Arvovaltaisilla kutsuilla Tukholman saaristossa.
Kyllikki oli saanut kutsun joillekin hienoille juhlille. Hän kysyi, voisinko olla hänen kavaljeerinaan tulevana perjantaina. En ollut yleensä kovin halukas menemään sellaisille kutsuille. En tiedä johtuiko se siitä, että en tuntenut kuuluvani ”niihin piireihin”.
Suostuin, kun sain tietää, että ei ollut frakki- tai smokingpakkoa. Tavallinen kesäpuku riittäisi. Suostumiseeni vaikutti sekin, että en halunnut hänen pyytävän kavaljeerikseen ketään muuta.
Istuin toimituksessa viimeistelemässä artikkeliani, jonka ensimmäinen osa julkaistaisiin sunnuntain numerossa.
Naputtelin alle nimeni, ja kiirehdin viemään sen toimitussihteerille. Sovimme vielä siitä, että valokuvaaja kävisi ottamassa joitakin juttuun sopivia kuvia, jonka jälkeen toivotin hyvät pyhät.
Minulle jäi sopivasti aikaa uuden paidan ja sukkien ostoon. Ennätin hakea kemiallisesta viime ravintolakäynnillä ryvettyneen pukuni ja niin oli viikonloppu taasen reilassa.
Kutsut, joille olimme menossa, oli eräänlainen jokavuotinen traditio. Niiden teema juontui suurin piirtein seuraavasta tapahtumasta.
- - -
Suomessa oli rintamatilanne asemasodan johdosta saatu vakiinnutettua joskus 1944 heinäkuun lopulla.
Madame Kollontai ilmoitti ruotsalaisten diplomaattien välityksellä, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä voitaisiin ryhtyä neuvottelemaan rauhan ehdoista. Ruotsin lähettiläät, jotka Kollontain välityksellä olivat myötävaikuttaneet rauhansopimuksen aikaan saamiseksi Neuvostoliiton kanssa, olivat kokoontuneet erään lähettilään kotiin pitämään pienen juhlan tapauksen kunniaksi.
Tämä oli tapahtunut heinäkuun viimeisenä päivänä 1944. Tästä oli myöhemmin muodostunut vuotuinen traditio, jota edelleenkin pidettiin hengissä. Tällä kertaa kokoonnuttaisiin erään mukana olleen, entisen suurlähettilään kodissa.
Sen verran tiesin juhlan taustasta ollessamme matkalla kutsuihin.
Menimme sinne Kyllikin veneellä, koska kyseinen vanhus vietti eläkepäiviään Tukholman saaristossa, vajaan tunnin matkan päässä Lidingöstä.
Sanoin, että menimme sinne Kyllikin veneellä. On syytä tarkentaa, että se ei ollut mikään tavallinen soutuvene. Ei edes mikään perämoottorilla varustettu lasikuituvene. Se oli pikemminkin pieni risteilijä - sellainen vanhemman tyyppinen, tammesta ja mahongista valmistettu vanhanajan kunnon ”puatti”.
Veneessä oli kaksi makuukojua, seä salonki ja pentry. Luonnollisesti oli vene varustettu nykyajan mukavuuksin, kuten suihku, vessa ja keskuslämmitys. Ohjaamo oli niin nykyaikainen kuin oli mahdollista 70-luvun lopulla – oli tutka, kaikuluotain ja kahdet erilliset radiolaitteet yhteydenpitoa varten.
En ole perillä tekniikasta, joten en ymmärtänyt paljoakaan Kyllikin minulle esittelemistä hienouksista veneen ohjaamossa. Jo se varmuus, millä Kyllikki ohjasi veneen ahtaasta laiturista riitti osoittamaan minulle, että hän hallitsi laivurin hommat täydellisesti.
Istuuduin siis ohjaamossa olleelle toiselle istuimelle (sillä ei kai sitä tuhdoksi nimitetä niin isoissa veneissä?) ja nautin merimaisemista ja vapauden tunteesta Kyllikin toimiessa kapteenina.
Edessäni olevalla mahonkisella pöydällä oli merikortteja, joista Kyllikki pyysi minua tarkistamaan reitin.
Jouduin nolona tunnustamaan, että en ymmärtänyt niistä mitään. Välttääksemme karilleajon, ja pahimmassa tapauksessa sen, että eksyisimme vaikkapa Viroon, pyysin nöyrästi, että hän hoitaisi suunnistuksen. Olin huono suunnistamaan maalla, saati sitten merellä.
Vaikka olenkin käynyt aliupseerikoulun ja RUK:n, en silti koskaan oppinut suunnistamaan. Eksyin aliupseerikoulun suunnistuskilpailussa Ravijoella, kartasta ja kompassista huolimatta niin pahoin, että tulin maaliin vasta tunnin toisista jäljessä. En tietenkään kehdannut sanoa eksyneeni, vaan vähän ennen maaliintuloa aloin ontua, ja saatoin näin selittää myöhäisen maaliintuloni jalkani nyrjähtämisellä.
Haminassa, RUK:ssa, junailin asiat siihen malliin, että ollessani joukkueenjohtajana, valitsin aina kärkimieheksi miehen, jonka tiesin olevan hyvä suunnistaja. Ei minusta olisi ollut vetämään komppaniaa ja ehkä koko pataljoonaa tiettömien metsien läpi määrättyyn kohteeseen.
Kyllikki nauroi minulle ilkikurisesti ja sanoi, että ehkäpä me löydetään perille ilman merikorttiakin. Hän sanoi tuntevansa reitin niin hyvin, että se varmasti menisi vanhasta muistista. Vain muutama kohta ennen perille tuloa olisi sellainen, jossa hän joutuisi turvautumaan merikortteihin, ja silloin minä saisin käännellä ruoria hänen ohjeittensa mukaan.
Veneen voimakas dieselmoottori kiidätti meitä Tukholman saariston läpi. Olinhan nähnyt nämä maisemat monet kerrat suomenlaivojen kannelta.
Tämä oli kuitenkin aivan uudenlainen kokemus. Saada nähdä Tukholman kaunis saaristo, melkein käsin kosketeltavana. Perjantai-iltaansa rannoilla viettävät ihmiset olivat tunnistettavissa. Nykyisten autolauttojen kannelta katsoen ihmiset ovat kuin muurahaisia.
Muistan erään Ruotsin matkani, joskus 50 luvun lopulla. Taisi olla Bore kolmonen. Läheisyyden tuntu mereen ja saariin oli vielä ihan toinen kuin nykyisillä mammuttilautoilla. Nykyisinhän kävelykansi on jotakin yhdeksän - kymmenen kerrosta merenpinnan yläpuolella, kun Bore kolmosella se oli vain joitakin metrejä.
Siihen aikaan saattoi nähdä, kuinka rannoilta vilkutettiin laivalle, ja laivalta vastattiin vilkutuksiin.
Sain nyt kokea saman. Monet rannoilla olijat huiskuttivat meille. En usko, että he huiskuttaisivat autolautoille. Päinvastoin. Niille saatetaan jopa puida nyrkkiä. Monet saariston asukkaat ja kesämökkiläiset vihaavat näitä uivia kolosseja, jotka työntyvät saarien välistä luonnottoman mahtavina, kyntäen määrätietoisesti tietään, ja joiden mahtava ruho peittää ilta-auringonkin niiden ohittaessa saariston pittoreskeja kesämökkejä. Ymmärrän näitä ”kesämökkiläisiä”.
