Konkku ja huumeet.
Aineiston kokoaminen vei minulta viikon. Kyllikki ehdotti, että olisin hänen luonaan niin kauan kun olin Tukholmassa. Suostuin, tosin tietyin varauksin. Halusin, että hän ei järjestäisi minun takia mitään ylimääräistä, ja kerroin, että työaikani oli kutakuinkin epäsäännöllistä. Saattoihan minulla mennä joinakin iltoina melko myöhään.
Se Konkun huumevihje valui sormieni välistä ikävän tapahtuman seurauksena.
Olin sopinut uudesta tapaamisesta Konkun kanssa. Hän oli aivan kiihkona puhelimessa, kun hän selitti miten voisin illalla saada todisteet Neuvostoliiton suurlähetystön sekaantumisesta Tukholman huumehommiin. Minun piti tulla yksin. Ei valokuvia. Ei kameraa. Sovimme tapaamisen Slussenilla, samassa paikassa kuin viimeksi.
Lähestyessäni sovittua tapaamispaikkaa huomasin, että paikalla oli muita. Oli ambulanssi ja poliisit.
Konkku oli viety sairaalaan. Häntä oli ammuttu. Olin paikalla ensimmäisenä lehdistön edustajana, ja otin luonnollisesti esille takkini taskuun piilottamani pienen kameran. Sain hyviä kuvia. Kuulin paikalle tulleilta poliiseilta, että Konkkua oli ammuttu vatsaan, luultavasti jostakin ohiajavasta autosta. Hänen toverinsakin oli haavoittunut, mutta luoti oli osunut jalkaan, ja näin, kuinka ambulanssimiehet parhaillaan kantoivat hänet paareilla ambulanssiin, joka lähti paikalta sireenit kimeästi ulvoen.
Poliisit eivät paljastaneet minulle mitään. Luultavasti siitä syystä, että he eivät tienneet enempää kuin minäkään. Pikemminkin vähemmän. He kertoivat uhrien olevan heille vanhoja tuttuja, viinatrokareita.
He esittivät ihmetyksensä siitä, että niissäkin piireissä oli alettu käyttää näin kovia otteita. Pidin suuni visusti kiinni siitä mitä mahdollisesti tiesin. Tajusin kuitenkin, että Konkun puheissa ehkä sittenkin oli ollut perää.
Konkku selvisi leikkauksen jälkeen hengissä, kuin ihmeen kautta. Sain silti nasevan loppukaneetin artikkelisarjalleni, jopa valokuvien kanssa.
En kuitenkaan paljastanut vihjemiestäni, vaan spekuloin tieten siitä, että oliko tapauksella yhteyttä huumekauppoihin. Seuraavana päivänä koristivat ottamani kuvat monen lehden ”lööppejä” ja etusivuja. Pienellä onnella olin saanut aikaan Scoopin.
Osakkeeni kohosivat tietysti Expressenissä ja ymmärsin, että lähitulevaisuudessa minulla tulisi riittämään töitä, ainakin joksikin aikaa.
Perjantain olin varannut artikkelisarjani puhtaaksikirjoittamiseen ja sen oikolukuun.
Pääsen yleensä parhaaseen vireeseen, jos ympärilläni on pientä hälinää ja pulinaa, sekä kirjoituskoneiden raksutusta.
Siihen aikaan lehtityö oli vielä sellaista kuin se oli ollut jo ehkä vuosisadan alusta lähtien. Toimittaja kirjoitti jutut, latojat latoivat ne ja taittajat taittoivat sivut lopulliseen muotoonsa.
Tätä kirjoittaessani olen joutunut hyväksymään sen, että kaikki on muuttuvaista. Tietokoneiden ilmaantuminen lehtitaloihin mullisti kaiken.
Nyt meiltä toimittajilta vaadittiin sellaista, joka ei oikeastaan kuulunut tehtäviimme.
Tietokoneen avulla meidän odotettiin tekevän kolmen eri ammattikunnan työt - toimittajan, latojan ja taittajan.
