Yllättävä näky Kyllikin veneessä.
Köpitin epävakaisesti kohti laituria ja levälle tuoksuvaa merenrantaa.
Jokin lintu rääkyi itsepintaisesti, mutta en pystynyt määrittelemään mistä ääni tuli. Nyt olisi ollut tarpeen Erkin asiantuntija-apu.
Hän tuntee linnut, ajattelin, humalan sekoittamassa pääkopassani. Minusta tuntui tavattoman tärkeältä saada tietää mistä linnusta oli kysymys. Oliko se merikotka vai laulujoutsen. Talitintti se ei voinut olla.
Talitintin tunsin linnuksi, joka oli pieni kuin varpunen, mutta erivärinen. Sitä paitsi niin pienestä linnusta ei voinut lähteä niin karmea ääni. Muistin sitten, että talitinttihän lauloi ”titityy, titityy” - ja arvailin sen västäräkiksi.
”Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään”, muistelin vanhaa lorua, jonka olin aikoinaan oppinut. Oliko sen tarkoituksena opettaa tuntemaan linnut vai kevään merkit, siinäpä olikin hyvä kysymys. Sitten muistin, että eihän nyt ollut kevät.
”Kevät on taas tullut. Kevät taas on tullut. Kevät on tullut taas. Tullut kevät taas on.”
Mieleeni juolahti Ollin pakinoista tuttu suomenkielen oppitunti, eli kuinka monella eri tavalla tuon lauseen saattoi sanoa suomeksi. Vaihtamalla sanajärjestystä, sai lauseen luonteen muuttumaan 24 eri muotoon.
Kuinka monessa kielessä voidaan sanajärjestystä muuttaa millä tavalla tahansa, asian pysyessä samana?
Yritin ruotsiksi.
”Våren har kommit igen. Har våren kommit igen?” Siihen se tyssäsi. Jo toinen lause muuttuikin kysymykseksi.
Hahaa, kyllä Suomessa on mukavaa - kieli on kuin linnun liverrystä – yhtä titityytä vain.
Jos olisin ollut selvin päin, olisin luultavasti voinut tunnistaa linnun rääkkymisen jonkin lokin aiheuttamaksi. Luonnollista sikäli - koska olimme saaristossa. Ymmärsin kuitenkin olevani melkoisessa kännissä, koska pohdin tällaisia - sinänsä triviaaleja asioita. Yritin terästäytyä.
Hoipuin kohti laituria ja viileämpää merenrantaa. Pimeys oli laskeutunut tienoon ylle.
Laiturilla loistivat lyhdyt, luultavasti jonkin kyläsepän tekemät, takorautaiset, valaisten laiturin.
Istahdin laiturin vieressä olevalle puiselle penkille, pääparkaani ja sisuskalujani selvittääkseni. Totesin juoneeni liikaa ja liian nopeaan tahtiin. Vaimea musiikki kantautui lasiverannalta korviini, ja se sekoittui mereltä kantautuvien lintujen rääkynään.
”Det var på Capri vi mötte varandra. Jag minns det än som det vore i går.”
Vanha viisikymmenluvun iskelmä kantautui kuin sumusta korviini. ”Joutsenkvintetti” jatkoi juhlayleisön viihdyttämistä. Oli peilityyni ilta. Katselin isolla rahalla ostettuja laiturin kyljessä kelluvia pursia.
Ei käynyt pieninkään tuulenvire, joka sinänsä oli erikoista saaristossa. Jos ei ollut ”pålandsvind, niin oli frånlandsvind.”
Lampsin epävarmoin askelin laituria pitkin, ja toivoin raittiin ulkoilman tekevän minulle hyvää. Sytytin John Silverin, josta vedin syvät henkisavut.
Katselin sumein silmin laituriin sidottuja luksusveneitä.
Miltähän näiden rinnalla olisi näyttänyt tervattu savolaismallinen soutuvene, jolla olin kauan sitten soudellut Kallavedellä verkkoja kokien?