Tällaiset ajatukset tulivat mieleeni Silja Linen viimeisimmän suurlautan kohdatessamme. Sen ohittaessa meidät, huomasin kuinka piskuinen veneemme oli sen rinnalla. Kuin lastu vain. Silti veneemme oli mallia isompi.
Oli kuin jokin iso vuori olisi aavemaisesti liukunut ohitsemme. Katselin ylös, ja minusta näytti kuin laivan savupiippu olisi hiponut pilviä. Varauduin kovaan keinuntaan joutuessamme jättialuksen aallokkoon. Hämmästyksekseni keinunta oli vähäistä. Olinhan odottanut jonkinlaista hyökyaaltoa, joka viskoisi venettämme puolelta toiselle kuin kaarnalaivaa. Tunsin vain kuinka veneemme nousi ylöspäin kuin hissillä, laskeutuakseen kohta yhtä pehmeästi takaisin.
Olimme kapeassa salmessa ja sain Kyllikiltä selityksen ilmiöön. Laivan syrjäyttämä vesimassa on niin iso, että se nosti vedenpinnan kapeikossa niin paljon, että sen huomasi tällaisena hissivaikutelmana.
– En pidä noista suurista autolautoista, Kyllikki sanoi. En halua enää matkustaa niillä.
– Olen kanssasi samaa mieltä. En minäkään niistä pidä.
– Minusta ne ovat pelottavia. Joudun paniikkiin. Ajatteles jos tapahtuisi jotakin, vaikkapa tulipalo. Eihän niistä pääse pakoon muualle kuin ylöspäin, sinne ylimmälle kannelle - yhdeksän, kymmenen kerrosta merenpinnan yläpuolelle. Minua hirvittää jo pelkkä ajatuskin, että joutuisin seisomaan siellä kannella, ja joka puolelta nousisi sankka savu estäen pääsyn pelastusveneille. Niin korkealta en uskaltaisi edes hypätä veteen.
Myönsin skenaarion tietysti olevan mahdollista - teoriassa, mutta en kuitenkaan uskonut sellaista voivan tapahtua. Ei ainakaan Itämerellä.
Näillä vesillä ei ole koskaan tapahtunut pahempia onnettomuuksia. Ainakaan rauhan aikana, eikä sitä paitsi edes sota-aikaankaan. Silloinkin matkustajaliikenne sujui ilman, että olisi upotettu yhtäkään matkustajalaivaa.
Keskustelu käytiin vuosia ennen Norjalaisen autolautan Scandic Starin suurpaloa, jossa menehtyi satoja ihmisiä, sekä ennen Puolalaisen lautan kaatumista Englannin kanaalissa, jossa myös menehtyi suuri määrä ihmisiä, puhumattakaan Estonian järkyttävästä haaksirikosta.
Sanoinkin Kyllikille että:
- En usko, että nuo voivat enää tulla isommiksi. Täytyyhän niiden päästä puikkelehtimaan ahtaassa saaristossa.
Kuinka väärässä olinkaan.
- - -
Nautin todella merimatkastamme. Eräässä lahdenpoukamassa uiskenteli joutsenperhe. Tunnistin ne kyhmyjoutseniksi. Tuskinpa täällä laulujoutsen pesisikään. Nehän muuttavat pohjoisen korpisoille. Niinhän Erkki oli minulle selittänyt. Toisella rannalla liehui Ruotsin sinikeltainen lippu hiljaa iltatuulessa ja ison valkoisen, melkein kartanomaisen huvilan pihamaalle oli katettu pitkä pöytä. Huvilan edustalla oli sakeanaan kansaa, ja saatoin heidän seastaan nähdä valkoiseen pitkään pukuun pukeutuneen naisen. Hänen vierellään oli vaaleaan smokkiin sonnustautunut mies, ja siitä päättelin hääjuhlallisuuksien olevan meneillään.
– Tuolla taidetaan viettää häitä, Kyllikki sanoi.
– Siltä näyttää. Kyllä ovatkin komeat puitteet hääjuhlille. Hieno huvila, kesäinen saaristo ja kaunis kesäilta.
– Voi kuinka ihanaa, Kyllikki sanoi, ja näin hänen silmistään kuinka romanttisen vaikutuksen se häneen jätti.
Silti hän oli ollut kolme kertaa naimisissa. Tietäessäni tässä vaiheessa hänen kasvatusvanhempiensa yhteiskunnallisen aseman, oletin, että Kyllikin häät olivat varmasti olleet vähintään samaa luokkaa. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä utelemaan hänen häistään.
Ajettuamme ehkä kolme varttia, saavuimme pikkusaarten väliseen kapeikkoon. Kyllikki pyysi minua siirtymään ruoriin. Merikortteja tutkien hän antoi minulle ohjeet siitä, mihin suuntaan tulisi pyörittää ruoria. Hän oli hiljentänyt koneen melkein tyhjäkäynnille. Lähestyessämme laituria Kyllikki otti ruorin hallintaansa. Tottunein liikkein hän luovi meidät kohti laituriin kiinnitettyä, ehkä noin kymmentä erikokoista venettä.
Rannassa oli kaksi punamullalla maalattua pikkumökkiä. Loivasti nousevien, kivin laatoitettujen portaiden yläpäässä kohosi mahtavana iso keltainen huvila. Arvelin arkkitehtuurista päätellen sen olevan jostakin vuosisadan vaihteesta. Kruusailtu lasiveranta peitti koko julkisivun.
Sen yläpuolella oli vielä puolitoista kerrosta. Verannan edessä kohosi valkoiset pilarit. Pihamaalla ja lasiverannalla seisoskeli arvovaltaisen näköistä väkeä.
Minua se ei kuitenkaan häkellyttänyt. Olinhan lehtimiehen ammatissani joutunut tekemisiin ”kermankin” kanssa, ja esimerkiksi Göteborgin Suomen konsulaatissa olin vieraillut monet kerrat virallisilla kutsuilla suomalaisen toimittajan ominaisuudessa.
Autoin Kyllikkiä kiinnittämään veneen laituriin, jonka jälkeen nousimme kiviportaat pihamaalle. Kyllikki esitteli minut illan isännälle suomalaisena lehtimiestuttavanaan, ja panin mieleeni isännän nimen - Reutersfeldt.
Lehtimiehellä on tärkeää olla hyvä nimimuisti, joten painoin mieleeni tämän aristokraattiselta kalskahtavan nimen, ja taltioin sen muistini sinne osastoon jossa säilytin näitä arvovaltaisia nimiä.
Siellä oli jo ennestään Meckelíniä, Ahrenbergiä, Ehrensvärdiä ja muita hienolta kalskahtavia, joko aatelisia tai muita porvarillisia nimiä. Siellä ei ollut yhtään Svenssonia tai Anderssonia. Ne oli talletettu eri muistilokeroon.
Esitellyistä sukunimistä saatoin päätellä monella olevan suomenruotsalaisen alkuperän.
Se ei minua ihmetyttänyt, ottaen huomioon kutsujen teeman. Olihan mitä todennäköisintä, että tänne kokoontuneilla olisi Suomeen jonkinlaiset siteet. Itse olen yhtä kaukana aristokratiasta kuin kuu on maasta. Minulle osoitettiin kuitenkin Kyllikin kavaljeerina ja lehtimiehenä määrätynlaista arvonantoa. Olemmehan kuitenkin jonkinlaisia mahtitekijöitä, koska voimme kirjoituksillamme muokata yleistä mielipidettä. Meille on kuitenkin kunnia-asiana se, että emme käytä väärin ”valtaamme”. Kerromme lukijoillemme vain peittelemättömän ja vääristelemättömän totuuden. Tämä pätee tietysti vain länsimaisessa journalismissa.
