Minulla niin kuin monella muullakin tälle palstalle kirjoittaneella on huono itsetunto. Huono itsetuntoni vaivaa jatkuvasti ja säteilee kaikkiin tekemisiini. Jo koulussa tunneilla viittaaminen on vaikeaa koska luulen aina, että muut oppilaat alkavat hekottaan vastaukselleni vaikkakin olisin varma että vastaan oikein. Opettajallekkin on vaikea sanoa mitään ja jos sanon jotakin niin silloinkin änkytän tai puhun muuten huonolla kielellä. Opiskelu motivaatiokin on ihan maissa kun mistään ei koskaan tule yhtään mitään. Koulussa huomaan, että minua vältellään jatkuvasti ja kaikki sanovat minulle ihan mitä lystäävät koska en kuitenkaan puolusta itseäni. Muutaman kerran ovat sanoneet jo niin rumasti, että olen oikeasti pahoittanut mieleni. Sanominen lähinnä liittyy tyttöihin ja seurusteluun. Koskaan en ole seurustellut ja ollut melko vähän heidän kanssaan tekemisissä ja siksi tunnen itseni typerykseksi kun ei heidän kanssaan tule juttuun ja jollain tapaa hyväksynkin haukkumiset. Nykyään ulkonäölllä on paljon merkitystä joka vaikuttanee suuresti siihen etten ole tyttöjen suosiossa. Olen lihonut viimeisen vuoden aikana 20kg ja se kyllä näkyy. Olen epäonnistunut siinäkin että pitäisin painon halinnassa ja se oikeasti masentaa paljon. Koulussa minut tunnetaan vähän sellaisena "natsina" mielipiteitteni ja ulkonäköni takia. Sisimmässäni olen kuitenkin melko pehmo enkä ylistä väkivaltaa tai mitenkään en halua olla muille vaivaksi. Siksi usein poistunkin paikalta kun tunnen olevani ylimääräinen ja etten sovi porukkaan. Kotona en keksi mitään tekemistä ja sitten alan pohtimaan ja tulen aina siihen lopputulokseen että kaikki menee aina päin vittua suoraan sanoen. Illalla nukkumaan mennessäni olo on todella kurja. Välillä toivon etten enää heräisi muiden vaivaksi, mutta joskus uskon asioiden paranevan tulevaisuudessa kunhan itsenäistymisen aika koittaa. Olen käynyt muutaman kerran psykologilla, mutta ei sekään tuntunut auttavan, toi vain lisää ongelmia ja hävettävää. Huomasin etten uskalla tehdä mitään. Pelkästään kauppaan meno on pelkkää taistelua, koska luulen aina ihmisten nauravan minulle ja kaupassa ollessani yritän tehdä ostokseni mahdollisimman nopeasti. Kaupasta poistuessa helpottuu mutta mieleen alkaa tulemaan ajatus omasta pelkuruudesta. Ei 16v poika voi hävetä itseään niin paljon ettei uskaltaisi olla kaupassa. Hävettää olla olemassa ylipäänsä kun mitään ei uskalla tehdä. Joskua alkaa epäilemään onko elämä oikeasti elämisen arvoista? Olen täysin raitis enlä polta, mutta ei siitäkään voi olla ylpeä koska kaverit nauravat sillekkin. Ainoa asia josta ylipäänsä nautin on musiikki ja siitäkin kaverit ehkivät kiusata koska kuuntelen "huonoa musiikkia" .
Anteeksi sekavaa kirjoitustani ja etten tehnyt kappalejakoa. Enkä edes ole varma kirjoitinko oikealle foorumille?
Anteeksi sekavaa kirjoitustani ja etten tehnyt kappalejakoa. Enkä edes ole varma kirjoitinko oikealle foorumille?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Täältä löytyy yksi samankaltainen, huonosta itsetunnosta kärsivä lapsonen.
Puhuessani ääneni värisee, puhun liian hiljaa tai sönkötän jotain päätöntä, jonka jälkeen mieleni tekisi iskeä itseäni nyrkillä kasvoihin.
Minä en kykene liikkumaan neljän seinän ulkopuolella kovinkaan rennosti. Pälyilen ja kuikuilen jatkuvasti ympärilleni, että tuleeko sieltä mutkan takaa nyt joku ihminen vai eikö. Silmiin en pysty ketään katsomaan puhuessani. Tuijottelen aina maahan hiljaa mumisten. Minulle tuottaa kauppa ja kirjasto reissut yms. ongelmia myöskin. Mutta kun ei vaan pysty. Ahdistun ja haluan vain pois siitä tilanteesta niin nopeasti kuin vain suinkin on mahdollista. Mutta ei se olo helpotu senkään jälkeen. Kaikki on hyvin vasta sitten kun pääsee kotiin, neljän seinän sisälle takaisin. Silloinkin tulee haukuttua itsensä maanrakoon ja toivottua kuolemaa ja vaikka mitä kauheaa.
Psykologilla on minunkin tullut käytyä ja nyt olisi omalla kohdallani päätettävä, että aionko vielä jatkaa siellä käymistä. Olen melko varma, että aion jatkaa, sillä menneisyydessäni on muitakin asioita, jotka vaivaavat minua ja hankaloittavat elämääni ihan liikaa.
Mutta siis, et ole yksin huonon itsetuntosi kanssa, on meitä muitakin.