Mieleeni muistui lapsuusajan kesät Kallaveden rannalla ja vanhempieni kesämökki kauniin lahden poukamassa. Haistelin ilmaa. Tunsin meren tuoksun, johon sekoittui veneistä haihtunut dieselöljyn haju.
Kaipasin tervan tuoksua - tervatun, vedessä turvonneen soutuveneen, ja rantanuotion hiilloksella paistuvien kuhien tuoksua.
Hyi hitto. Vain lasikuitua ja mahonkia. Ei yhtään kunnon soutuvenettä, ei edes airoja missään.
”Kukkuu kukkuu kaukana kukkuu,
Saimaan rannalla ruikuttaa.
Ei ole ruhtoa rannalla,
joka minun kultani kannattaa.”
Saimaa, hemmetti. Tämähän on Itämerta.
”Hei junailijan pilli ilimoja viils ja lentävä kalakukko.”
Kalakukko. Näillä aristokraateilla ei ollut edes kalakukkoa. Voi pyhä luoja, että ovat jääneet vaille savolaisten herkkuruoasta.
”Nyt arvoisat kansalaiset haluan valmistaa teille kalakukon.” Siihen tarvitaan ahvenia, mutta mistä katiska? Kyllikin veneessä on varmasti katiska.
En ole aivan varma, mutta luultavasti olen laulaa örissyt ja hökeltänyt ääneen siellä laiturilla horjuessani.
Suuntasin horjuvan kulkuni kohti ”puattia” joka kellui laiturin kauimmaisessa päässä. Pääni ei ollut ulkoilman vaikutuksesta selvinnyt, vaan minulla oli tunne, että tuli taas kuinka monennen kerran otettua pari – ei kun monta paukkua liikaa.
Näin minulle kävi usein, kun oli ilmaisesta tarjoilujuomasta kyse.
”Nyt jalkani...nuo…niin oudosti vetkuilevat...pysykää mukana...suuntana Kyllikin huvipursi...eikun vene... eli laiva, vai onko se lotja, eikun puatti.
”Ja sen tervahöyryn nimi, oli prinsessa Armaada, ja me parrulastissa seilattiin, niitä Saimaan aaltoja.”
Kohdistin katseeni Kyllikin veneeseen, ja vaikka oli jo ennättänyt tulla niin pimeää, kuin vain heinäkuun lopulla voi tulla, huomasin kuitenkin jotakin omituista.
Sehän keinuu! Eikun minä keinun...taikka sitten laituri keinuu. Eikun vene keinuu vaikka ei ole aallokkoa. Sekavasta tilastani huolimatta terästyin niin, että oivalsin pienten laineiden erkanevan veneestä. Ne loittonivat renkaina veneestä poispäin, johtuen kai siitä, että vene todellakin keinui. Bonjasin senkin, että merenpinta oli peilityyni.
”On tyyni nyt, ei tuule nyt,
kun tuuli nyt, on tyyntynyt.”
En tiedä höpisinkö ääneen, vai olivatko nämä sekavat laulujen ja lorujenpätkät vain aivoissani syntyneitä humalan houreita.
Silti Kyllikin veneen ympärillä liplatteli pieniä laineita. Muiden veneiden ympärillä ei laineillut. Hoippuroin lähemmäksi katsomaan ihmettä. Venettä josta lähti laineita, vaikka ei ollut käynnissäkään.
Veneen keulassa olevissa makuukojuissa oli pienet soikeanmalliset ikkunat, vaikkakin oikeastaan niitä taidetaan kutsua venttiileiksi.
Eräästä venttiilistä paistoi himmeä valo. Kompuroin varovasti lähemmäksi. Epäilin veneessä olevan varkaita. Laskeuduin polvilleni, voidakseni kurkistaa sisälle.
Lasi oli yökosteudesta märkä. Pyyhin siitä enimmät kosteudet. Työnsin feisini kohti venttiiliä, ja näin ensimmäiseksi paljaat valkoiset pakarat. Ne liikkuivat rytmikkäästi ylös ja alas, ja niiden alla näin pyöreät ruskettuneet lantiot.