Tavanomaisten tervetulodrinkkien ja cocktailpalojen jälkeen - muhennetulla hummerilla täytettyjä cocktailboucheita - alkoi illan virallinen puoli. Lasiverannalle oli katettu pitkä valkoisen liinan peittämä pöytä. Pöydän ääressä istui arviolta nelisenkymmentä henkeä.
Miehiä ja naisia. Suurin osa keski-ikäisiä, mutta joukossa oli myös joitakin vanhuksiksi luokiteltavia. Ei ollut yhtäkään lasta, tai edes teini-ikäistä. Tein siitä johtopäätöksen, että tämäntapaisilla kemuilla oli taipumus illan kuluessa luiskahtaa sellaisiksi, jota ei ollut tarkoitettu lasten nähtäviksi. Toinen mahdollisuus oli, että kutsut olivat niin ikävystyttävät, että nuoriso olisi haukotellut itsensä uneen.
Nautittuamme alkuruoan, tarjoiltiin uunissa paistettua, viinirypäleillä täytettyä fasaania. Mainittuun pääruokaan kuului paistetut perunat, sienimuhennos, pikkusipulit sekä vihersalaatti. Kylmä karpalohillo kruunasi makuelämyksen.
Selvittyämme pääruokalajista illan isäntä kilisti arvokkaan näköisenä lasiaan.
– Mina damer och herrar. Vänner från Norden, hän aloitti.
”Olemme taas kerran kokoontuneet perinteiseen juhlaamme sen muistoksi, että saatoimme olla pienenä apuna rauhan saamiseksi kovia kokeneen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Me vanhemman polven edustajat muistamme koko pohjolaa koetelleet vaikeat ajat. Olemme saaneet elää rauhan, uudisrakennuksen ja hyvinvoinnin aikaa nämä viimeksi kuluneet vuosikymmenet. Tiedämme mitä sota, ja sota-ajan jälkeinen aika sotakorvauksineen on veljeskasallemme Suomelle merkinnyt.
Olette kuulleet näistä asioista joka vuosi kokoontuessamme yhteen. Tämän vuoksi en kertaa jo ennen mainittua, vaan tahtoisin vain muistuttaa, että tänä vuonna kohotamme maljamme kaikille niille, jotka ovat lunastaneet koko pohjolan vapauden hengellään. Suurin osa heistä oli urhoollisia suomalaisia sotilaita, mutta joukossa oli myös ruotsalaisia nuoria miehiä, jotka taistelivat vapaaehtoisina, ja kaatuivat puolustaessaan, ei vain Suomen, vaan koko pohjolan vapautta.
Hänen äänestään saattoi aavistaa pienen värinän, kun hän jatkoi:
– Kohotan siis tällä kertaa maljani lastemme, isiemme ja veljiemme muistolle ja lastenlastemme tulevaisuudelle ja erikoisesti kohotan sen Eerikin muistolle. Skål!
Juhlaväki nousi seisomaan
Vanhus kohotti lasinsa rinnan korkeudelle, katsoi oikealle, sitten vasemmalle ja kohotti lasin huulilleen tyhjentäen sen yhdellä siemauksella. Tämän jälkeen hän seisoi asennossa paikallaan, ikään kuin odottaen jotakin. Kohta kuuluikin jostakin sisätiloista torvisoittokunnan esittämä fanfaari. Sen jälkeen alkoi soida Porilaisten marssi. Puitteet ja kulissit olivat niin mahtavat, ja näytös oli niin taitavasti ohjattu, että se ei ollut tekemättä minuun vaikutusta. Ihoni nousi kananlihalle.
Juhlavieraat kuuntelivat marssin vakavana, ja huomasin illan isännän alaleuan nykivän pidätetystä liikutuksesta. Hänen katseensa oli suunnattu jonnekin kauas hänen pidellessä tyhjää lasiaan vaakasuoraan rinnan kohdalle ojennetussa kädessään.
Ele oli jotenkin teatraalinen, joka toisissa oloissa olisi näyttänyt huvittavalta, mutta tässä tilaisuudessa, ja juuri tällä hetkellä, se tuntui olevan täysin paikallaan. Muistelin nähneeni tätä elettä käytettävän venäjän armeijan upseerien keskuudessa. Marssin loputtua hän heitti lasin taakseen, ja kuulin sen särkyvän verannan lattialle.
Tämä oli merkkinä, että he voisimme istuutua.
Katselin vaivihkaa ympärilleni, pannakseni merkille puheen mahdollisesti aiheuttamat reaktiot. Näin vain vakavia kasvoja. Eräät vanhemman polven edustajat pyyhkäisivät ikään kuin huomaamatta silmäkulmiaan. Mietin mielessäni, kuka Erik oli ollut. Sain Kyllikiltä siihen myöhemmin vastauksen.
Eerik oli ollut illan isännän vanhin poika, joka kaatui Sallan suunnalla jo talvisodassa. Arvonantoni vanhusta kohtaan nousi monta pykälää sen kuultuani. Voiko suurempaa uhria antaa, kuin oman poikansa, rauhan ja itsenäisyyden hyväksi ja kommunismin valtapyrkimysten estämiseksi, ja lisäksi Suomen–Venäjän rintamalla.
Vieressäni istui tunnettu näyttelijätär, jonka tiesin juuriltaan suomalaiseksi. Toisella puolellani istui arvostettu pohjoismaiden historian professori, joka oli hiljattain eronnut vaimostaan. Minua vastapäätä istui, niin ikään tunnettu miesnäyttelijä, jonka tiesin olevan suomenruotsalaista alkuperää. Hän muisti minut jo tervehtiessämme, sillä olin haastatellut häntä jonkun elokuvan ensi-illan yhteydessä, jossa hänellä oli ollut eräs pääosista.
Oletinkin aluksi, että kaikki tänne kokoontuneet olisivat jollakin tavalla sukua, tai että heillä olisi suomalainen tai suomenruotsalainen alkuperä. Illan kuluessa minulle selvisi, että näin ei silti ollut.
Illan isännällä ei esimerkiksi ollut minkäänlaista suomalaista taustaa, vaan kuten nimestäkin voi päätellä, olivat hänen sukujuurensa ehkä pikemmin Saksassa. Tosin ne johtivat kauas taaksepäin, jonnekin 1700 luvulle.
Oma sukuni oli vanhaa talonpoikaissukua Savosta ja se riitti ihan hyvin minulle.
En ole koskaan ollut erikoisen innokas kumartelemaan titteleiden ja suurten sukujen edessä. Illan isäntä teki siinä poikkeuksen.
Huomasin arvostavani häntä aivan erikoisella tavalla. Hän oli vaatimaton, sympaattinen ja älykäs, samalla kun hänestä huokui määrätynlaista auktoriteettia.
Mietin, miksi ennen vanhaan oli niin paljon miehiä ja myös naisia, jotka jäivät eräänlaisina suurmiehinä ja naisina historiaan. Mannerheim. Kyösti Kallio. Paasikivi. Runeberg ja Minna Cant.
Yritin jatkaa luetteloa Kekkosella. Ei hemmetissä - Kekkonenko suuri valtiomies ja Suomen rakentaja? Väyrynen? Virolainen?
Jotenkin nämä miehet eivät sopineet samaan sarjaan edellä mainittujen kanssa. Yritin ajatella, että jos maailman kaikilta kansalaisilta kysyttäisiin kenet suomalaisen he tuntevat, niin tulin seuraavanlaiseen tulokseen.
