Beatlesien valkoinen albumi on suurin vittuilu populaarimusiikin historiassa. Koko levy tuntuu sanovan kuuntelijalle: olet idiootti, jos ostat, maksat ja kuuntelet tämän sonnan. Sinua kusetetaan, arvoisa musiikinystävä, sinua kusetetaan maailman menestyneimmän yhtyeen toimesta. Mielenkiintoista, eikö totta?
Rubber Soulia, Revolveria ja Sgt. Pepperiä suurempiin musiikillisiin saavutuksiin skiffle-renkuttajina aloittanut liverpoolilaispoppoo ei kyennyt (mitä nyt Abbey Road tuli vielä jonkinlaisena epilogina heitettyä vähän ikäänkuin hyväntahdon eleenä George Martinille). Varastamalla sumeilematta ideoita Dylaniltä, Byrdseiltä ja Beach Boyseilta pystyttiin suuren pop-sensaation kulisseja pitämään koossa vuoteen 1967 saakka. Seuraavana vuonna - "hinttijutku" (John Lennonin käyttämä ilmaus) Brian Epsteinin kuoleman ja Magical Mystery Tour -katastrofin jälkeen - tulikin paha tenkkapoo: mistä hatusta vetäistäisiin arvoisensa seuraaja historian hypetetyimmälle levylle?
Koko pelleilyyn jo pahasti kyllästynyt kvartetti katsoi kortit, totesi tilanteen ja päätti lyödä homman täysin läskiksi. Postmoderni "kaikki menee" -asenne juhli ensimmäisen kerran valkoisella tuplalla. Se on rockin historian ensimmäinen todella nihilistinen ja kyyninen levy. Miettikää kansi-ideaa: ensimmäiset satatuhatta tai miljoona vai oliko niitä kymmenen miljoonaa levyä oli sarjanumeroitu kuin tehdastuotteet. Enollani on yksi näistä. Hienoa haistatusta meille tyhmille kuluttajille. Ja sitten ns. musiikillinen sisältö: jatko-osia A Day in the Lifelle? Ja paskat! Pikemminkin kuin sisäkannen julisteen kuvat: köykäisiä ottoja, irrallisia demoja, löysiä heittoja, parodioita kaikesta mahdollisesta, myös Beatlesien koko aiemmasta tuotannosta. Merkkejä jotka viittaavat vain itseensä. Olen minäkin opiskellut semiotiikkaa. Siksi tiedän että 1968 Beatles ei nakannut paskaakaan.
1968, muistaako kukaan? En ainakaan minä kun kerran synnyin vasta 1977. Se 68-vuosi nyt kumminkin oli vielä enemmän kuin 1967 koko 60-luvun huipentuma, Euroopan "hullu vuosi", suuri vallankumousvuosi. Mutta Beatles tiesi (jopa paremmin kuin Zappa) että vallankumous oli petosta, että omena oli mätä, että vain myyntiluvut olivat totta. "You can count me out... in!" Vaikka Sgt. Pepperin jälkeinen levy olisi sisältänyt pelkkää piereskelyä, se olisi silti myynyt miljoonia kappaleita. Minkä valkoinen tupla hienosti todistaa.
Ja mitä helvettiä kirjoitan tätä paskaa näin aamuyöstä? Tyttöystävä teki illalla oharit, nyt juon lämmintä bisseä ja kuuntelen jatkuvalla repeatilla Obladi-Obladata. Seuraavaksi varmaan alan kehitellä samanlaisia ajatuksia tulevaisuudesta kuin Charles Manson. Aivan epäilemättä Beatlesit ovat suoria syypäitä Sharon Taten kuolemaan.
Beatles oli historian vittumaisin bändi, pisin keskisormi meille kaikille jotka emme älyä kuunnella oikeaa musiikkia (Bachia ja Mozartia), tylympi kuin Stooges, raaempi kuin Ramones, perverssimpi kuin Sex Pistols. Beatlesien jälkeen on vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi soitaa tai kuunnella musiikkia. Eikä tarvita Keuhkojen Kakea sitä sanomaan. Riittää kun kuuntelee valkoisen albumin vielä viimeisen kerran.
Rubber Soulia, Revolveria ja Sgt. Pepperiä suurempiin musiikillisiin saavutuksiin skiffle-renkuttajina aloittanut liverpoolilaispoppoo ei kyennyt (mitä nyt Abbey Road tuli vielä jonkinlaisena epilogina heitettyä vähän ikäänkuin hyväntahdon eleenä George Martinille). Varastamalla sumeilematta ideoita Dylaniltä, Byrdseiltä ja Beach Boyseilta pystyttiin suuren pop-sensaation kulisseja pitämään koossa vuoteen 1967 saakka. Seuraavana vuonna - "hinttijutku" (John Lennonin käyttämä ilmaus) Brian Epsteinin kuoleman ja Magical Mystery Tour -katastrofin jälkeen - tulikin paha tenkkapoo: mistä hatusta vetäistäisiin arvoisensa seuraaja historian hypetetyimmälle levylle?