Vertasin kankkujen rytmikästä liikehdintää veneestä lähteviin pieniin laineisiin, ja tulin siihen tulokseen, että tahti oli sama.
”Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen.”
Mistä hemmetistä tuokin Sillanpään sota-aikainen marssilaulu mieleeni juolahti juuri sillä hetkellä?
Olin jo aikeissa poistua yhtä hiljaa kuin olin tullutkin. Enhän halunnut häiritä kahden rakastavaisen lemmenleikkejä, kunnes minulle välähti.
Tämähän on Kyllikin vene.
Kuka siis oli sen vaalean pyllyn alla?
Kurkistin varovasti uudestaan, mutta en pystynyt näkemään naisen kasvoja, sillä miehen tumma pää peitti ne alleen.
Sitten pää siirtyi sivuun ja saatoin todeta sen minulle ikävän asian, että ne olivat Kyllikin sievät kasvot.
Järkytyksen johdosta selvisin melkein humalastani. Tosin motoriikkani oli edelleenkin epävarma, joten näin kaiken osittain kahtena. Aivoni olivat kuitenkin valppaat. Koska näin kaiken kahtena, peitin toisen silmäni, ja ihmeekseni näin kaiken selvemmin.
Kun sain tarkennettua okulaarini kutakuinkin tarkaksi, huomasin, että asetelma oli muuttunut.
Herra Bergström olikin nyt vatsallaan ja Kyllikki oli asettunut istumaan hänen päälleen. Heillä olivat jalat minuun päin, joten saatoin seurata tilanteen kehitystä, heidän näkemättä itseäni.
Kyllikillä oli risuista kasattu vitsakimppu kädessään. Sillä hän räimi Bergströmin kankkuja. Havaitsin, että Kyllikki nautti silminnähden piiskatessaan tätä, sinänsä hyvinmuodostunutta ja jäntevää takalistoa.
Sekavan humalaiset aivoni panivat merkille sen sinänsä huvittavan seikan, että tämäpä olisi todellinen scooppi. Oivalsin kuitenkin, ettei sitä voitaisi julkaista missään lehdessä. Olihan kyseessä intiimi toimitus, joka varmasti luokiteltaisiin intimiteettisuojan pariin. Sitä paitsi - ketäpä tällainen juttu kiinnostaisi.
Ajattelin mielessäni lööppiä.
” Kyllikki piskar Bergström”.
Hah! Kuka on Kyllikki ja kuka on Bergström?
Jos olisi ollut kyseessä pääministeri tai jokin kuninkaallinen. Se olisi tietysti ollut jymyjuttu.
”Kyllikki piiskaa kuningasta.”
Ei hemmetti. Kuningas on kuningas ja hän on ruotsalaisille melkein kuin jumala, mutta vain melkein. Mitä Silvia siihen sanoisi?
Ei - ei Silvia ja kuningas tietenkään hässi. Kuitenkin heillä on jo lapsia. Joo joo. Ne ovat vaan tulleet jollakin kumman tavalla. Ehkä haikara on tuonut ne. Se oli siis haikara joka rääkyi.
En olisi silti alentunut kirjoittamaan sellaista roskaa. En sittenkään, vaikka minulla olisi ollut siitä kuvatodisteet. Niin alas en saattaisi lehtimiehenä vaipua. Minullahan on MORAALINI. Niin ainakin oletin. Olisin tietysti voinut poistua hienotunteisesti hytin ikkunan luota. En kuitenkaan pystynyt siihen, koska jalat eivät kantaneet enää.
Päätin levähtää hetken, joten laskeuduin laiturille mahalleen. Pääni oli aivan laiturinreunan tasolla ja katseeni kiinnittyi laineiden pieneen värinään vedessä. Vähitellen laineet kävivät isommiksi.