Vanhempi väki tuntisi mahdollisesti vain kolme - Sibeliuksen, Mannerheimin ja Paavo Nurmen. Jos pysyttäisiin vain pohjolan asukkaissa, voisimme lisätä joukkoon Runebergin, Zakarias Topeliuksen ja Väinö Linnan.
Nuorempi väki ei heitä ehkä tunnistaisi, mutta he tietäisivät keitä ovat, Mika Myllylä, Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen tai Timo Mäkinen.
Sadan vuoden kuluttua heistä olisi jäljellä vain - Sibelius.
Historian saatossa, vuosisatojen ja tuhansien aikana on ollut monia ns. kuolemattomia henkilöitä. Jeesus, Martti Luther, Gandhi, ehkä Kennedykin oli sellainen vaikkakaan ei ansioidensa vuoksi vaan lähinnä hänen karismastaan johtuen. Voihan olla jopa niinkin, että historia tulee muistamaan Gorbatjovinkin jonkinlaisena venäläisten orjuuden poistajana.
Tämä vanha mies joka istui illan isännän paikalla pitkän pöydän päässä, olisi toisissa olosuhteissa voinut ehkä kuulua heihin.
Hänessä oli sitä valloittavaa magneettista vetovoimaa, ominaisuus jota vain harvat omaavat. Hän oli aito filantrooppi. Huomasin hänen kuitenkin olevan jo kovin hauraan. Silmissä oli terävä, tutkivan älykäs katse, mutta hänen fyysinen olemuksensa oli jollakin tavalla lysähtänyt. Vaikutelmani hänen hauraudestaan vahvistui, hänen kilistäessään lasiaan vielä kerran, kun hän jatkoi:
– Ikäni estää minua osallistumasta teidän nuorten juhlintaan. Olen kuitenkin osallistunut näihin juhliin niin monta kertaa ja minulla on niistä vain miellyttäviä muistoja. Vetäydyn siis vanhan konkarin oikeudella lepäämään. Toivon kuitenkin, te - arvoisat vieraani, jatkatte juhlaamme siitä huolimatta. Toivon, että saatte viettää oikein rattoisan illan. Nauttikaa antimista ja olkaa kuin kotonanne. Älkääkä luulko, että pystyisitte häiritsemään untani tuolla yläkerrassa. Vakuutan teille, että tulen nukkumaan kuin tukki, sillä unenlahjoja minulle on kyllä annettu.
Maljanne arvoisat vieraani. Skål!
Juhlavieraat kohottivat maljansa ja vanhus sai raikuvat suosionosoitukset poistuessaan pöydästä, selkä kumaraisena, kunnioittavien katseiden saattelemana.
Puhallinorkesteri soitti vain Porilaisten marssin, jonka jälkeen he siirtyivät rantalaiturille, jossa he vielä kajauttivat ilmoille ensin Maammelaulun ja lopuksi ”Du gamla du frian”.
Sen jälkeen he nousivat harmaaseen armeijan veneeseen. Oletin sen olleen jonkinlainen miinanraivaaja, siis armeijalta lainattu soittokunta. Havaitsin kauempana, oikealla puolellani, isännän tyhjän tuolin lähettyvillä istuvan Ruotsin armeijan everstin virkapuvussaan. Miehistö palasi siis varuskuntaansa ja esimies jäi juhliin.
Luultavasti Porilaisten marssikin oli perinne näillä kutsuilla ja täytyy myöntää, että se oli vaikuttava esitys.
Olin mietiskellyt illan mittaan, kuinka Kyllikki sopi tähän arvovaltaiseen joukkoon. Olihan hän kuitenkin juuriltaan vain tavallinen maalaistyttö Karjalasta, vailla historiallisen suvun arvovaltaista taustaa.
Tulin kuitenkin huomaamaan, että häntä kohdeltiin muiden vertaisena ja jopa jonkinlaisella kunnioituksella. Hän oli Sjövallien manttelinperijänä itseoikeutettu näihin juhliin ja sitä paitsi, olihan hän akateemisen koulutuksen saanut arvostettu arkkitehti.
Nämä mietiskelyni johtuivat tietysti siitä, että olin ennakkoluuloinen.
Olin esittelyvaiheessa pannut merkille, että Kyllikin naapurikin oli läsnä näillä kutsuilla. Hän, jonka kyydissä pääsin Tukholmaan, vietettyäni ensimmäisen yöni Kyllikin luona. Hän ei kuitenkaan tuntunut muistavan minua, koskapa en mistään ilmeestä havainnut merkkiäkään siitä, että hän olisi tuntenut minut.
Toinen seikka oli se, että eräs vieraista oli nimeltään Bergström. Psykologi Bergström. Nämä asiat jäivät vaivaamaan mieltäni. Pidin heitä eräänlaisina kilpailijoina.
Olinhan lyhyen tuttavuutemme aikana ennättänyt ihastua Kyllikkiin. Olin kuitenkin rakkaussuhteissani pettynyt moneen kertaan, joten varoin rakastumasta uudelleen. Uskottelin kaiken olevan vain pelkkää ihastumista ja ystävyyttä.
Olimme tosin vähitellen siirtyneet vaiheeseen, että rakastelimme viimeisen viikon aikana. Olimme nukkuneet samassa sängyssä kuin mies ja vaimo. Kyllikin varakkuudella ei ollut kiinnostukseni kanssa mitään tekemistä.
Entä sitten? Merkitsikö jotakin, että olimme nukkuneet yhdessä nämä yöt? Että olimme rakastelleet kuin kaksi halukasta nuorta? Mistä minä tiesin, kuinka monen miehen kanssa hän oli sänkynsä jakanut. Asia ei tietenkään kuulunut minulle. Kyllikki oli aikuinen ja vapaa. Vapaa tekemään niin kuin halusi.
Tietysti hän oli rakastellut muidenkin kanssa. Hän ei ollut mikään neitsyt tavatessamme. Mitä siis odotin?
Sitäkö, että hän olisi ollut jonkinlainen geisha? Valmiina täyttämään pienimmänkin toivomukseni, ja olemaan minulle jonkinlainen nukkeorja jonka kanssa voisin tyydyttää halujani
Olin kuitenkin jo 70-luvulla niinkin valistunut, että en kuvitellut naisen osaa sellaiseksi. Olin tosin saanut isän perintönä sen laatuisan asenteen naisiin, että pidin heitä - sanoisinko, vähemmän ymmärrystä omaavina. Minulta meni kauan, ennen kuin saatoin hyväksyä esimerkiksi sen, että nainen pystyi ajamaan autoa, törmäämättä heti seuraavassa mutkassa lyhtypylvääseen.
Mielestäni nainen sopi ammatteihin, kuten opettaja, konttoristi, sairaanhoitaja, mutta ei missään tapauksessa taksikuskiksi.
Jouduin kuitenkin 70-luvulla huomaamaan, kuinka naiset ohjailivat Tukholman vilkkaassa liikenteessä linja-autoja siinä kuin miehetkin, tosin rauhallisemmin ja pehmeämmin.
Myönnän nykyisin, että olen kaiketi ollut melkoinen sovinisti. Sanoisinko, jopa sovinistisika.
Saattaa olla, että kariutunut avioliittonikin johtui siitä, että en antanut naiselle sitä vapautta, ymmärtämystä ja arvonantoa, joka heille olisi kuulunut. Mene ja tiedä.
Olen kuitenkin yrittänyt muuttua muuttuvan maailman mukana. Tulla paremmaksi ja suvaitsevammaksi ihmiseksi.
