Se, että ihminen yrittää olla jotakin, merkitsee ettei hän tätä ole. En voi yrittää olla rohkea ja samanaikaisesti todella olla sitä; en voi tavoitella sitä, mikä minulla jo on. Yrittäessäni tulla joksikin kohtaan hirvittävän, repivän, tappavan ristiriidan, sillä ei ole mitään mahdollisuutta “tulla” miksikään. Ihminen on mitä hän on - eikä tätä pidää sekoittaa ihmisen mielikuvaan itsestään. Mielikuva muuttuu hetkestä toiseen, sillä ei ole mitään tekemistä ihmisen todellisen minuuden kanssa.
Aina kokiessani, että minun on oltava tietynlainen, välttämättä tunnustan (vaikken yleensä tietoisesti) etten ole sitä mitä minun olisi oltava. Hetken teeskenneltyäni itsepetos käy liian ilmeiseksi, kulissia on mahdotonta ylläpitää kovin pitkään. Epäilemättä tämä on tärkeimpiä syitä ihmiskuntaa riivaavaan kollektiiviseen mielisairauteen, ellei se kaikkein tärkein: ristiriita sen välillä mitä on ja sen välillä mitä “pitäisi” olla.
On olennaista huomata, että ristiriita syntyy kuvitelmien välille ja tuska seuraa siitä, että pidämme kuvitelmia totuutena. Yhtäällä on mielikuva siitä, että olen tietynlainen ja että asiat ovat tietyllä tavoin, toisaalla on mielikuva siitä, kuinka asioiden tulisi olla ja minkälainen minun pitäisi olla. Mielikuva on kokoelma vaikutelmia, se on mielen tulkinta ympäröivästä todellisuudesta, ei koskaan itse totuus. On tärkeää oivaltaa, että mielen luoman (painajais)maailman ja todellisuuden välillä on ero – ja mikä tärkeintä: se mielikuva, joka sinulla on itsestäsi, ei ole yhtä kuin sinä itse.
Niin kauan kuin uskomme mielemme kuiskauksia, niin kauan kuin pidämme häilyviä vaikutelmiamme itsestämme ja maailmasta ehdottomana totuutena, niin kauan ristiriita pysyy voimassa, sillä mielen tasolla sitä ei voi ratkaista. Mielen rakenteeseen kuuluu jatkuva pyrkimys johonkin, ainainen lupaus jostakin paremmasta, eikä mielen ikeen alla kärsimys koskaan lopu.
Kaikki ongelmat lakkaavat olemasta vasta silloin, kun ajatusvirta katkeaa, kun mieli lopettaa ainaisen mellastuksensa. Kun mieli poisuu näyttämöltä, jäljelle jäät sinä, eikä tuskaa enää ole.
Aina kokiessani, että minun on oltava tietynlainen, välttämättä tunnustan (vaikken yleensä tietoisesti) etten ole sitä mitä minun olisi oltava. Hetken teeskenneltyäni itsepetos käy liian ilmeiseksi, kulissia on mahdotonta ylläpitää kovin pitkään. Epäilemättä tämä on tärkeimpiä syitä ihmiskuntaa riivaavaan kollektiiviseen mielisairauteen, ellei se kaikkein tärkein: ristiriita sen välillä mitä on ja sen välillä mitä “pitäisi” olla.
On olennaista huomata, että ristiriita syntyy kuvitelmien välille ja tuska seuraa siitä, että pidämme kuvitelmia totuutena. Yhtäällä on mielikuva siitä, että olen tietynlainen ja että asiat ovat tietyllä tavoin, toisaalla on mielikuva siitä, kuinka asioiden tulisi olla ja minkälainen minun pitäisi olla. Mielikuva on kokoelma vaikutelmia, se on mielen tulkinta ympäröivästä todellisuudesta, ei koskaan itse totuus. On tärkeää oivaltaa, että mielen luoman (painajais)maailman ja todellisuuden välillä on ero – ja mikä tärkeintä: se mielikuva, joka sinulla on itsestäsi, ei ole yhtä kuin sinä itse.
Niin kauan kuin uskomme mielemme kuiskauksia, niin kauan kuin pidämme häilyviä vaikutelmiamme itsestämme ja maailmasta ehdottomana totuutena, niin kauan ristiriita pysyy voimassa, sillä mielen tasolla sitä ei voi ratkaista. Mielen rakenteeseen kuuluu jatkuva pyrkimys johonkin, ainainen lupaus jostakin paremmasta, eikä mielen ikeen alla kärsimys koskaan lopu.