Kohta ne olivat kuin hyökyaaltoja. Oli kuin vesi olisi alkanut kuohua, ja olin kuulevani kuohujen seasta seireenien hyminää. Luulin ensin, että oli alkanut myrskyämään. Käänsin kuitenkin siinä maatessani päätäni sivulle ja näin heikon punaisen aamuruskon alun idän taivaalla. Panin samalla merkille sen, että meri oli edelleenkin peilityyni. Lahdenpoukaman yllä lepäsi valkoista kevyttä usvaa.
Nostin vielä kerran pääni kohti venttiiliä.
Herra Bergström oli Kyllikin päällä ja panin merkille sellaisen pikantin seikan, että hänen jänteviä kankkujaan koristivat poikittain kulkevat punaiset juovat. Aivan kuin koivuvitsan aiheuttamat. Tarkennettuani sumuiset silmäni, huomasin niiden paremminkin hehkuvan tulipunaisena.
Hän oli keskittynyt suutelemaan Kyllikin täyteläisen punaisia huulia ja hänen kätensä olivat löytäneet Kyllikin pyöreät rinnat, joita hän puristeli innokkaasti
Punaraidalliset kankut liikkuivat höyryvasaran tavoin. Ylös ja alas. Ylös ja alas.
En halunnut nähdä enempää. Tämäkin oli minulle jo liikaa. Pääni painui kohti laiturin, jollakin pahalta haisevalla mönjällä kyllästettyjä lankkuja.
Miksei käytetty tervaa laiturin maalaamiseen? Olisi tuoksunut kotoiselle.
Viimeinen näkemäni, ennen lopullista sammumistani, oli veneen ympärillä kuohuva vesi, joka läiskyi rytmikkäästi pärskyen laiturin tolppia vasten.
---
Heräsin siihen, että taivas liekehti tulessa. Kurkussani paloi helvetintuli. Huomasin kohta helvetintulen keskellä kasvot, jotka vähitellen selkiytyivät, kunnes lopulta tunnistin ne Kyllikin kasvoiksi. Panin merkille, että helvetintuli olikin tavallista mahtavampi aamurusko.
Heräsin jonkinlaiseen todellisuuteen, kun Kyllikki ravisteli minua hartioista.
– Matti! Matti! Nouse ylös!
Mieleeni tuli ennen vintin pimentymistä näkemäni. Olinko nähnyt vain unta?
– Kyllikki rakas. Vettä. Anna vettä. Kurkkua polttaa.
Näin tosin ympärilläni paljonkin vettä. Itämeren vettä, mutta se oli saavuttamattomissa. Kuolisin siis janoon kaiken vesimäärän ympäröimänä.
Vaistosin hämärästi, että Kyllikki ei ollut yksin. Hänen seurassaan oli Bergström - psykologi Bergström. En ehkä sittenkään ollut nähnyt unta.
– Matti, nouse ylös. Autan sinut veneeseen. Et voi nukkua tässä laiturilla, Kyllikki sanoi huolestuneena. Herra Bergströmin ja Kyllikin tukemana päädyin viimein veneeseen, jossa minut laskettiin varovasti makuukojulle lepäämään.
– Tack för ikväll och god natt, herra Bergström sanoi, poistuen veneestä.
En ole väkivaltaan taipuvainen, mutta minulla on epämääräinen muistikuva siitä, että yritin sijoittaa nyrkkini keskelle Bergströmin naamataulua, mutta koska näin kaiken kahtena, olin ilmeisesti huitaissut ilmaa.
Olipa vahinko. Juuri sillä hetkellä olisin mielellään muotoillut hänen pärstänsä toisenlaiseksi.
Jäin Kyllikin kanssa kahden. Hän katsoi minua huolestuneena ja kysyi:
– Matti, miten sinä voit? Ethän vain ollut kaatunut tuonne laiturille ja loukannut itseäsi?
Tietysti olin loukannut itseni. En silti hänen olettamallaan tavalla. Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut ennen sammumistani veneessä näkemästäni kohtauksesta. Sanoinkin ärtyneellä äänellä, että en ollut kaatunut, joten ei minussa näinollen myöskään voinut olla minkäänlaisia fyysisiä vammoja.
– Voisitko antaa minulle krapularyypyt? Kuolen muuten.