Seuraava luku: Juhlatunnelma tiivistyy.
Kyllikki oli saanut kutsun joillekin hienoille juhlille. Hän kysyi, voisinko olla hänen kavaljeerinaan tulevana perjantaina. En ollut yleensä kovin halukas menemään sellaisille kutsuille. En tiedä johtuiko se siitä, että en tuntenut kuuluvani ”niihin piireihin”.
Suostuin, kun sain tietää, että ei ollut frakki- tai smokingpakkoa. Tavallinen kesäpuku riittäisi. Suostumiseeni vaikutti sekin, että en halunnut hänen pyytävän kavaljeerikseen ketään muuta.
Istuin toimituksessa viimeistelemässä artikkeliani, jonka ensimmäinen osa julkaistaisiin sunnuntain numerossa.
Naputtelin alle nimeni, ja kiirehdin viemään sen toimitussihteerille. Sovimme vielä siitä, että valokuvaaja kävisi ottamassa joitakin juttuun sopivia kuvia, jonka jälkeen toivotin hyvät pyhät.
Minulle jäi sopivasti aikaa uuden paidan ja sukkien ostoon. Ennätin hakea kemiallisesta viime ravintolakäynnillä ryvettyneen pukuni ja niin oli viikonloppu taasen reilassa.
Kutsut, joille olimme menossa, oli eräänlainen jokavuotinen traditio. Niiden teema juontui suurin piirtein seuraavasta tapahtumasta.
- - -
Suomessa oli rintamatilanne asemasodan johdosta saatu vakiinnutettua joskus 1944 heinäkuun lopulla.
Madame Kollontai ilmoitti ruotsalaisten diplomaattien välityksellä, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä voitaisiin ryhtyä neuvottelemaan rauhan ehdoista. Ruotsin lähettiläät, jotka Kollontain välityksellä olivat myötävaikuttaneet rauhansopimuksen aikaan saamiseksi Neuvostoliiton kanssa, olivat kokoontuneet erään lähettilään kotiin pitämään pienen juhlan tapauksen kunniaksi.
Tämä oli tapahtunut heinäkuun viimeisenä päivänä 1944. Tästä oli myöhemmin muodostunut vuotuinen traditio, jota edelleenkin pidettiin hengissä. Tällä kertaa kokoonnuttaisiin erään mukana olleen, entisen suurlähettilään kodissa.
Sen verran tiesin juhlan taustasta ollessamme matkalla kutsuihin.
Menimme sinne Kyllikin veneellä, koska kyseinen vanhus vietti eläkepäiviään Tukholman saaristossa, vajaan tunnin matkan päässä Lidingöstä.
Sanoin, että menimme sinne Kyllikin veneellä. On syytä tarkentaa, että se ei ollut mikään tavallinen soutuvene. Ei edes mikään perämoottorilla varustettu lasikuituvene. Se oli pikemminkin pieni risteilijä - sellainen vanhemman tyyppinen, tammesta ja mahongista valmistettu vanhanajan kunnon ”puatti”.
Veneessä oli kaksi makuukojua, seä salonki ja pentry. Luonnollisesti oli vene varustettu nykyajan mukavuuksin, kuten suihku, vessa ja keskuslämmitys. Ohjaamo oli niin nykyaikainen kuin oli mahdollista 70-luvun lopulla – oli tutka, kaikuluotain ja kahdet erilliset radiolaitteet yhteydenpitoa varten.
En ole perillä tekniikasta, joten en ymmärtänyt paljoakaan Kyllikin minulle esittelemistä hienouksista veneen ohjaamossa. Jo se varmuus, millä Kyllikki ohjasi veneen ahtaasta laiturista riitti osoittamaan minulle, että hän hallitsi laivurin hommat täydellisesti.
Istuuduin siis ohjaamossa olleelle toiselle istuimelle (sillä ei kai sitä tuhdoksi nimitetä niin isoissa veneissä?) ja nautin merimaisemista ja vapauden tunteesta Kyllikin toimiessa kapteenina.
Edessäni olevalla mahonkisella pöydällä oli merikortteja, joista Kyllikki pyysi minua tarkistamaan reitin.
Jouduin nolona tunnustamaan, että en ymmärtänyt niistä mitään. Välttääksemme karilleajon, ja pahimmassa tapauksessa sen, että eksyisimme vaikkapa Viroon, pyysin nöyrästi, että hän hoitaisi suunnistuksen. Olin huono suunnistamaan maalla, saati sitten merellä.
Vaikka olenkin käynyt aliupseerikoulun ja RUK:n, en silti koskaan oppinut suunnistamaan. Eksyin aliupseerikoulun suunnistuskilpailussa Ravijoella, kartasta ja kompassista huolimatta niin pahoin, että tulin maaliin vasta tunnin toisista jäljessä. En tietenkään kehdannut sanoa eksyneeni, vaan vähän ennen maaliintuloa aloin ontua, ja saatoin näin selittää myöhäisen maaliintuloni jalkani nyrjähtämisellä.
Haminassa, RUK:ssa, junailin asiat siihen malliin, että ollessani joukkueenjohtajana, valitsin aina kärkimieheksi miehen, jonka tiesin olevan hyvä suunnistaja. Ei minusta olisi ollut vetämään komppaniaa ja ehkä koko pataljoonaa tiettömien metsien läpi määrättyyn kohteeseen.
Kyllikki nauroi minulle ilkikurisesti ja sanoi, että ehkäpä me löydetään perille ilman merikorttiakin. Hän sanoi tuntevansa reitin niin hyvin, että se varmasti menisi vanhasta muistista. Vain muutama kohta ennen perille tuloa olisi sellainen, jossa hän joutuisi turvautumaan merikortteihin, ja silloin minä saisin käännellä ruoria hänen ohjeittensa mukaan.
Veneen voimakas dieselmoottori kiidätti meitä Tukholman saariston läpi. Olinhan nähnyt nämä maisemat monet kerrat suomenlaivojen kannelta.
Tämä oli kuitenkin aivan uudenlainen kokemus. Saada nähdä Tukholman kaunis saaristo, melkein käsin kosketeltavana. Perjantai-iltaansa rannoilla viettävät ihmiset olivat tunnistettavissa. Nykyisten autolauttojen kannelta katsoen ihmiset ovat kuin muurahaisia.
Muistan erään Ruotsin matkani, joskus 50 luvun lopulla. Taisi olla Bore kolmonen. Läheisyyden tuntu mereen ja saariin oli vielä ihan toinen kuin nykyisillä mammuttilautoilla. Nykyisinhän kävelykansi on jotakin yhdeksän - kymmenen kerrosta merenpinnan yläpuolella, kun Bore kolmosella se oli vain joitakin metrejä.
Siihen aikaan saattoi nähdä, kuinka rannoilta vilkutettiin laivalle, ja laivalta vastattiin vilkutuksiin.
Sain nyt kokea saman. Monet rannoilla olijat huiskuttivat meille. En usko, että he huiskuttaisivat autolautoille. Päinvastoin. Niille saatetaan jopa puida nyrkkiä. Monet saariston asukkaat ja kesämökkiläiset vihaavat näitä uivia kolosseja, jotka työntyvät saarien välistä luonnottoman mahtavina, kyntäen määrätietoisesti tietään, ja joiden mahtava ruho peittää ilta-auringonkin niiden ohittaessa saariston pittoreskeja kesämökkejä. Ymmärrän näitä ”kesämökkiläisiä”.
