Alma tädin maukas kalakeitto.
Jo seuraavana viikonloppuna kävin taas tervehtimässä Almaa. Täti oli valmistanut herkullisen päivällisen - makrillikeittoa ja juustokakkua. Makrilli oli valmistettu tyypilliseen Bohuslääniläiseen tapaan.
En voi olla kertomatta, kuinka kalakeitto oli valmistettu.
Ainekset olivat seuraavanlaiset:
Noin kilo makrillia.
Ruokalusikallinen suolaa.
Teelusikallinen sitruunan mehua.
1 litra vettä.
Puoli litraa maitoa.
Valkopippuria ja maustepippuria.
1 desilitra ruohosipulia.
Puoli litraa lohkottuja perunoita.
Kaksi laakerinlehteä.
Kala perataan ja huuhdotaan, jonka jälkeen se paloitellaan.
Paloihin hierotaan suola ja sitruuna.
Sekoita makrilli vedessä ja mausta. Keitä joitakin minuutteja. Lisää perunan lohkot ja ruohosipuli.
Keitä, kunnes makrillin liha irtoaa ruodoista.
Lopuksi keitto saostetaan, esimerkiksi Majsenalla tai vehnäjauhoilla.
Jo olikin muikea ateria. Mieleeni muistui Kallaveden muikkusoppa. Makrilli tosin oli rasvaisempi kala, mutta silti todella maukas. Pöydässä oli pullo valkoviiniä ja asiaan kuuluvat snapsit.
Alma oli huomattavan iloisella päällä. Olihan hänellä taas seuraa, ainakin päivällisen ajaksi.
Hän halasi minua jo ovella. Alma oli yllättävän raikas ja nuorekas. En sano – ”ikäisekseen”, koska ikähän on suhteellista.
Alman tarjoama päivällinen oli ”Superb”, ja viinipullon sisältö hupeni illan mittaan ruoan kanssa nautittujen ruokaryyppyjen myötä.
Siirryimme kylläisinä olohuoneen sohvalle ”jatkoille”. Alman koti oli kaikin puolin täydellinen. Sanoisinko pedanttisen huolella hoidettu? Olohuone oli viihtyisä, vailla kaiken näköistä prameutta, mutta aistikkaan talonpoikaisesti kalustettu. Seinillä sukua esittäviä valokuvia. Siinä oli setä Albinia, kuin myös eno Erlingiä. Oli isoisää ja isoäitiä. Oli myös sotalapsi Jorman kuva.
Aikomuksenani oli jatkaa, jo siinä vaiheessa alkamaani romaanin käsikirjoitukseen liittyvää haastattelua. Olin siis hänen luonaan vain lehtimiehen ominaisuudessa. Alma täti vuorostaan oletti käyntini olevan lähinnä uuden ystävän vierailua.
Hän yllätti minut hakemalla pullon whiskyä. En ollut vielä siinä vaiheessa tehnyt raittiuslupaustani, johon palaan tuonnempana.
– Olen säästänyt tämän viimekeväiseltä Tanskan matkaltani, hän liverteli iloisena. Vanhus oli silmin nähden nuortunut, tai pikemminkin - piristynyt seurastani.
Alma kaatoi laseihin melkoiset loraukset. Se miellyti minua, pidänhän nimenomaan whiskystä, vaikka se olikin ”vain” Bells whiskyä. Skoolasimme ja maistoimme laseistamme.
Alma-täti oli sinä iltana pukeutunut entistä aistikkaammin. Tunsin ilmassa leijuvan hajuveden tuoksun. Se ei ollut mitään nuorelle naiselle sopivaa, kevyen raikasta hajustetta, vaan raskaampaa ja jollakin tavoin pehmeämpää tuoksua. Istuimme vierekkäin vanhalla, tyylikkäällä olohuoneen sohvalla. Juttelimme niitä näitä.
Huomasin illan mittaan, että hänellä oli mielessään jotakin erikoista. Keskustelumme siirtyi vähitellen intiimeihin asioihin.