– Et tarvitse ryyppyjä. Olet varmasti ottanut jo tarpeeksi yhden illan osalle. Annan sinulle muuta, joka auttaa paremmin.
Hän meni pentryn puolelle, ja kuulin kuinka hän kolisteli siellä aikansa, kunnes hän viimein tuli luokseni tarjottimen kanssa.
– Matti. Nouse istumaan, niin saat lääkettä.
Nousin istumaan, hyvin - hyvin varovasti. Pitelin päätäni, jossa Ruotsin kaikki kuparisepät takoivat kilpaa Suomen kupariseppien kanssa.
Kyllikki istuutui viereeni. Hän ojensi minulle lasin ja kehotti juomaan.
– Mitä hittoa tämä on, kysyin, nähtyäni lasissa punaisen sakean liemen?
– Se on tomaattijuissia. Ensiksi otat tämän Aspiriinin ja juot päälle tuoremehun. Tarvitset sen. Juo pohjaan asti, niin tulet huomaamaan, että se auttaa.
Join väkinäisesti lasin tyhjäksi, mutta huomasin sitten, että se ei ollut maultaan ollenkaan hullumpaa.
– Nyt jatketaan hoitoa, Kyllikki sanoi, ja ojensi eteeni asetin, jossa oli puolikas suolakurkkua, pala metwurstia ja paahtoleipää.
– Tarvitset suolaista. Syö nämä ja juo palan painikkeeksi kuppi kuumaa kahvia mustana, niin eiköhän sinusta sen jälkeen vähitellen tule ihminen.
Söin tarjotut, uhmaisen hiljaisuuden vallitessa. Tunsin, kuinka vene keinui hiljaa ja tajusin, että aamutuuli oli virinnyt ja se rauhoitti minua. Syötyäni kohentui oloni huomattavasti. Kyllikin lääkitys oli kuin olikin tehonnut.
Aamiainen tasapainotti verensokerini, joka alkoholin vaikutuksesta aina laskee. Alkoholihan on sokeritautiselle hyväksi, niin kauan kuin sitä on veressä, sillä se laskee veren sokeriarvoja. Eri asia onkin, että sokeritautiselle se on vaarallista, koska heidän syötyään, verensokeri saattaa jälkeenpäin kohota vaarallisen korkeaksi. Sitä joutuu sitten tasapainottamaan edestakaisin insuliinin ja rypälesokerin avulla.
Onneksi minulla ei ollut sokeritautia, joten saatoin turvallisin mielin nauttia tarjotun aamupalan, mutta tunsin nämä asiat siitä, että eräällä tuttavallani oli sokeritauti.
– Kiitos Kyllikki. Olet tosi mainio tohtori.
– Onpa hyvä, että voit paremmin, Kyllikki sanoi, ja kietoi kätensä kaulaani.
– Hänestä huokui vieras, inhottava partaveden tuoksu. Tunnistin sen Lagerfeldtiksi, jota en itse käyttänyt, olihan se kukkarolleni liian kallista.
Jonkin verran virkistyttyäni toin julki ihmettelyni siitä, kuinka Kyllikillä saattoi olla veneessään kaikki nämä tarvikkeet. Hän kertoi, että hän ei koskaan lähde merelle ilman varamuonaa. Voisihan sattua konehaaveri, tai veneelle jotakin. Veneessä tulee aina olla kahden päivän muonat niin monelle henkilölle kuin mitä on matkassa.
Sitten hän kertoi siihen syynkin.
Kyllikki oli kerran eksynyt sakeassa sumussa, joka merellä saattaa tulla yllättäen. Hän ei uskaltanut jatkaa matkaa pelätessään karille joutumista, joten hän oli antanut veneen lipua hiljaa lähimpään rantaan ja ankkuroinut siihen. Sumua oli kestänyt melkein vuorokauden. Veneessä oli ollut vain pari purkkia Fantaa. Ei mitään syömistä. Sen jälkeen hän oli aina varannut varamuonat matkaan.
