päivässä, sekä raakaa kananmunaa kaksi kertaa viikossa ja paljon vihanneksia, sekä aurinkoa.”
”No senhän tavallaan ymmärtää, että ei sotaa käyvässä Suomessa ruokapuoli ollut kovinkaan täysipainoista”, sanoin siihen.
– Seppo kuitenkin piristyi vähitellen, ja hänestä tuli vilkas ja iloinen pojan vesseli. Vaikka meilläkin oli määrätyt elintarvikkeet kortilla, teimme kaikkemme, jotta Seppo olisi saanut parhaat palat. Pulska oli poika jo puolen vuoden päästä.
– Saanko kysyä, mikä miehesi oli ammatiltaan?
– No meillä oli tämä maatila. Mieheni oli, miten sen nyt sanoisin, itsenäinen yrittäjä. Meillä oli karjaa ja tätä maanviljelystä - palkattua työväkeä kymmenkunta. Kotiapulainen hoiti talouttamme, joten minulta jäi Sepolle paljon aikaa. Hemmottelin sitä lasta ehkä liikaakin, mutta kun ei ollut omiakaan lapsia niin…
– Tädillä ei siis ole perillisiä?”, kysyin.
– Ei ole, eikä juuri muitakaan sukulaisia. Sukumme kuolee minun mukanani. Mieheni oli aateliskalenteriin merkitty - siis vanhaa Ruotsalaista aatelia. Joku hänen esi-isistään oli ollut jopa Suomen sodassakin mukana, majurina. Vaan maallistahan se kaikki on. Hautaan me kuitenkin joudumme ja sinne maadumme, olit sitten renki tai isäntä. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että mieheni ei ollut mikään ”orjapiiskuri”. Kiltti hän oli. Piti palkollisistaan hyvää huolta, ja oli heille ystävällinen. Jos joku oli sairas, lähetti hän välittömästi hänet sänkyyn toipumaan. Sellainen oli Carl- Johan.
Alma täti kaatoi lasiini vielä lorauksen. Itse hän sanoi olevansa jo tarpeeksi ”kekkulissa”, joten hän tyytyi kahteen lasilliseen.
Albumia selaillessani huomasin, joskus 30-luvulla otetun valokuvan jostakin länsirannikon hiekkadyyneiltä. Tajusin, että kuva esitti Alma tätiä noin 25-vuotiaana neitosena. En kuitenkaan tohtinut kysyä, miksi kuvan naisella oli vain pienet pöksyt jaloissaan, yläosa täysin paljaana.
Alma oli kuitenkin huomannut minun silmäilevän kuvaa, joten hän alkoi kertoa.
– Tuo kuva on otettu Mellby Strandissa, ja tuossa vieressäni on aviosiippani Carl-Johan. Olimme vasta kihlautuneet, ja sen kunniaksi vietimme Hallannissa pienen loman. Siihen aikaan siellä olikin paljon väkeä kesäisin. Ihan rannan tuntumassa oli komea ravintola kauniine terasseineen. Sinne kokoontui vain ”parempaa” väkeä, eli varakkaita ihmisiä.
Valokuva, joka luultavasti oli otettu sen aikaisella laatikkokameralla, oli kuitenkin terävä, ja saatoin siitä päätellä, että Alma oli nuoruudessaan ollut kaunis nainen.
– Ganska vågat, sanoa tokaisin.
– No siihen aikaan se ei ollut mitään. Vasta 40-luvulla tuli uusmoralismin mukana näkemys, että naisen ei sovi näytellä liiaksi paljasta pintaa.”
Hänen mainitsemansa jäi minua, kiusaamaan, ja siksipä olen jälkeenpäin ottanut asioista tarkemmin selvää. Yllätyin, huomattuani, että 20–30 luvulla todellakin elettiin määrätyissä piireissä melko vapaasti. Tulihan nudismikin muotiin niihin aikoihin. Ei siis ollut mitenkään mullistavaa, jos löysinkin tällaisia amatöörikuvia hänen albumistaan.
– Ne olivat elämäni ihanimpia vuosia, Alma sanoi, pientä haikeutta äänessään. Toista se on nyt, kun tuntee mieleltään itsensä yhtä nuoreksi, mutta kun tämä vanha osa on jo niin rapistunut.
– No eihän Alma täti vielä niin vanhalta näytä”, sanoin. ”Olethan nuorekas ja pirteä”, sanoin, enkä vain pelkästä kohteliaisuudesta.
– Kunpa tietäisit miten pirteä vanhakin ihminen voi olla mieleltään. Et usko sitä, ennen kuin itse tulet vanhaksi. Halut on samat ja nautit yhtälailla luonnosta, kauniista säästä, hyvästä ruoasta, viinistä, musiikista ja kaikesta mistä ennenkin olet nauttinut. Ei vaan saa jäädä ”kiikkustuoliin” keinuttelemaan, vaan tulee seurata aikaansa, ja olla mukana kaikessa.
Vasta nyt panin merkille, kuinka huolellisen pedanttisesti täti oli pukeutunut haastattelua varten. Silkkinen, teräksenharmaa pusero, joka ei suinkaan peittänyt hänen kaulaansa leukaan asti. Kaulassa kimalteli kultainen ketju. Totesin hämmästyen, että niinkin vanhalla naisella ei näkynyt merkkiäkään ”kalkkunakaulasta”. Siloinen, joskin turpeampi se oli. Mitä nyt pienen pieniä ryppyjä risteili siellä täällä?
Almassa oli luonnollista naisellisuutta. Iästään huolimatta hän oli minulle, kuin kuka tahansa - vanhempi rouva.
Alman kaadettua lasiini uudet konjakit, ja ikään kuin salaa hulautettuaan omaankin lasiinsa tilkan, huomasin mieleni keventyneen pitkän ja rasittavan viikon jälkeen.
Hän istui sohvatuolissaan katsellen minua jotenkin vekkulimaisesti. Piirteet olivat samat kuin valokuvassa. Samat huulet ja silmät, vaikka yläluomet olivatkin painuneet alemmaksi. Kulmakarvojen kaari oli sama. Ei edes nenä, joka useimmiten vanhempana tahtoo venyä isommaksi, ollut kasvanut. Sama kaunis ”nirppanokka” hänellä oli edelleenkin. Mikä parasta? Silmissä oli kiinteä ja utelias katse. Siniset, ei ollenkaan kaihin verhoamat silmät, vaan taivaan siniset ja iloisen herttaiset.
Katsoin parhaaksi kiittää haastattelusta ja kestityksestä. Lähtiessäni kiepsahti Alma kaulaani, ja rutisti minua hyvästiksi. Pyysi, että tulisin käymään toistekin. Olin hänen rutistuksessaan tuntevinani muunkinlaista kaipuuta.
Ajaessani kotiin E-kuutosta pitkin, mielessäni pyöri monet asiat. Ymmärsin Alman yksinäisyyden, ja samalla muistui mieleeni omat vanhempani Suomessa. Isä oli jo siirtynyt manan majoille, mutta äitimuori oli edelleenkin elossa. Päätin ensi tilassa käydä häntä tervehtimässä.
En kuitenkaan saanut mielestäni pirteää Alma vanhusta.
Seuraava luku: Alman maukas kalakeitto
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.