Tällaiset ajatukset tulivat mieleeni Silja Linen viimeisimmän suurlautan kohdatessamme. Sen ohittaessa meidät, huomasin kuinka piskuinen veneemme oli sen rinnalla. Kuin lastu vain. Silti veneemme oli mallia isompi.
Oli kuin jokin iso vuori olisi aavemaisesti liukunut ohitsemme. Katselin ylös, ja minusta näytti kuin laivan savupiippu olisi hiponut pilviä. Varauduin kovaan keinuntaan joutuessamme jättialuksen aallokkoon. Hämmästyksekseni keinunta oli vähäistä. Olinhan odottanut jonkinlaista hyökyaaltoa, joka viskoisi venettämme puolelta toiselle kuin kaarnalaivaa. Tunsin vain kuinka veneemme nousi ylöspäin kuin hissillä, laskeutuakseen kohta yhtä pehmeästi takaisin.
Olimme kapeassa salmessa ja sain Kyllikiltä selityksen ilmiöön. Laivan syrjäyttämä vesimassa on niin iso, että se nosti vedenpinnan kapeikossa niin paljon, että sen huomasi tällaisena hissivaikutelmana.
– En pidä noista suurista autolautoista, Kyllikki sanoi. En halua enää matkustaa niillä.
– Olen kanssasi samaa mieltä. En minäkään niistä pidä.
– Minusta ne ovat pelottavia. Joudun paniikkiin. Ajatteles jos tapahtuisi jotakin, vaikkapa tulipalo. Eihän niistä pääse pakoon muualle kuin ylöspäin, sinne ylimmälle kannelle - yhdeksän, kymmenen kerrosta merenpinnan yläpuolelle. Minua hirvittää jo pelkkä ajatuskin, että joutuisin seisomaan siellä kannella, ja joka puolelta nousisi sankka savu estäen pääsyn pelastusveneille. Niin korkealta en uskaltaisi edes hypätä veteen.
Myönsin skenaarion tietysti olevan mahdollista - teoriassa, mutta en kuitenkaan uskonut sellaista voivan tapahtua. Ei ainakaan Itämerellä.
Näillä vesillä ei ole koskaan tapahtunut pahempia onnettomuuksia. Ainakaan rauhan aikana, eikä sitä paitsi edes sota-aikaankaan. Silloinkin matkustajaliikenne sujui ilman, että olisi upotettu yhtäkään matkustajalaivaa.
Keskustelu käytiin vuosia ennen Norjalaisen autolautan Scandic Starin suurpaloa, jossa menehtyi satoja ihmisiä, sekä ennen Puolalaisen lautan kaatumista Englannin kanaalissa, jossa myös menehtyi suuri määrä ihmisiä, puhumattakaan Estonian järkyttävästä haaksirikosta.
Sanoinkin Kyllikille että:
- En usko, että nuo voivat enää tulla isommiksi. Täytyyhän niiden päästä puikkelehtimaan ahtaassa saaristossa.
Kuinka väärässä olinkaan.
- - -
Nautin todella merimatkastamme. Eräässä lahdenpoukamassa uiskenteli joutsenperhe. Tunnistin ne kyhmyjoutseniksi. Tuskinpa täällä laulujoutsen pesisikään. Nehän muuttavat pohjoisen korpisoille. Niinhän Erkki oli minulle selittänyt. Toisella rannalla liehui Ruotsin sinikeltainen lippu hiljaa iltatuulessa ja ison valkoisen, melkein kartanomaisen huvilan pihamaalle oli katettu pitkä pöytä. Huvilan edustalla oli sakeanaan kansaa, ja saatoin heidän seastaan nähdä valkoiseen pitkään pukuun pukeutuneen naisen. Hänen vierellään oli vaaleaan smokkiin sonnustautunut mies, ja siitä päättelin hääjuhlallisuuksien olevan meneillään.
– Tuolla taidetaan viettää häitä, Kyllikki sanoi.
– Siltä näyttää. Kyllä ovatkin komeat puitteet hääjuhlille. Hieno huvila, kesäinen saaristo ja kaunis kesäilta.
– Voi kuinka ihanaa, Kyllikki sanoi, ja näin hänen silmistään kuinka romanttisen vaikutuksen se häneen jätti.
Silti hän oli ollut kolme kertaa naimisissa. Tietäessäni tässä vaiheessa hänen kasvatusvanhempiensa yhteiskunnallisen aseman, oletin, että Kyllikin häät olivat varmasti olleet vähintään samaa luokkaa. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä utelemaan hänen häistään.
Ajettuamme ehkä kolme varttia, saavuimme pikkusaarten väliseen kapeikkoon. Kyllikki pyysi minua siirtymään ruoriin. Merikortteja tutkien hän antoi minulle ohjeet siitä, mihin suuntaan tulisi pyörittää ruoria. Hän oli hiljentänyt koneen melkein tyhjäkäynnille. Lähestyessämme laituria Kyllikki otti ruorin hallintaansa. Tottunein liikkein hän luovi meidät kohti laituriin kiinnitettyä, ehkä noin kymmentä erikokoista venettä.
Rannassa oli kaksi punamullalla maalattua pikkumökkiä. Loivasti nousevien, kivin laatoitettujen portaiden yläpäässä kohosi mahtavana iso keltainen huvila. Arvelin arkkitehtuurista päätellen sen olevan jostakin vuosisadan vaihteesta. Kruusailtu lasiveranta peitti koko julkisivun.
Sen yläpuolella oli vielä puolitoista kerrosta. Verannan edessä kohosi valkoiset pilarit. Pihamaalla ja lasiverannalla seisoskeli arvovaltaisen näköistä väkeä.
Minua se ei kuitenkaan häkellyttänyt. Olinhan lehtimiehen ammatissani joutunut tekemisiin ”kermankin” kanssa, ja esimerkiksi Göteborgin Suomen konsulaatissa olin vieraillut monet kerrat virallisilla kutsuilla suomalaisen toimittajan ominaisuudessa.
Autoin Kyllikkiä kiinnittämään veneen laituriin, jonka jälkeen nousimme kiviportaat pihamaalle. Kyllikki esitteli minut illan isännälle suomalaisena lehtimiestuttavanaan, ja panin mieleeni isännän nimen - Reutersfeldt.
Lehtimiehellä on tärkeää olla hyvä nimimuisti, joten painoin mieleeni tämän aristokraattiselta kalskahtavan nimen, ja taltioin sen muistini sinne osastoon jossa säilytin näitä arvovaltaisia nimiä.
Siellä oli jo ennestään Meckelíniä, Ahrenbergiä, Ehrensvärdiä ja muita hienolta kalskahtavia, joko aatelisia tai muita porvarillisia nimiä. Siellä ei ollut yhtään Svenssonia tai Anderssonia. Ne oli talletettu eri muistilokeroon.
Esitellyistä sukunimistä saatoin päätellä monella olevan suomenruotsalaisen alkuperän.
Se ei minua ihmetyttänyt, ottaen huomioon kutsujen teeman. Olihan mitä todennäköisintä, että tänne kokoontuneilla olisi Suomeen jonkinlaiset siteet. Itse olen yhtä kaukana aristokratiasta kuin kuu on maasta. Minulle osoitettiin kuitenkin Kyllikin kavaljeerina ja lehtimiehenä määrätynlaista arvonantoa. Olemmehan kuitenkin jonkinlaisia mahtitekijöitä, koska voimme kirjoituksillamme muokata yleistä mielipidettä. Meille on kuitenkin kunnia-asiana se, että emme käytä väärin ”valtaamme”. Kerromme lukijoillemme vain peittelemättömän ja vääristelemättömän totuuden. Tämä pätee tietysti vain länsimaisessa journalismissa.
