The Jackson 5 -yhtyeestä ulos kasvettuaan Michael Jackson puhkui kunnianhimoa ja lahjakkuutta. Oli aika näyttää maailmalle, mitä tämä tunnettu musta nuorukainen todella oli miehiään. Motown-sedät olivat tehtailleet hienoa musiikkia, mutta Michael ei ollut omillaan veljesyhtyeensä joukossa kevyitä R&B-rallatuksia esittäessään, eikä ensimmäisillä soololevyillään, jotka tehtailtiin hittihakuisesti Michaelin söpöä pikkupojan imagoa hyödyntäen. Imelät soul-balladit tyydyttivät yleisöä, mutteivät Michaelia. Nyt oli aika tulla esiin vakavasti otettavana artistina, todellisena suurena tähtenä, jättää menneisyys, paskamainen manageri-isä, vanha levy-yhtiö, Jacksons-veljekset ja kaikki tuttu ja turvallinen taakse, ja astua uuteen ja jännittävään, johonkin suurempaan, nousta lopullisesti musiikkimaailman terävimmälle huipulle. Tähän tavoitteeseen Michael tarvitsi tuekseen kaksi miestä: Quincy Jonesin ja Rod Tempertonin.
Off the Wall oli uuden ajan alku. Musiikillinen mestariteos, Michael Jacksonin, Quincy Jonesin ja Rod Tempertonin yhteinen saavutus, kaupallinen läpimurto. Thriller rikkoi ennätykset, teki Michaelista ikonin, ilmiön. Bad pyrki jatkamaan menestystä, ja onnistui, mutta pinnallisuus ja hittihakuisuus olivat iskeneet päälle, saaneet paikoin jopa yliotteen. Badilla esiintyi eri Michael kuin Off the Wallilla ja Thrillerillä. Wallin ja Thrillerinkin Michael oli ollut kaupallinen, mutta musiikki oli silti ollut kaiken ydin, kaupallisuus ei silloin vienyt pienintäkään terää musiikista, oli jopa eduksi sille. Badilla jokaisesta biisistä on yritetty tehdä hitti, kappaleet ovat tarttuvia mutta pinnallisia, soitinilmaisu vähemmän rikasta, Michaelin laulu kovien paineiden takia vähemmän vapaan ja raikkaan kuuloista, stressin syövyttämää. Dangerousilla päästiin irti paineista, tunnelma on parempi, mutta kokonaisuus epätasaisempi, kamalat flopit yleisempiä hyvien kappaleiden joukossa, kunnianhimon käsi keventynyt. Michaelin kulta-ajan voi jakaa rankasti kahteen eri albumkaksikkoon: Off the Wall ja Thriller - Bad ja Dangerous. Silti kaikki nämä neljä albumia olivat vielä Michaelin kulta-aikaa, sitä huipputuontoa, jota nyt kaivaten muistellaan. Dangerous oli viimeinen Todellisen Michaelin neljästä levystä. Seuraavan vaiheen aloitti HIStory.
Niin, HIStory. CD2 oli Michaelin alamäen alku. Ainoa hyvä kappale Stranger in Moscow, kaikki loput 14 laulua ovat ahdistavaa yliyrittämästä, rutinoitunutta jatketta Dangerousille niin Michaelin laulun kuin uusien biisienkin osalta. Imeliä balladeja, täyteraitoja, karskia rumpubiittiä ilman sielua, ylisentimentaalista maailmanparantamista, hirvittävän tekotaiteellista omaelämänkerrallista lauluterapiaa, onnetonta vanhojen hittien vetävyyden uudelleentavoittelua. Kaikki sekavassa viidentoista biisin laskelmoidussa paketissa. Tuplalevyn ensimmäiselle levylle on tallennettu Michaelin loisto, toiselle tämän loiston sammuminen. HIStory aloitti uuden aikakauden Michaelin uralla, sen jolloin häntä ei ole tunnettu enää Popin kuninkaana, vaan vain pilkattuna julkkiksena. Blood on the Dancefloor ja Invincible jatkoivat samaa alamäkeä, josta Michael toivottavasti vielä nousee. HIStory CD2:sen valossa tosin se on pelottavan epätodennäköistä.