Tiesin kokemuksesta, että näennäinen kohentumiseni oli tilapäistä, ja että tulisin kärsimään kaikki helvetin vaivat päivän mittaan. Tunsin Kyllikin läheisyyden, mutta minua kiusasi hänestä huokuva vieraan miehen haju.
Se oli partaveden, hien ja kiiman sekoitteiden löyhkä, ja minua se etoi.
Olin siinä määrin mustasukkainen, että en pystynyt vastaamaan hänen halailuunsa, vaan kellistyin takaisin sänkyyn.
Käteni osui, kuin sattumalta, patjan ja seinän väliseen rakoon ja tunsin kädessäni jotakin tikkuista. Koskettelin sitä ja tunnistin sen viimein koivunoksiksi. Piiska! En ollutkaan nähnyt unta. Kaikki oli totisinta totta.
Äkkinäisestä mielijohteesta vedin risut esille, ja panin merkille, että kädessäni oli tuoreista koivunoksista tehty, punaisella langalla ja rusetilla sidottu piiskanippu.
Ärtymyksestäni johtuen en ollut kovinkaan sovinnollisella päällä, joten sanoin Kyllikille.
– Olet ilmeisesti unohtanut panna nämä ”kukat” maljakkoon.
Tarkoitukseni oli olla sarkastinen. Kun näin Kyllikin reaktion, kaduin heti sanani. Hän näytti niin onnettomalta. Tuijotti risukimppua mitään sanomatta. Sitten hän käänsi päänsä äkisti poispäin, hautasi kasvonsa käsiinsä, ja huokaisi.
– Sinä siis...sinä siis...näit meidän…?
– Jos se ei ollut painajaisunta, niin näinpä hyvinkin.
– Ei. Ei se ollut unta. Voi anna kun selitän.
– Ei siihen selityksiä tarvita. Näin mitä näin.
– Olet tietysti vihainen?
– No omahan on asiasi. Teet tietysti mitä tykkäät. Luulin vain...
– Luulit mitä?
– En mitään...
Olin sanomaisillani, että luulin hänen olevan minulle uskollinen. Tajusin sitten, ettei meillä ollut mitään varsinaista suhdetta. Olimmehan vain jonkinlainen tilapäinen tuttavuus, joka alkoi kuin sattumalta siellä junan ravintolavaunussa.
Junissa varmasti moni muukin hakee tilapäistuttavuuksia, ilman että se johtaisi mihinkään pitempiaikaiseen suhteeseen.
– Kuule Matti. Puhutaan tämä asia selväksi, sen jälkeen saat päättää, josko haluat jatkaa tuttavuuttamme.
– Hyvä on. Olen yhtenä korvana.
– Ensinnäkin. En tiedä kuinka sinä olet tämän ajatellut. Ehkäpä kaikki välillämme on tapahtunut liian nopeasti. Kun tapasin sinut junassa, pidin sinua mukavana ja tutustumisen arvoisena miehenä. Olen ollut yksin niin kauan, että ehkä sen vuoksi pyysin sinut yöksi. Emme kuitenkaan ole antaneet toisillemme minkäänlaisia lupauksia. Emme ole vakuuttaneet toisillemme mitään ikuista rakkautta. Olemme molemmat aikuisia, ja näinollen oletin sinunkin ymmärtävän, että emme ole varsinainen pari.
– Olet tietysti oikeassa. Pyydän anteeksi tökerön käytökseni. Enhän minä sinua omista. Tunnustan, että olin mustasukkainen.
- Olit minusta mustasukkainen. Tarkoittaako se sitä, että pidät minusta - ainakin vähän?
- No pidänhän minä…tavallaan…
- Tykkäät siis minusta?
Kyllikin äänestä aavistin jonkinlaista toivoa.
– Joo...tykkään kyllä. Oikeastaan olen ihastunut sinuun. Olet ihana ja kaunis nainen. En haluaisi hukata ystävyyttämme.