Tavanomaisten tervetulodrinkkien ja cocktailpalojen jälkeen - muhennetulla hummerilla täytettyjä cocktailboucheita - alkoi illan virallinen puoli. Lasiverannalle oli katettu pitkä valkoisen liinan peittämä pöytä. Pöydän ääressä istui arviolta nelisenkymmentä henkeä.
Miehiä ja naisia. Suurin osa keski-ikäisiä, mutta joukossa oli myös joitakin vanhuksiksi luokiteltavia. Ei ollut yhtäkään lasta, tai edes teini-ikäistä. Tein siitä johtopäätöksen, että tämäntapaisilla kemuilla oli taipumus illan kuluessa luiskahtaa sellaisiksi, jota ei ollut tarkoitettu lasten nähtäviksi. Toinen mahdollisuus oli, että kutsut olivat niin ikävystyttävät, että nuoriso olisi haukotellut itsensä uneen.
Nautittuamme alkuruoan, tarjoiltiin uunissa paistettua, viinirypäleillä täytettyä fasaania. Mainittuun pääruokaan kuului paistetut perunat, sienimuhennos, pikkusipulit sekä vihersalaatti. Kylmä karpalohillo kruunasi makuelämyksen.
Selvittyämme pääruokalajista illan isäntä kilisti arvokkaan näköisenä lasiaan.
– Mina damer och herrar. Vänner från Norden, hän aloitti.
”Olemme taas kerran kokoontuneet perinteiseen juhlaamme sen muistoksi, että saatoimme olla pienenä apuna rauhan saamiseksi kovia kokeneen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Me vanhemman polven edustajat muistamme koko pohjolaa koetelleet vaikeat ajat. Olemme saaneet elää rauhan, uudisrakennuksen ja hyvinvoinnin aikaa nämä viimeksi kuluneet vuosikymmenet. Tiedämme mitä sota, ja sota-ajan jälkeinen aika sotakorvauksineen on veljeskasallemme Suomelle merkinnyt.
Olette kuulleet näistä asioista joka vuosi kokoontuessamme yhteen. Tämän vuoksi en kertaa jo ennen mainittua, vaan tahtoisin vain muistuttaa, että tänä vuonna kohotamme maljamme kaikille niille, jotka ovat lunastaneet koko pohjolan vapauden hengellään. Suurin osa heistä oli urhoollisia suomalaisia sotilaita, mutta joukossa oli myös ruotsalaisia nuoria miehiä, jotka taistelivat vapaaehtoisina, ja kaatuivat puolustaessaan, ei vain Suomen, vaan koko pohjolan vapautta.
Hänen äänestään saattoi aavistaa pienen värinän, kun hän jatkoi:
– Kohotan siis tällä kertaa maljani lastemme, isiemme ja veljiemme muistolle ja lastenlastemme tulevaisuudelle ja erikoisesti kohotan sen Eerikin muistolle. Skål!
Juhlaväki nousi seisomaan
Vanhus kohotti lasinsa rinnan korkeudelle, katsoi oikealle, sitten vasemmalle ja kohotti lasin huulilleen tyhjentäen sen yhdellä siemauksella. Tämän jälkeen hän seisoi asennossa paikallaan, ikään kuin odottaen jotakin. Kohta kuuluikin jostakin sisätiloista torvisoittokunnan esittämä fanfaari. Sen jälkeen alkoi soida Porilaisten marssi. Puitteet ja kulissit olivat niin mahtavat, ja näytös oli niin taitavasti ohjattu, että se ei ollut tekemättä minuun vaikutusta. Ihoni nousi kananlihalle.
Juhlavieraat kuuntelivat marssin vakavana, ja huomasin illan isännän alaleuan nykivän pidätetystä liikutuksesta. Hänen katseensa oli suunnattu jonnekin kauas hänen pidellessä tyhjää lasiaan vaakasuoraan rinnan kohdalle ojennetussa kädessään.
Ele oli jotenkin teatraalinen, joka toisissa oloissa olisi näyttänyt huvittavalta, mutta tässä tilaisuudessa, ja juuri tällä hetkellä, se tuntui olevan täysin paikallaan. Muistelin nähneeni tätä elettä käytettävän venäjän armeijan upseerien keskuudessa. Marssin loputtua hän heitti lasin taakseen, ja kuulin sen särkyvän verannan lattialle.
Tämä oli merkkinä, että he voisimme istuutua.
Katselin vaivihkaa ympärilleni, pannakseni merkille puheen mahdollisesti aiheuttamat reaktiot. Näin vain vakavia kasvoja. Eräät vanhemman polven edustajat pyyhkäisivät ikään kuin huomaamatta silmäkulmiaan. Mietin mielessäni, kuka Erik oli ollut. Sain Kyllikiltä siihen myöhemmin vastauksen.
Eerik oli ollut illan isännän vanhin poika, joka kaatui Sallan suunnalla jo talvisodassa. Arvonantoni vanhusta kohtaan nousi monta pykälää sen kuultuani. Voiko suurempaa uhria antaa, kuin oman poikansa, rauhan ja itsenäisyyden hyväksi ja kommunismin valtapyrkimysten estämiseksi, ja lisäksi Suomen–Venäjän rintamalla.
Vieressäni istui tunnettu näyttelijätär, jonka tiesin juuriltaan suomalaiseksi. Toisella puolellani istui arvostettu pohjoismaiden historian professori, joka oli hiljattain eronnut vaimostaan. Minua vastapäätä istui, niin ikään tunnettu miesnäyttelijä, jonka tiesin olevan suomenruotsalaista alkuperää. Hän muisti minut jo tervehtiessämme, sillä olin haastatellut häntä jonkun elokuvan ensi-illan yhteydessä, jossa hänellä oli ollut eräs pääosista.
Oletinkin aluksi, että kaikki tänne kokoontuneet olisivat jollakin tavalla sukua, tai että heillä olisi suomalainen tai suomenruotsalainen alkuperä. Illan kuluessa minulle selvisi, että näin ei silti ollut.
Illan isännällä ei esimerkiksi ollut minkäänlaista suomalaista taustaa, vaan kuten nimestäkin voi päätellä, olivat hänen sukujuurensa ehkä pikemmin Saksassa. Tosin ne johtivat kauas taaksepäin, jonnekin 1700 luvulle.
Oma sukuni oli vanhaa talonpoikaissukua Savosta ja se riitti ihan hyvin minulle.
En ole koskaan ollut erikoisen innokas kumartelemaan titteleiden ja suurten sukujen edessä. Illan isäntä teki siinä poikkeuksen.
Huomasin arvostavani häntä aivan erikoisella tavalla. Hän oli vaatimaton, sympaattinen ja älykäs, samalla kun hänestä huokui määrätynlaista auktoriteettia.
Mietin, miksi ennen vanhaan oli niin paljon miehiä ja myös naisia, jotka jäivät eräänlaisina suurmiehinä ja naisina historiaan. Mannerheim. Kyösti Kallio. Paasikivi. Runeberg ja Minna Cant.
Yritin jatkaa luetteloa Kekkosella. Ei hemmetissä - Kekkonenko suuri valtiomies ja Suomen rakentaja? Väyrynen? Virolainen?
Jotenkin nämä miehet eivät sopineet samaan sarjaan edellä mainittujen kanssa. Yritin ajatella, että jos maailman kaikilta kansalaisilta kysyttäisiin kenet suomalaisen he tuntevat, niin tulin seuraavanlaiseen tulokseen.