Minä uskon yhä edelleen siihen, että luonne voittaa ulkonäön. Ihminen on parhaimmillaan silloin kun on sujut itsensä kanssa - eikä silloin mikään ylipainokaan vaikuta asiaan yhtään. Mutta jos se sinua vaivaa paljonkin ja tunnet, ettet pysty hyväksymään itseäsi sellaisena kuin olet; muutu. Pidä säännölliset ruokailuajat ja syö vain sen verran mitä oikeasti kulutat, niin homma toimii. Lisäksi voit vaikka kävellä muutaman kerran viikossa 3-5 kilometrin lenkin. Ja uimassa kannattaa toki käydä jos vain säät sallii! :)
Kyllä se siitä.
Nyt on kesäloma ja nauti siitä, unohda kaikki paskanpuhujat - ei ne ole koskaan mistään mitään tienneet.
Jaksamista ja aurinkoisia kesäpäiviä! :)
On olemassa erittäin karkeasti jaotellen kolmenlaisia ihmisiä: 1)heitä, jotka syyttävät tosia 2)heitä, jotka syyttävät itseään 3)pyhimyksiä. 99,9 prosenttia ihmisistä kuuluu kahteen ensimmäiseen kategoriaan tai ovat tarkkaan ottaen niiden sekoitusta.
Vääränlaisia ihmisiä ei ole olemassa, mutta kun kuulee olevansa vääränlainen tarpeeksi usein ja painokkaasti, niin uskoo myös olevansa sellainen. Pyhimyksetkin ovat "vääränlaisia", mutta he vain säteilevät rakkautta ja ymmärrystä muita niin paljon enemmän, ettei heidän tarvitse kuunnella muiden arvioita itsestään. Kun kuulet henkilön haukkuvan sinua, kuulet vain pienen lapsen runneltuneen kiljahduksen. Ei se kiljahdus sinua tapa, vaan että otat sen todesta.
Olet varmasti keksinyt pussillisen keinoja lievittääksesi kärsimystäsi. Kenties olet löytänyt jotain itsesi ulkopuolelta, mitä solvata. Toiset taas hankkivat itselleen anoreksian(tietämättään tietysti) tullakseen huomatuksi. Itsesäälissä rypeminenkin helpottaa. Mutta nuo keinot eivät koskaan tule poistamaan sitä ongelmaa, mikä sisälläsi riehuu.
Itse syytän itseäni vanhempien tunaroinnista avioliitossa. En pysty näyttämään tunteitani, koska kuvittelen niiden olevan arvottomia. Koen ajoittain olevani tyhmä ja taitamaton, ajoittain todella luulen että tyhmyyteni huomaa jo siitä kun katsahtaa minuun. En pysty katsomaan muita silmiin, koska pelkään että paljastan tunteeni, tyhmyyteni tai ärsytän toista. Siedän paljon arvostelua ja pelkään varsinkin virallisia tilanteita(joissa jokin voi mennä mönkään) kuollakseni.
Olen kuitenkin onnistunut muokkaamaan arvomaailmaani niin, että en enää niinkään ihaile huipputiedemiehiä tai huippunäyttelijöitä tms. Olen asettanut ihanneihmisen ajatuksissani täysin muualle. Ihminen, jolla on korkea moraali, auttamisen halu ja suvaitsevaisuuden periaate, on ihailemisen arvoinen. En jaksa enää kuunnella toisten nälvimistä, olen siihen lopen väsynyt. Ihminen kuitenkin elää vain toista ihmistä varten. Miksi sen lopulta oivaltaa vain niin harva. HUOM! en väitä olevani pyhimys :D
vaikka se tuntuukin tosi vaikeelta niin silti pitäis asennoituu silleen et on just hyvä sellasenaan kun on eikä kellään oo oikeutta arvostella ulkomuotoo tai mtn muutakaan. Ne jotka saattaa haukkua siellä selän takana taikka edessäkin nii niillä itellä on päässään jotain vikaa, koska jos ei parempaa tekemistä keksi kun toisten mollaaminen nii on kyllä aika köykänen elämä. Semmosista kusipäistä ei pidä välittää yhtään, pelkkää ilmaa vaan. ja kannattaa ajatella itestäkin niin, et kun tuntuu et joku asia itessä ei oo kohallaan nii voiko sitä asiaa muuttaa? turhaa semmosia asioita murehtii mitä ei voi. Ja asiat lähtee paranemaan itsestä ei siihen hirveesti muut voi vaikuttaa, pitää vaan päättää et nyt tää loppuu!
tsemppiä :D
tulee mielekkäämpää.
Lähde vaikka pienille lenkeille että kunto alkaa kasvaa.
Ai tarvitse heti alkaa hölkätä mutta aina välillä voit juosta pari lyhtypylvään väliä.
Vaikka jotkut pilkkaisivat niin eivät ikinä kaikki.
Ei muutaman ihmisen mielipide ole jaettu muiden kesken.
Ei ole häpeä käydä psykologilla.
Moni suomalainen on käynyt ja käy psykologilla.
Se on vain asia, joka on vasta nyt alkanut tulla tunnustetuksi vanhanaikaisen häpeän takia.
Niin moni suomalainen on kokenut samanlaisia kokemuksia kuin sinä nuoruudessaan mutta on aikuistuttuaan vaiennut niistä.
Et ole yksin.
Ehkäpä jopa vanhempasi ovat käyneet saman läpi kuin sinä,
O
let vasta 16, elämä paranee kokoajan.