Aluksi siitä käytiin melkoista polemiikkia. Olemme vähitellen joutuneet hyväksymään, että kirjoitamme nykyisillä tietokoneohjelmilla artikkelimme melkein painovalmiiksi. Vielä kymmenen vuotta sitten oli latojat ja taittajat.
Jos tänään menee lehtitalon latomoon, ei löydä edes valopöytää, jonka yli taittajat seisovat kumartuneina, asetellen ladottuja tekstiliuskoja ja reprokuvia. Onneksi ei ole vielä ilmaantunut tietokonetta, joka korvaisi toimittajat.
Suotakoon minulle anteeksi nostalgiset muistelmani, mutta en pääse siitä mihinkään, että kaikki oli ennen, jos ei parempaa, niin ainakin rattoisampaa ja sosiaalisempaa.
Siitä, kun kaikki muuttui, ei ole kulunut kuin vajaat kaksikymmentä vuotta.
Muistelen ”kaivaten” toimituspalavereitamme. Jostakin syystä näitä toimituspalavereita nimitettiin ruotsalaisissa lehtitaloissa ”Morgonböniksi” (aamurukous)
Toimitussihteeri jakoi tehtävät tulevalle päivälle. Hikoilimme saadaksemme juttumme valmiiksi ennen ”Dead Linea”. Kuitenkin saatettiin usein ”Dead Linen” jälkeen kaikki kääntää päälaelleen. Oli tapahtunut jotakin ennenkuulumattoman erikoista, joka tuli saada etusivulle - mieluummin viidessä minuutissa.
Useimmiten selvisimme siitä - jopa Palmen murhankin yhteydessä.
Jätimme liuskamme latomoon, jossa näppärät, monesti alipalkatut latojat kirjoittivat juttumme puhtaaksi. Pätevimmät heistä pystyivät jopa korjaamaan kielioppivirheet ja muokkaamaan kiireessä takomamme tekstin luettavaan asuun.
Lehtimiehenä olen usein törmännyt oikolukijoiden korjauksiin. Kysyessäni syytä, sain kuulla, että: ”Syftningsfel” tai ”tempusfel”. Tavallisia virheitä useimmille "pännän" pyörittäjille, varsinkin jos oli kiire saada teksti valmiiksi. Olipa joitakin varsinaisia pilkun nussijoitakin, jotka korjailivat, mielestäni mitättömiä pikku virheitä, kuten ”mobbing”, joka tietysti kirjoitetaan ruotsiksi ”mobbning”. Yhden ainoan kirjaimen ero, mutta niin pirun tärkeä seikka.
Latomavaiheessa saatoimme yleensä kuitenkin ottaa jo lunkisti. Menimme kahville ja tupakalle. Jotkut liukenivat lähimpään ravintolaan paukuille.
Itse kuuluin viimeksi mainittuun porukkaan. Tunsin usein niin suurta tyydytystä aikaansaannoksiini, että katsoin ansainneeni pienen palkkion hyvin suoritetusta työstä. Napanteria seurasi useita, ja seuraava aamu paljasti sen tosiasian, että se viimeinen lasi oli ollut liikaa.
Muistan, kuinka saatoimme käydä latomossa ja taittajien pitkien valopöytien joukosta etsiä laatimaamme juttua, josko se oli päätynyt näkyvälle sivulle. Jos juttumme tuli etusivulle, nousi kukonhelttamme tietysti, ja tunsimme taas tarvetta pieneen, mielestämme ansaittuun paukkuun lähimmässä kapakassa.
Nykyisin istumme kiinteästi tietokoneittemme ääressä, orjan lailla viimeiseen asti, yrittäen saada juttumme painokuntoon. Ei puhettakaan kapakasta työpäivän jälkeen.
Jokaisessa lehtitalossa on oma hierarkiansa. On ”tähtireportteri”, joka välttämättä ei aina saavuta parasta tulosta, mutta joka on toimitussihteerin tai päätoimittajan sen hetkisessä suosiossa.
Perhesivujen ja henkilökohtaista palstojen toimittajat, jollaisena itsekin aikoinaan aloitin, ovat useimmin niitä, jotka syystä tai toisesta ovat luopuneet ambitioistaan. He vain tyytyvät siihen, että heillä on työ mihin mennä. Odottavat eläkkeelle pääsyä ja eroon tästä kilpailuyhteiskunnasta, viettämään huolettomia eläkepäiviä.