– Kiitos kauniista sanoistasi. Minäkin pidän sinusta ja mielestäni meillä on ollut mukavaa. Haluan kuitenkin - ainakin toistaiseksi - pitää vapaudestani kiinni. En halua sitoa itseäni ennen kuin olen varma siitä, että en joudu pettymään jälkeenpäin.
– Siis. Jatketaanko…hm…yhteiseloa?
– Minun puolestani kyllä, jos voit hyväksyä sen, että olen erilainen, ja että minulla on omat oikkuni. Tunnustan, että rakastelin Bergströmin kanssa, mutta katson, että minulla on siihen vapaus. Voin kuitenkin kertoa, että käytimme kumia. Minussa ei siis ole mitään pöpöjä, jos sitä pelkäät.
– Voisinko nyt saada terävät? Tunnen tarvitsevani pienet – sanoin - ottamatta kantaa hänen sanomaansa.
– Olet tosiaankin selvinnyt jonkin verran, joten voimme skoolata sovinnon merkiksi, mutta ihan vain pienet.
Hän kaatoi meille kahden sormen levyiset whiskyt, ja kilistimme lasejamme, tai oikeastaan on vaikeaa kilistää kertakäyttömukeja vastakkain. Kuului vain vaimea, ”Tsup.”
– Ystävyydellemme!
– Skål Matti! – min vän.
Krapulalla on tunnettu ominaisuus, ainakin meillä miehillä, että sen alkuvaiheessa herää naimahalut. Maistellessamme mukeistamme olimme kuin huomaamatta käyneet istumaan lähemmäksi toisiamme. Siitä ei ollutkaan pitkä askel suudelmiin ja hyväilyihin. Tunsin, kuinka Kyllikin kuumat ja janoavat huulet saivat hormonini liikkeelle.
Voi sinua pikkutyttöä. Pikku Molla-Maijaa. Milloin kasvat aikuiseksi? Ehkä et koskaan. Vanhat muistot ovat kai liian voimakkaat, ajattelin. Hyväilyä seurasi luonnollisesti se, että jos veneen ulkopuolella olisi sattunut olemaan kulkija, olisi hän havainnut veneemme keinuvan huomattavasti eloisammin kuin mitä aamuinen kevyt tuulenvire olisi aiheuttanut. Hän olisi pysähtynyt ihmettelemään aaltoja - jotka ulkonivat renkaina, pärskytellen laiturintolppiin ja lähellä olevin veneisiin.
Emme välittäneet siitä tuon taivaallista, koska tunsimme ja tajusimme vain toistemme läheisyyden ja sen tuoman kuuman kiihkon.
Kyllikki ei ollut nähtävästi saanut herra Bergströmiltä tarpeekseen. Tunsin, kuinka hän saavutti huipun kerta toisensa jälkeen. Nukahdimme lopulta toistemme syleilyyn.
Hieman minua tosin kiusasi se, että en käynyt pesulla. Olihan kullini Bergströmin spermojen jäljiltä.
Seuraava luku: Kyllikin kanssa Göteborgiin.
Köpitin epävakaisesti kohti laituria ja levälle tuoksuvaa merenrantaa.
Jokin lintu rääkyi itsepintaisesti, mutta en pystynyt määrittelemään mistä ääni tuli. Nyt olisi ollut tarpeen Erkin asiantuntija-apu.
Hän tuntee linnut, ajattelin, humalan sekoittamassa pääkopassani. Minusta tuntui tavattoman tärkeältä saada tietää mistä linnusta oli kysymys. Oliko se merikotka vai laulujoutsen. Talitintti se ei voinut olla.
Talitintin tunsin linnuksi, joka oli pieni kuin varpunen, mutta erivärinen. Sitä paitsi niin pienestä linnusta ei voinut lähteä niin karmea ääni. Muistin sitten, että talitinttihän lauloi ”titityy, titityy” - ja arvailin sen västäräkiksi.
”Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään”, muistelin vanhaa lorua, jonka olin aikoinaan oppinut. Oliko sen tarkoituksena opettaa tuntemaan linnut vai kevään merkit, siinäpä olikin hyvä kysymys. Sitten muistin, että eihän nyt ollut kevät.