Koko pelleilyyn jo pahasti kyllästynyt kvartetti katsoi kortit, totesi tilanteen ja päätti lyödä homman täysin läskiksi. Postmoderni "kaikki menee" -asenne juhli ensimmäisen kerran valkoisella tuplalla. Se on rockin historian ensimmäinen todella nihilistinen ja kyyninen levy. Miettikää kansi-ideaa: ensimmäiset satatuhatta tai miljoona vai oliko niitä kymmenen miljoonaa levyä oli sarjanumeroitu kuin tehdastuotteet. Enollani on yksi näistä. Hienoa haistatusta meille tyhmille kuluttajille. Ja sitten ns. musiikillinen sisältö: jatko-osia A Day in the Lifelle? Ja paskat! Pikemminkin kuin sisäkannen julisteen kuvat: köykäisiä ottoja, irrallisia demoja, löysiä heittoja, parodioita kaikesta mahdollisesta, myös Beatlesien koko aiemmasta tuotannosta. Merkkejä jotka viittaavat vain itseensä. Olen minäkin opiskellut semiotiikkaa. Siksi tiedän että 1968 Beatles ei nakannut paskaakaan.
1968, muistaako kukaan? En ainakaan minä kun kerran synnyin vasta 1977. Se 68-vuosi nyt kumminkin oli vielä enemmän kuin 1967 koko 60-luvun huipentuma, Euroopan "hullu vuosi", suuri vallankumousvuosi. Mutta Beatles tiesi (jopa paremmin kuin Zappa) että vallankumous oli petosta, että omena oli mätä, että vain myyntiluvut olivat totta. "You can count me out... in!" Vaikka Sgt. Pepperin jälkeinen levy olisi sisältänyt pelkkää piereskelyä, se olisi silti myynyt miljoonia kappaleita. Minkä valkoinen tupla hienosti todistaa.
Ja mitä helvettiä kirjoitan tätä paskaa näin aamuyöstä? Tyttöystävä teki illalla oharit, nyt juon lämmintä bisseä ja kuuntelen jatkuvalla repeatilla Obladi-Obladata. Seuraavaksi varmaan alan kehitellä samanlaisia ajatuksia tulevaisuudesta kuin Charles Manson. Aivan epäilemättä Beatlesit ovat suoria syypäitä Sharon Taten kuolemaan.
Beatles oli historian vittumaisin bändi, pisin keskisormi meille kaikille jotka emme älyä kuunnella oikeaa musiikkia (Bachia ja Mozartia), tylympi kuin Stooges, raaempi kuin Ramones, perverssimpi kuin Sex Pistols. Beatlesien jälkeen on vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi soitaa tai kuunnella musiikkia. Eikä tarvita Keuhkojen Kakea sitä sanomaan. Riittää kun kuuntelee valkoisen albumin vielä viimeisen kerran.
Vastaukset 6
Vanhimmat
-parempaa jatkoa sulle!...ota iisisti,ja päivä kerrallaan... :)
Samaa voi sanoa Elviksestä.
Hänkin teki urallaan kaikenlaista paskaa, mikä upposi häntä palvoviin faneihin.
sisältää yhden upean albumin.Se vain täytyy löytää sieltä... ;)
Bungalow bill on täyttä paskaa. Se oli todellinen pettymys mulle, joka beatlesiä diggaan. Valkoisella albumilla on kuitenkin valkoisessa paskassa kiiltäviä helmiä esim. revolution, helter skelter ja I will
-makuasia,pojuseni..makuasia....
Kyllähän toi valkonen tupla selkeästi on jälipolttoinen levy, paras putki kun oli Revolver-Sgt Peppers-Magical Mystery Tour
Mutta niinkuin GuitarMoney totesi, kyllä tuplaan sisältyy yksi levy, se pitää vaan löytää sieltä:
A-puoli
1. Back in the U.S.S.R.
2. Glass Onion
3. Dear Prudence
4. Ob-la Di Ob-la DA
5. I'm So Tired
6. Piggies
7. Sexy Sadie
8. While My Guitar Gently Weeps
9. Revolution 9
B-puoli
1. Everybody's Got Something To Hide Except Me And My Monkey
2. Birthday
3. Savoy Truffle
4. Happiness Is a Warm Gun
5. Helter Skelter
6. Don't Pass Me By
7. Revolution 1
8. I Will
9. Yer Blues
10. Good Night
Mutta joo, Beatles ja Manson, tämä oli Mansonin perheen Spahn ranchin ovessa
http://i.imgur.com/xj9jQ.jpg
vertaa You Never Give Me Your Money.
Ja Abbey Roadin kuvaussessio samana päivänä kuin Tate murhat.