Tätä kirjoittaessani alan ymmärtää näitä kyllästyneitä lehtimiehiä Olen jollakin tavalla jo alkanut tehdä tilinpäätöstä elämästäni. Olenko loppujen lopuksi itsekään saanut aikaan mitään?
Mielestäni olen. (tietysti) paljonkin. Sitten annan ajatukseni vaeltaa ja kysyn itseltäni. Kuinka moni muistaa juttusi kymmenen vuoden päästä? Kuka muistaa ne vuoden kuluttua? Muistaako niitä kukaan kuukauden kuluttua? Kuinka moni muistaa ne kahden päivän päästä?
Kysyn itseltäni lopuksi. Lukeeko kukaan juttusi? Näin jaoteltuna se tietysti olisi masentavaa. Lehdethän sisältävät melkoisen määrän aineistoa. Loogisesti ottaen ei useimmilla ole aikaa lukea kaikkea. Moni tyytyy vain otsikoihin. Uteliaimmat lukevat jopa ingressin. Lehden ostajista tai tilaajista ehkä kymmenen prosenttia todella syventyy lukemaan lehtensä. En ole varma, mutta olettaisin näistä suurimman osan olevan eläkeläisiä, joilla on aikaa, ja koska useimmat heistä eivät uskalla liikkua ulkona, ryöstöjen pelossa, he lukevat aikansa kuluksi joka ikisen sivun.
Mitä siis olen saanut aikaan pitkän lehtimiesurani aikana?
Suuren tyhjyyden, ja vielä suuremman unohduksen. Näitä ajatellessani mieleni valtaa masennus.
Enhän oikeastaan ole saanut mitään pysyvää aikaan. Vain mahdottomat määrät, palstakilometreittäin tekstiä, joka kuitenkin joutuu paperimyllyyn, josta se menee paperitehtaalle uudelleen sulatettavaksi. Ei jää edes painomustetta jäljelle. Sekin pestään prosessin jossakin vaiheessa pois.
Jos olisin kirvesmies, säilyisi rakentamani talo pystyssä vähintään sata vuotta. Jos olisin taidemaalari, jäisi työni jälki jälkimaailman ihailtavaksi sadoiksi vuosiksi.
Oikeastaan työni on kuin kadunlakaisijan hommaa. Hänkin tekee tavallaan turhaa työtä, koska jo seuraavana päivänä ovat paikat sotketut uudestaan. Kukaan ei muista minua kun lopulta poistun näyttämöltä, loppuun palaneena, korpuksi kuivuneena. Olen antanut lukijakunnalle kaikkeni, silti minua ei kukaan muista.
Jonkinlainen lohtu on kuitenkin siinä, että on muitakin, jotka eivät näe työnsä jälkiä konkreettisesti. Nimittäin muusikot.
Viulinisti tai oopperalaulaja. Heti kun viimeinen sävel on lakannut kaikumasta konserttisalissa, on se jo poissa. Jäljellä on vain hetkelliset suosionosoitukset. Sen jälkeen he kuulevat vain yleisön laahaavan poistumisen salista. Sali on kohta tyhjä ja hiljainen. Ei säveltä, ei minkäänlaista ääntä ole jäljellä.
Jos on ollut onnistunut konsertti, saattaa yleisön suosionosoitukset seurata kaikuna vielä nukkumaan mennessä. Aamulla on kaikki kuitenkin eilistä.
Ihan samaa se on lehtimiehelläkin. Jos joskus harvoin sait aikaan hyvän jutun, tiesit, että ihmiset tulisivat ostamaan lehteä tavallista enemmän. Seuraavana päivänä se kuitenkin oli jo kierrätyksessä.
Toden sanoakseni en usko, että on montaakaan ammattikunnan harjoittajaa, jotka ovat niin perusteellisesti unohdettuja, kuin toimittajat.
Seuraava luku: Arvovaltaisilla kutsuilla saaristossa.