” Snälla Matti. Pidätkö minua vanhana hupakkona, jos kerron sinulle jotakin?” hän kysyi.
” En ollenkaan, etkä sitä paitsi ole mikään vanha hupakko”.
– Kunpa tietäisit miten paljon kaipaan kaikkea sitä mikä on takanapäin”, hän sanoi viimein.
– Esimerkiksi mitä? kysyin.
– Olet vielä nuori – kuinka vanha muuten olet?
– Olen jo kuudennella kymmenellä,” vastasin.
– No sinulla on vielä paljon vuosia minun ikääni. Kokonainen sukupolvi. Muista kuitenkin elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Nauti jokaisesta päivästä ja hetkestä.
Vanhuksen sanat saivat minut miettimään elettyä elämääni. Olihan se lähinnä ollut tuskaa ja hikeä - viinan kiroissa elämistä, ja joka-aamuista kankkusen parantelua. Olihan siinä ollut mukana muutamia ilonkin hetkiä - tosin kovin lyhytaikaisia. Ymmärsin, että Alma-täti oli elänyt paremmin kuin minä. Se tunne vahvistui, kun hän jatkoi.
– Du lever helt ensam. (Elät yksin.) Se ei ole hyvä. Ihminen tarvitsee jonkun seurakseen. Mieheni on tosin poissa, mutta elän siinä toivossa, että tapaan sekä hänet, kuin myös Seppo-pojan jossakin ”tuolla puolen”.
Mikä täydellinen aviovaimo ja kasvatusäiti, ajattelin. Hän uskoo tapaavansa rakkaimpansa, siellä toisella puolella, ja kaiketi jatkavansa maan päällä aloitettua yhteistä elämää.
Kiitin kohta kestityksestä ja päätin lähteä kämpille. Alma tuli saattamaan minua eteiseen. Hyvästelin ja kiitin illasta. Täti kiepsahti kaulaani, ja halasi minua. Koska se ei tuntunut pahalta tai sopimattomalta, vastasin halaukseen. Hän rutisti minua pitkään itseään vasten ja sanoi: ”Tule käymään milloin haluat. Minulla on aina pullo sinua varten, jonka jälkeen hän suuteli minua kevyesti poskelle.
Käydessäni nukkumaan, velloi mielessäni monenlaisia ajatuksia.
Muistelin Kyllikkiä ja Ailaa.
Entistä, petollista vaimoani en kuitenkaan muistellut. Kohta jo kuusikymppinen minäni ymmärsi sen, että elämä oli auttamattomasti takanapäin. Ennen kuin nukahdin, näin edessäni Alma-tädin kasvot. Mieleeni palautui hänen kaipaava halauksensa ja lämmin suukkonsa. Jättihän se minuunkin jonkinlaisen tunteen. Päätin, että käyn joskus taas hänellä kylässä.
Alma-täti kuoli kuitenkin jo muutaman kuukauden kuluttua viimeisestä tapaamisestamme. Hän oli niin herttainen ja kaunis vanhus - rauha hänen sielulleen. Vien aina pyhäinmiesten päivänä hänen haudalleen kukkia.
Omaisuutensa, johon kuului iso maatila rakennuksineen, hän oli testamentannut Ruotsin Punaiselle ristille. Pahoittelin sen kuultuani sitä, että Seppo poika oli kuollut ennen aikojaan. Olisihan hän todennäköisesti saanut periä komean herraskartanon ja elänyt ”pehtoorina” lopun elämäänsä.
Toisaalta, jos niin pitkälle ajattelee, olisi tila lopulta kuitenkin mennyt joko valtiolle, tai mahdollisesti samaiselle Punaiselle Ristille, koska Sepollakaan ei ollut perillisiä. Siispä – lopputulos olisi ollut täysin sama.
- - -
Jos olisin silloin Kyllikin kertomusta kuunnellessani tiennyt kaiken mitä tiedän tänään, olisin ehkä voinut auttaa häntä toisella tavalla. Voi olla, että olisi vältytty niiltä onnettomien sattumien summilta, joihin palaan tuonnempana.
Seuraava luku: Konkku ja huumeet.