Off the Wall oli uuden ajan alku. Musiikillinen mestariteos, Michael Jacksonin, Quincy Jonesin ja Rod Tempertonin yhteinen saavutus, kaupallinen läpimurto. Thriller rikkoi ennätykset, teki Michaelista ikonin, ilmiön. Bad pyrki jatkamaan menestystä, ja onnistui, mutta pinnallisuus ja hittihakuisuus olivat iskeneet päälle, saaneet paikoin jopa yliotteen. Badilla esiintyi eri Michael kuin Off the Wallilla ja Thrillerillä. Wallin ja Thrillerinkin Michael oli ollut kaupallinen, mutta musiikki oli silti ollut kaiken ydin, kaupallisuus ei silloin vienyt pienintäkään terää musiikista, oli jopa eduksi sille. Badilla jokaisesta biisistä on yritetty tehdä hitti, kappaleet ovat tarttuvia mutta pinnallisia, soitinilmaisu vähemmän rikasta, Michaelin laulu kovien paineiden takia vähemmän vapaan ja raikkaan kuuloista, stressin syövyttämää. Dangerousilla päästiin irti paineista, tunnelma on parempi, mutta kokonaisuus epätasaisempi, kamalat flopit yleisempiä hyvien kappaleiden joukossa, kunnianhimon käsi keventynyt. Michaelin kulta-ajan voi jakaa rankasti kahteen eri albumkaksikkoon: Off the Wall ja Thriller - Bad ja Dangerous. Silti kaikki nämä neljä albumia olivat vielä Michaelin kulta-aikaa, sitä huipputuontoa, jota nyt kaivaten muistellaan. Dangerous oli viimeinen Todellisen Michaelin neljästä levystä. Seuraavan vaiheen aloitti HIStory.
Niin, HIStory. CD2 oli Michaelin alamäen alku. Ainoa hyvä kappale Stranger in Moscow, kaikki loput 14 laulua ovat ahdistavaa yliyrittämästä, rutinoitunutta jatketta Dangerousille niin Michaelin laulun kuin uusien biisienkin osalta. Imeliä balladeja, täyteraitoja, karskia rumpubiittiä ilman sielua, ylisentimentaalista maailmanparantamista, hirvittävän tekotaiteellista omaelämänkerrallista lauluterapiaa, onnetonta vanhojen hittien vetävyyden uudelleentavoittelua. Kaikki sekavassa viidentoista biisin laskelmoidussa paketissa. Tuplalevyn ensimmäiselle levylle on tallennettu Michaelin loisto, toiselle tämän loiston sammuminen. HIStory aloitti uuden aikakauden Michaelin uralla, sen jolloin häntä ei ole tunnettu enää Popin kuninkaana, vaan vain pilkattuna julkkiksena. Blood on the Dancefloor ja Invincible jatkoivat samaa alamäkeä, josta Michael toivottavasti vielä nousee. HIStory CD2:sen valossa tosin se on pelottavan epätodennäköistä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
että Thrilleristä se alamäki alkoi. Miten sen menestyksen olisi voinut ylittää?
Teille kahdelle , ja kaikille muillekin että MINÄ itse RAKASTAN KAIKKIA MJ:n biisejä jotain enemmän , ja jotain vähemmän , mutta silti KAIKKIA ! *****
Aika moni varmaan näkee Michaelin kultakauden alkaneen Off the wallista ja päättyneen Dangerousiin - niin minäkin. Eipä se toisaalta mikään ihme ole että kaveri joutuu kriisiin kun se on ollut korviaan myöten rakastunut 13-vuotiaaseen poikaan ja joutuukin sitten maksamaan sen perheen hiljaiseksi kun oikeusjuttu uhkaa. Osa Historyn biiseistähän on erittäin ohuesti naamioituja henkilökohtaisen kriisin tilityksiä, etenkin DS.
Minustakin siis Michaelin kultakausi oli vuosien 1979-1991 neljällä albumilla. HIStorylla (1995) on hetkensä, mutta kyllä se selvästi alamäen aloitti. Levy on melko sekava sillisalaatti, johon on räätälöity vähän kaikenlaista matskua edellisen levyn linjaa toistaen ja varioiden - mutta laihemmilla tuloksilla. Stranger in Moscow on upeatunnelmainen kappale ja tämän epätasaisen levyn kirkkain onnenhetki.
Ja mitäpä noista ensimmäisestä neljästä aikuisiän sooloalbumista voi sanoa... Kaksi ekaa, eli Off the Wall ja Thriller ovat viiden tähden mestariteoksia, ja Bad ja Dangerouskin todella hyviä hittilevyjä, joista monet nykyajan r&b-starat ottavat yhä mallia. Ja mitä taas Michaelista täytyy sanoa, niin hän on kyllä yksi aikamme suurimmista viihdyttäjistä. No doubt.