Aineiston kokoaminen vei minulta viikon. Kyllikki ehdotti, että olisin hänen luonaan niin kauan kun olin Tukholmassa. Suostuin, tosin tietyin varauksin. Halusin, että hän ei järjestäisi minun takia mitään ylimääräistä, ja kerroin, että työaikani oli kutakuinkin epäsäännöllistä. Saattoihan minulla mennä joinakin iltoina melko myöhään.
Se Konkun huumevihje valui sormieni välistä ikävän tapahtuman seurauksena.
Olin sopinut uudesta tapaamisesta Konkun kanssa. Hän oli aivan kiihkona puhelimessa, kun hän selitti miten voisin illalla saada todisteet Neuvostoliiton suurlähetystön sekaantumisesta Tukholman huumehommiin. Minun piti tulla yksin. Ei valokuvia. Ei kameraa. Sovimme tapaamisen Slussenilla, samassa paikassa kuin viimeksi.
Lähestyessäni sovittua tapaamispaikkaa huomasin, että paikalla oli muita. Oli ambulanssi ja poliisit.
Konkku oli viety sairaalaan. Häntä oli ammuttu. Olin paikalla ensimmäisenä lehdistön edustajana, ja otin luonnollisesti esille takkini taskuun piilottamani pienen kameran. Sain hyviä kuvia. Kuulin paikalle tulleilta poliiseilta, että Konkkua oli ammuttu vatsaan, luultavasti jostakin ohiajavasta autosta. Hänen toverinsakin oli haavoittunut, mutta luoti oli osunut jalkaan, ja näin, kuinka ambulanssimiehet parhaillaan kantoivat hänet paareilla ambulanssiin, joka lähti paikalta sireenit kimeästi ulvoen.
Poliisit eivät paljastaneet minulle mitään. Luultavasti siitä syystä, että he eivät tienneet enempää kuin minäkään. Pikemminkin vähemmän. He kertoivat uhrien olevan heille vanhoja tuttuja, viinatrokareita.
He esittivät ihmetyksensä siitä, että niissäkin piireissä oli alettu käyttää näin kovia otteita. Pidin suuni visusti kiinni siitä mitä mahdollisesti tiesin. Tajusin kuitenkin, että Konkun puheissa ehkä sittenkin oli ollut perää.
Konkku selvisi leikkauksen jälkeen hengissä, kuin ihmeen kautta. Sain silti nasevan loppukaneetin artikkelisarjalleni, jopa valokuvien kanssa.
En kuitenkaan paljastanut vihjemiestäni, vaan spekuloin tieten siitä, että oliko tapauksella yhteyttä huumekauppoihin. Seuraavana päivänä koristivat ottamani kuvat monen lehden ”lööppejä” ja etusivuja. Pienellä onnella olin saanut aikaan Scoopin.
Osakkeeni kohosivat tietysti Expressenissä ja ymmärsin, että lähitulevaisuudessa minulla tulisi riittämään töitä, ainakin joksikin aikaa.
Perjantain olin varannut artikkelisarjani puhtaaksikirjoittamiseen ja sen oikolukuun.
Pääsen yleensä parhaaseen vireeseen, jos ympärilläni on pientä hälinää ja pulinaa, sekä kirjoituskoneiden raksutusta.
Siihen aikaan lehtityö oli vielä sellaista kuin se oli ollut jo ehkä vuosisadan alusta lähtien. Toimittaja kirjoitti jutut, latojat latoivat ne ja taittajat taittoivat sivut lopulliseen muotoonsa.
Tätä kirjoittaessani olen joutunut hyväksymään sen, että kaikki on muuttuvaista. Tietokoneiden ilmaantuminen lehtitaloihin mullisti kaiken.
Nyt meiltä toimittajilta vaadittiin sellaista, joka ei oikeastaan kuulunut tehtäviimme.
Tietokoneen avulla meidän odotettiin tekevän kolmen eri ammattikunnan työt - toimittajan, latojan ja taittajan.