Jo seuraavana viikonloppuna kävin taas tervehtimässä Almaa. Täti oli valmistanut herkullisen päivällisen - makrillikeittoa ja juustokakkua. Makrilli oli valmistettu tyypilliseen Bohuslääniläiseen tapaan.
En voi olla kertomatta, kuinka kalakeitto oli valmistettu.
Ainekset olivat seuraavanlaiset:
Noin kilo makrillia.
Ruokalusikallinen suolaa.
Teelusikallinen sitruunan mehua.
1 litra vettä.
Puoli litraa maitoa.
Valkopippuria ja maustepippuria.
1 desilitra ruohosipulia.
Puoli litraa lohkottuja perunoita.
Kaksi laakerinlehteä.
Kala perataan ja huuhdotaan, jonka jälkeen se paloitellaan.
Paloihin hierotaan suola ja sitruuna.
Sekoita makrilli vedessä ja mausta. Keitä joitakin minuutteja. Lisää perunan lohkot ja ruohosipuli.
Keitä, kunnes makrillin liha irtoaa ruodoista.
Lopuksi keitto saostetaan, esimerkiksi Majsenalla tai vehnäjauhoilla.
Jo olikin muikea ateria. Mieleeni muistui Kallaveden muikkusoppa. Makrilli tosin oli rasvaisempi kala, mutta silti todella maukas. Pöydässä oli pullo valkoviiniä ja asiaan kuuluvat snapsit.
Alma oli huomattavan iloisella päällä. Olihan hänellä taas seuraa, ainakin päivällisen ajaksi.
Hän halasi minua jo ovella. Alma oli yllättävän raikas ja nuorekas. En sano – ”ikäisekseen”, koska ikähän on suhteellista.
Alman tarjoama päivällinen oli ”Superb”, ja viinipullon sisältö hupeni illan mittaan ruoan kanssa nautittujen ruokaryyppyjen myötä.
Siirryimme kylläisinä olohuoneen sohvalle ”jatkoille”. Alman koti oli kaikin puolin täydellinen. Sanoisinko pedanttisen huolella hoidettu? Olohuone oli viihtyisä, vailla kaiken näköistä prameutta, mutta aistikkaan talonpoikaisesti kalustettu. Seinillä sukua esittäviä valokuvia. Siinä oli setä Albinia, kuin myös eno Erlingiä. Oli isoisää ja isoäitiä. Oli myös sotalapsi Jorman kuva.
Aikomuksenani oli jatkaa, jo siinä vaiheessa alkamaani romaanin käsikirjoitukseen liittyvää haastattelua. Olin siis hänen luonaan vain lehtimiehen ominaisuudessa. Alma täti vuorostaan oletti käyntini olevan lähinnä uuden ystävän vierailua.
Hän yllätti minut hakemalla pullon whiskyä. En ollut vielä siinä vaiheessa tehnyt raittiuslupaustani, johon palaan tuonnempana.
– Olen säästänyt tämän viimekeväiseltä Tanskan matkaltani, hän liverteli iloisena. Vanhus oli silmin nähden nuortunut, tai pikemminkin - piristynyt seurastani.
Alma kaatoi laseihin melkoiset loraukset. Se miellyti minua, pidänhän nimenomaan whiskystä, vaikka se olikin ”vain” Bells whiskyä. Skoolasimme ja maistoimme laseistamme.
Alma-täti oli sinä iltana pukeutunut entistä aistikkaammin. Tunsin ilmassa leijuvan hajuveden tuoksun. Se ei ollut mitään nuorelle naiselle sopivaa, kevyen raikasta hajustetta, vaan raskaampaa ja jollakin tavoin pehmeämpää tuoksua. Istuimme vierekkäin vanhalla, tyylikkäällä olohuoneen sohvalla. Juttelimme niitä näitä.
Huomasin illan mittaan, että hänellä oli mielessään jotakin erikoista. Keskustelumme siirtyi vähitellen intiimeihin asioihin.
” Snälla Matti. Pidätkö minua vanhana hupakkona, jos kerron sinulle jotakin?” hän kysyi.