Vanhempi väki tuntisi mahdollisesti vain kolme - Sibeliuksen, Mannerheimin ja Paavo Nurmen. Jos pysyttäisiin vain pohjolan asukkaissa, voisimme lisätä joukkoon Runebergin, Zakarias Topeliuksen ja Väinö Linnan.
Nuorempi väki ei heitä ehkä tunnistaisi, mutta he tietäisivät keitä ovat, Mika Myllylä, Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen tai Timo Mäkinen.
Sadan vuoden kuluttua heistä olisi jäljellä vain - Sibelius.
Historian saatossa, vuosisatojen ja tuhansien aikana on ollut monia ns. kuolemattomia henkilöitä. Jeesus, Martti Luther, Gandhi, ehkä Kennedykin oli sellainen vaikkakaan ei ansioidensa vuoksi vaan lähinnä hänen karismastaan johtuen. Voihan olla jopa niinkin, että historia tulee muistamaan Gorbatjovinkin jonkinlaisena venäläisten orjuuden poistajana.
Tämä vanha mies joka istui illan isännän paikalla pitkän pöydän päässä, olisi toisissa olosuhteissa voinut ehkä kuulua heihin.
Hänessä oli sitä valloittavaa magneettista vetovoimaa, ominaisuus jota vain harvat omaavat. Hän oli aito filantrooppi. Huomasin hänen kuitenkin olevan jo kovin hauraan. Silmissä oli terävä, tutkivan älykäs katse, mutta hänen fyysinen olemuksensa oli jollakin tavalla lysähtänyt. Vaikutelmani hänen hauraudestaan vahvistui, hänen kilistäessään lasiaan vielä kerran, kun hän jatkoi:
– Ikäni estää minua osallistumasta teidän nuorten juhlintaan. Olen kuitenkin osallistunut näihin juhliin niin monta kertaa ja minulla on niistä vain miellyttäviä muistoja. Vetäydyn siis vanhan konkarin oikeudella lepäämään. Toivon kuitenkin, te - arvoisat vieraani, jatkatte juhlaamme siitä huolimatta. Toivon, että saatte viettää oikein rattoisan illan. Nauttikaa antimista ja olkaa kuin kotonanne. Älkääkä luulko, että pystyisitte häiritsemään untani tuolla yläkerrassa. Vakuutan teille, että tulen nukkumaan kuin tukki, sillä unenlahjoja minulle on kyllä annettu.
Maljanne arvoisat vieraani. Skål!
Juhlavieraat kohottivat maljansa ja vanhus sai raikuvat suosionosoitukset poistuessaan pöydästä, selkä kumaraisena, kunnioittavien katseiden saattelemana.
Puhallinorkesteri soitti vain Porilaisten marssin, jonka jälkeen he siirtyivät rantalaiturille, jossa he vielä kajauttivat ilmoille ensin Maammelaulun ja lopuksi ”Du gamla du frian”.
Sen jälkeen he nousivat harmaaseen armeijan veneeseen. Oletin sen olleen jonkinlainen miinanraivaaja, siis armeijalta lainattu soittokunta. Havaitsin kauempana, oikealla puolellani, isännän tyhjän tuolin lähettyvillä istuvan Ruotsin armeijan everstin virkapuvussaan. Miehistö palasi siis varuskuntaansa ja esimies jäi juhliin.
Luultavasti Porilaisten marssikin oli perinne näillä kutsuilla ja täytyy myöntää, että se oli vaikuttava esitys.
Olin mietiskellyt illan mittaan, kuinka Kyllikki sopi tähän arvovaltaiseen joukkoon. Olihan hän kuitenkin juuriltaan vain tavallinen maalaistyttö Karjalasta, vailla historiallisen suvun arvovaltaista taustaa.
Tulin kuitenkin huomaamaan, että häntä kohdeltiin muiden vertaisena ja jopa jonkinlaisella kunnioituksella. Hän oli Sjövallien manttelinperijänä itseoikeutettu näihin juhliin ja sitä paitsi, olihan hän akateemisen koulutuksen saanut arvostettu arkkitehti.
Nämä mietiskelyni johtuivat tietysti siitä, että olin ennakkoluuloinen.
Olin esittelyvaiheessa pannut merkille, että Kyllikin naapurikin oli läsnä näillä kutsuilla. Hän, jonka kyydissä pääsin Tukholmaan, vietettyäni ensimmäisen yöni Kyllikin luona. Hän ei kuitenkaan tuntunut muistavan minua, koskapa en mistään ilmeestä havainnut merkkiäkään siitä, että hän olisi tuntenut minut.
Toinen seikka oli se, että eräs vieraista oli nimeltään Bergström. Psykologi Bergström. Nämä asiat jäivät vaivaamaan mieltäni. Pidin heitä eräänlaisina kilpailijoina.
Olinhan lyhyen tuttavuutemme aikana ennättänyt ihastua Kyllikkiin. Olin kuitenkin rakkaussuhteissani pettynyt moneen kertaan, joten varoin rakastumasta uudelleen. Uskottelin kaiken olevan vain pelkkää ihastumista ja ystävyyttä.
Olimme tosin vähitellen siirtyneet vaiheeseen, että rakastelimme viimeisen viikon aikana. Olimme nukkuneet samassa sängyssä kuin mies ja vaimo. Kyllikin varakkuudella ei ollut kiinnostukseni kanssa mitään tekemistä.
Entä sitten? Merkitsikö jotakin, että olimme nukkuneet yhdessä nämä yöt? Että olimme rakastelleet kuin kaksi halukasta nuorta? Mistä minä tiesin, kuinka monen miehen kanssa hän oli sänkynsä jakanut. Asia ei tietenkään kuulunut minulle. Kyllikki oli aikuinen ja vapaa. Vapaa tekemään niin kuin halusi.
Tietysti hän oli rakastellut muidenkin kanssa. Hän ei ollut mikään neitsyt tavatessamme. Mitä siis odotin?
Sitäkö, että hän olisi ollut jonkinlainen geisha? Valmiina täyttämään pienimmänkin toivomukseni, ja olemaan minulle jonkinlainen nukkeorja jonka kanssa voisin tyydyttää halujani
Olin kuitenkin jo 70-luvulla niinkin valistunut, että en kuvitellut naisen osaa sellaiseksi. Olin tosin saanut isän perintönä sen laatuisan asenteen naisiin, että pidin heitä - sanoisinko, vähemmän ymmärrystä omaavina. Minulta meni kauan, ennen kuin saatoin hyväksyä esimerkiksi sen, että nainen pystyi ajamaan autoa, törmäämättä heti seuraavassa mutkassa lyhtypylvääseen.
Mielestäni nainen sopi ammatteihin, kuten opettaja, konttoristi, sairaanhoitaja, mutta ei missään tapauksessa taksikuskiksi.
Jouduin kuitenkin 70-luvulla huomaamaan, kuinka naiset ohjailivat Tukholman vilkkaassa liikenteessä linja-autoja siinä kuin miehetkin, tosin rauhallisemmin ja pehmeämmin.
Myönnän nykyisin, että olen kaiketi ollut melkoinen sovinisti. Sanoisinko, jopa sovinistisika.
Saattaa olla, että kariutunut avioliittonikin johtui siitä, että en antanut naiselle sitä vapautta, ymmärtämystä ja arvonantoa, joka heille olisi kuulunut. Mene ja tiedä.
Olen kuitenkin yrittänyt muuttua muuttuvan maailman mukana. Tulla paremmaksi ja suvaitsevammaksi ihmiseksi.
Seuraava luku: Juhlatunnelma tiivistyy.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.