Aluksi siitä käytiin melkoista polemiikkia. Olemme vähitellen joutuneet hyväksymään, että kirjoitamme nykyisillä tietokoneohjelmilla artikkelimme melkein painovalmiiksi. Vielä kymmenen vuotta sitten oli latojat ja taittajat.
Jos tänään menee lehtitalon latomoon, ei löydä edes valopöytää, jonka yli taittajat seisovat kumartuneina, asetellen ladottuja tekstiliuskoja ja reprokuvia. Onneksi ei ole vielä ilmaantunut tietokonetta, joka korvaisi toimittajat.
Suotakoon minulle anteeksi nostalgiset muistelmani, mutta en pääse siitä mihinkään, että kaikki oli ennen, jos ei parempaa, niin ainakin rattoisampaa ja sosiaalisempaa.
Siitä, kun kaikki muuttui, ei ole kulunut kuin vajaat kaksikymmentä vuotta.
Muistelen ”kaivaten” toimituspalavereitamme. Jostakin syystä näitä toimituspalavereita nimitettiin ruotsalaisissa lehtitaloissa ”Morgonböniksi” (aamurukous)
Toimitussihteeri jakoi tehtävät tulevalle päivälle. Hikoilimme saadaksemme juttumme valmiiksi ennen ”Dead Linea”. Kuitenkin saatettiin usein ”Dead Linen” jälkeen kaikki kääntää päälaelleen. Oli tapahtunut jotakin ennenkuulumattoman erikoista, joka tuli saada etusivulle - mieluummin viidessä minuutissa.
Useimmiten selvisimme siitä - jopa Palmen murhankin yhteydessä.
Jätimme liuskamme latomoon, jossa näppärät, monesti alipalkatut latojat kirjoittivat juttumme puhtaaksi. Pätevimmät heistä pystyivät jopa korjaamaan kielioppivirheet ja muokkaamaan kiireessä takomamme tekstin luettavaan asuun.
Lehtimiehenä olen usein törmännyt oikolukijoiden korjauksiin. Kysyessäni syytä, sain kuulla, että: ”Syftningsfel” tai ”tempusfel”. Tavallisia virheitä useimmille "pännän" pyörittäjille, varsinkin jos oli kiire saada teksti valmiiksi. Olipa joitakin varsinaisia pilkun nussijoitakin, jotka korjailivat, mielestäni mitättömiä pikku virheitä, kuten ”mobbing”, joka tietysti kirjoitetaan ruotsiksi ”mobbning”. Yhden ainoan kirjaimen ero, mutta niin pirun tärkeä seikka.
Latomavaiheessa saatoimme yleensä kuitenkin ottaa jo lunkisti. Menimme kahville ja tupakalle. Jotkut liukenivat lähimpään ravintolaan paukuille.
Itse kuuluin viimeksi mainittuun porukkaan. Tunsin usein niin suurta tyydytystä aikaansaannoksiini, että katsoin ansainneeni pienen palkkion hyvin suoritetusta työstä. Napanteria seurasi useita, ja seuraava aamu paljasti sen tosiasian, että se viimeinen lasi oli ollut liikaa.
Muistan, kuinka saatoimme käydä latomossa ja taittajien pitkien valopöytien joukosta etsiä laatimaamme juttua, josko se oli päätynyt näkyvälle sivulle. Jos juttumme tuli etusivulle, nousi kukonhelttamme tietysti, ja tunsimme taas tarvetta pieneen, mielestämme ansaittuun paukkuun lähimmässä kapakassa.
Nykyisin istumme kiinteästi tietokoneittemme ääressä, orjan lailla viimeiseen asti, yrittäen saada juttumme painokuntoon. Ei puhettakaan kapakasta työpäivän jälkeen.
Jokaisessa lehtitalossa on oma hierarkiansa. On ”tähtireportteri”, joka välttämättä ei aina saavuta parasta tulosta, mutta joka on toimitussihteerin tai päätoimittajan sen hetkisessä suosiossa.
Perhesivujen ja henkilökohtaista palstojen toimittajat, jollaisena itsekin aikoinaan aloitin, ovat useimmin niitä, jotka syystä tai toisesta ovat luopuneet ambitioistaan. He vain tyytyvät siihen, että heillä on työ mihin mennä. Odottavat eläkkeelle pääsyä ja eroon tästä kilpailuyhteiskunnasta, viettämään huolettomia eläkepäiviä.