Kaikki ongelmat lakkaavat olemasta vasta silloin, kun ajatusvirta katkeaa, kun mieli lopettaa ainaisen mellastuksensa. Kun mieli poisuu näyttämöltä, jäljelle jäät sinä, eikä tuskaa enää ole.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen Eckhart Tollen pohdiskelut... :-)
Jonkin verran näitä pohdiskelleena niin on se vaan jännää miten konteksti vetää mukaansa ja sitä ikään kuin huomaa korostavansa persoonallisuutensa tiettyjä alueita seurasta riippuen. Ehkäpä siinä syy yksinäisyyteen; ettei tunne olevansa oma itsensä muiden seurassa. Jos nyt siis itseään voi koskaan tuntea niin hyvin!
Toisaalta taas normisto määrää hyväksytyt käyttäytymismallit jne. ja olen havahtunut siihen että jos vaihtoehdot ovat erakkona kotona ja näyttelemässä maailmalla niin minä kaadun kyllä näyttelemisen puoleen. Kunhan itse tietää missä raja menee. Olen huomannut että kyky analysoida näitä sosiaalisia tilanteita livenä (edellyttää että tosiaan on oivaltanut nuo asiat josta kirjoitat) on sinänsä antavaa!
Aikaisemmin tuttujen kontekstisidonnaiset käyttäytymismallit saattoi luoda pettymyksiä ja kyllähän näin on vieläkin. Tosin jollakin tasolla näihin pystyy nyt asennoitumaan "aikuisemmin".
Kiinnostavia juttuja kaikin puolin!
"Ehkäpä siinä syy yksinäisyyteen; ettei tunne olevansa oma itsensä muiden seurassa."
Miksi pitäisi kokea olevansa jonkinlainen? Myös "itsenään oleminen" on näyttelemistä niin kauan, kuin tuo "itse" perustuu mielikuvaan. Kärsimys seuraa tästä aina, muodossa tai toisessa. On myös täysin virheellistä ajatella, että vaihtoehtoina ovat erakkous ja näytteleminen, sillä myös erakkous, erakon identiteetti, on näyttelemistä. Tässä ei ole kysymys itsensä määrittelemisestä mielikuvin, ei päälleliimattujen identiteettien omaksumisesta. En sano tästä enempää, sillä ei minusta ole ketään "opettamaan".
Olen lukenut mainitsemasi kirjan ja muidenkin pitäisi se lukea, uudestaan ja uudestaan. Myös mm. Jiddu Krishnamurti, Chögyam Trungpa Rinpoche ja muutamat muut ovat puhuneet samasta kuin Tolle nykyään. Heitä kannattaa ja täytyy käyttää oppaina, jotta kykenisi tunnistamaan mielensä hirmuvallan ja irtautumaan niistä siteistä, joilla se kiinnittää meidät jokapäiväisen elämämme helvettiin.
Niinpä, minä olen joutunut ihan lyhistymään sen tosiasian paljastuttua, että ihanneminä on tosi määrävä ja todella ristiriitä todellisen minun ja huom. varsinkin minun tarpeiden, toiveiden, kykyjen välillä on tosi iso. Ei ihme, että stressaa. Ei ihme, että masentaa; rima aina korkealla. Sitten syyllisyydentunne, kun en sitä, en tätä. Eikä kukan ole sanonutkaan, että pitäisi.
Eiks' tää nyt kuitenkin ole lyhyesti sitä, että ihminen ei ole ehjä eikä yhteydessä itseensä ja tarpeisiinsa. Sitten yrittää kompensoida, keksii kaikenlaisia toiveita, millaisena olisin ok. Typerää, miten saisin tämän poikki. Olen edistynyt, mutta vieläkin löytyy, että tarttis sitä ja tarttis olla tätä, toimia niin ja niin. Mut ku ei. Sitten paha olo, just se ristiriita on karmeen kuluttavaa. - Hyvä, kiitos aloittajalle, annoit hyvää muistutusta, yritän taas reipastua - siis ihan itse minä jos olis reippaampi ja tukevammin maanpinnalla.