” En ollenkaan, etkä sitä paitsi ole mikään vanha hupakko”.
– Kunpa tietäisit miten paljon kaipaan kaikkea sitä mikä on takanapäin”, hän sanoi viimein.
– Esimerkiksi mitä? kysyin.
– Olet vielä nuori – kuinka vanha muuten olet?
– Olen jo kuudennella kymmenellä,” vastasin.
– No sinulla on vielä paljon vuosia minun ikääni. Kokonainen sukupolvi. Muista kuitenkin elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Nauti jokaisesta päivästä ja hetkestä.
Vanhuksen sanat saivat minut miettimään elettyä elämääni. Olihan se lähinnä ollut tuskaa ja hikeä - viinan kiroissa elämistä, ja joka-aamuista kankkusen parantelua. Olihan siinä ollut mukana muutamia ilonkin hetkiä - tosin kovin lyhytaikaisia. Ymmärsin, että Alma-täti oli elänyt paremmin kuin minä. Se tunne vahvistui, kun hän jatkoi.
– Du lever helt ensam. (Elät yksin.) Se ei ole hyvä. Ihminen tarvitsee jonkun seurakseen. Mieheni on tosin poissa, mutta elän siinä toivossa, että tapaan sekä hänet, kuin myös Seppo-pojan jossakin ”tuolla puolen”.
Mikä täydellinen aviovaimo ja kasvatusäiti, ajattelin. Hän uskoo tapaavansa rakkaimpansa, siellä toisella puolella, ja kaiketi jatkavansa maan päällä aloitettua yhteistä elämää.
Kiitin kohta kestityksestä ja päätin lähteä kämpille. Alma tuli saattamaan minua eteiseen. Hyvästelin ja kiitin illasta. Täti kiepsahti kaulaani, ja halasi minua. Koska se ei tuntunut pahalta tai sopimattomalta, vastasin halaukseen. Hän rutisti minua pitkään itseään vasten ja sanoi: ”Tule käymään milloin haluat. Minulla on aina pullo sinua varten, jonka jälkeen hän suuteli minua kevyesti poskelle.
Käydessäni nukkumaan, velloi mielessäni monenlaisia ajatuksia.
Muistelin Kyllikkiä ja Ailaa.
Entistä, petollista vaimoani en kuitenkaan muistellut. Kohta jo kuusikymppinen minäni ymmärsi sen, että elämä oli auttamattomasti takanapäin. Ennen kuin nukahdin, näin edessäni Alma-tädin kasvot. Mieleeni palautui hänen kaipaava halauksensa ja lämmin suukkonsa. Jättihän se minuunkin jonkinlaisen tunteen. Päätin, että käyn joskus taas hänellä kylässä.
Alma-täti kuoli kuitenkin jo muutaman kuukauden kuluttua viimeisestä tapaamisestamme. Hän oli niin herttainen ja kaunis vanhus - rauha hänen sielulleen. Vien aina pyhäinmiesten päivänä hänen haudalleen kukkia.
Omaisuutensa, johon kuului iso maatila rakennuksineen, hän oli testamentannut Ruotsin Punaiselle ristille. Pahoittelin sen kuultuani sitä, että Seppo poika oli kuollut ennen aikojaan. Olisihan hän todennäköisesti saanut periä komean herraskartanon ja elänyt ”pehtoorina” lopun elämäänsä.
Toisaalta, jos niin pitkälle ajattelee, olisi tila lopulta kuitenkin mennyt joko valtiolle, tai mahdollisesti samaiselle Punaiselle Ristille, koska Sepollakaan ei ollut perillisiä. Siispä – lopputulos olisi ollut täysin sama.
- - -
Jos olisin silloin Kyllikin kertomusta kuunnellessani tiennyt kaiken mitä tiedän tänään, olisin ehkä voinut auttaa häntä toisella tavalla. Voi olla, että olisi vältytty niiltä onnettomien sattumien summilta, joihin palaan tuonnempana.
Seuraava luku: Konkku ja huumeet.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.