Tätä kirjoittaessani alan ymmärtää näitä kyllästyneitä lehtimiehiä Olen jollakin tavalla jo alkanut tehdä tilinpäätöstä elämästäni. Olenko loppujen lopuksi itsekään saanut aikaan mitään?
Mielestäni olen. (tietysti) paljonkin. Sitten annan ajatukseni vaeltaa ja kysyn itseltäni. Kuinka moni muistaa juttusi kymmenen vuoden päästä? Kuka muistaa ne vuoden kuluttua? Muistaako niitä kukaan kuukauden kuluttua? Kuinka moni muistaa ne kahden päivän päästä?
Kysyn itseltäni lopuksi. Lukeeko kukaan juttusi? Näin jaoteltuna se tietysti olisi masentavaa. Lehdethän sisältävät melkoisen määrän aineistoa. Loogisesti ottaen ei useimmilla ole aikaa lukea kaikkea. Moni tyytyy vain otsikoihin. Uteliaimmat lukevat jopa ingressin. Lehden ostajista tai tilaajista ehkä kymmenen prosenttia todella syventyy lukemaan lehtensä. En ole varma, mutta olettaisin näistä suurimman osan olevan eläkeläisiä, joilla on aikaa, ja koska useimmat heistä eivät uskalla liikkua ulkona, ryöstöjen pelossa, he lukevat aikansa kuluksi joka ikisen sivun.
Mitä siis olen saanut aikaan pitkän lehtimiesurani aikana?
Suuren tyhjyyden, ja vielä suuremman unohduksen. Näitä ajatellessani mieleni valtaa masennus.
Enhän oikeastaan ole saanut mitään pysyvää aikaan. Vain mahdottomat määrät, palstakilometreittäin tekstiä, joka kuitenkin joutuu paperimyllyyn, josta se menee paperitehtaalle uudelleen sulatettavaksi. Ei jää edes painomustetta jäljelle. Sekin pestään prosessin jossakin vaiheessa pois.
Jos olisin kirvesmies, säilyisi rakentamani talo pystyssä vähintään sata vuotta. Jos olisin taidemaalari, jäisi työni jälki jälkimaailman ihailtavaksi sadoiksi vuosiksi.
Oikeastaan työni on kuin kadunlakaisijan hommaa. Hänkin tekee tavallaan turhaa työtä, koska jo seuraavana päivänä ovat paikat sotketut uudestaan. Kukaan ei muista minua kun lopulta poistun näyttämöltä, loppuun palaneena, korpuksi kuivuneena. Olen antanut lukijakunnalle kaikkeni, silti minua ei kukaan muista.
Jonkinlainen lohtu on kuitenkin siinä, että on muitakin, jotka eivät näe työnsä jälkiä konkreettisesti. Nimittäin muusikot.
Viulinisti tai oopperalaulaja. Heti kun viimeinen sävel on lakannut kaikumasta konserttisalissa, on se jo poissa. Jäljellä on vain hetkelliset suosionosoitukset. Sen jälkeen he kuulevat vain yleisön laahaavan poistumisen salista. Sali on kohta tyhjä ja hiljainen. Ei säveltä, ei minkäänlaista ääntä ole jäljellä.
Jos on ollut onnistunut konsertti, saattaa yleisön suosionosoitukset seurata kaikuna vielä nukkumaan mennessä. Aamulla on kaikki kuitenkin eilistä.
Ihan samaa se on lehtimiehelläkin. Jos joskus harvoin sait aikaan hyvän jutun, tiesit, että ihmiset tulisivat ostamaan lehteä tavallista enemmän. Seuraavana päivänä se kuitenkin oli jo kierrätyksessä.
Toden sanoakseni en usko, että on montaakaan ammattikunnan harjoittajaa, jotka ovat niin perusteellisesti unohdettuja, kuin toimittajat.
Seuraava luku: Arvovaltaisilla kutsuilla saaristossa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.