”Kevät on taas tullut. Kevät taas on tullut. Kevät on tullut taas. Tullut kevät taas on.”
Mieleeni juolahti Ollin pakinoista tuttu suomenkielen oppitunti, eli kuinka monella eri tavalla tuon lauseen saattoi sanoa suomeksi. Vaihtamalla sanajärjestystä, sai lauseen luonteen muuttumaan 24 eri muotoon.
Kuinka monessa kielessä voidaan sanajärjestystä muuttaa millä tavalla tahansa, asian pysyessä samana?
Yritin ruotsiksi.
”Våren har kommit igen. Har våren kommit igen?” Siihen se tyssäsi. Jo toinen lause muuttuikin kysymykseksi.
Hahaa, kyllä Suomessa on mukavaa - kieli on kuin linnun liverrystä – yhtä titityytä vain.
Jos olisin ollut selvin päin, olisin luultavasti voinut tunnistaa linnun rääkkymisen jonkin lokin aiheuttamaksi. Luonnollista sikäli - koska olimme saaristossa. Ymmärsin kuitenkin olevani melkoisessa kännissä, koska pohdin tällaisia - sinänsä triviaaleja asioita. Yritin terästäytyä.
Hoipuin kohti laituria ja viileämpää merenrantaa. Pimeys oli laskeutunut tienoon ylle.
Laiturilla loistivat lyhdyt, luultavasti jonkin kyläsepän tekemät, takorautaiset, valaisten laiturin.
Istahdin laiturin vieressä olevalle puiselle penkille, pääparkaani ja sisuskalujani selvittääkseni. Totesin juoneeni liikaa ja liian nopeaan tahtiin. Vaimea musiikki kantautui lasiverannalta korviini, ja se sekoittui mereltä kantautuvien lintujen rääkynään.
”Det var på Capri vi mötte varandra. Jag minns det än som det vore i går.”
Vanha viisikymmenluvun iskelmä kantautui kuin sumusta korviini. ”Joutsenkvintetti” jatkoi juhlayleisön viihdyttämistä. Oli peilityyni ilta. Katselin isolla rahalla ostettuja laiturin kyljessä kelluvia pursia.
Ei käynyt pieninkään tuulenvire, joka sinänsä oli erikoista saaristossa. Jos ei ollut ”pålandsvind, niin oli frånlandsvind.”
Lampsin epävarmoin askelin laituria pitkin, ja toivoin raittiin ulkoilman tekevän minulle hyvää. Sytytin John Silverin, josta vedin syvät henkisavut.
Katselin sumein silmin laituriin sidottuja luksusveneitä.
Miltähän näiden rinnalla olisi näyttänyt tervattu savolaismallinen soutuvene, jolla olin kauan sitten soudellut Kallavedellä verkkoja kokien?
Mieleeni muistui lapsuusajan kesät Kallaveden rannalla ja vanhempieni kesämökki kauniin lahden poukamassa. Haistelin ilmaa. Tunsin meren tuoksun, johon sekoittui veneistä haihtunut dieselöljyn haju.
Kaipasin tervan tuoksua - tervatun, vedessä turvonneen soutuveneen, ja rantanuotion hiilloksella paistuvien kuhien tuoksua.
Hyi hitto. Vain lasikuitua ja mahonkia. Ei yhtään kunnon soutuvenettä, ei edes airoja missään.
”Kukkuu kukkuu kaukana kukkuu,
Saimaan rannalla ruikuttaa.
Ei ole ruhtoa rannalla,
joka minun kultani kannattaa.”
Saimaa, hemmetti. Tämähän on Itämerta.
”Hei junailijan pilli ilimoja viils ja lentävä kalakukko.”
Kalakukko. Näillä aristokraateilla ei ollut edes kalakukkoa. Voi pyhä luoja, että ovat jääneet vaille savolaisten herkkuruoasta.
”Nyt arvoisat kansalaiset haluan valmistaa teille kalakukon.” Siihen tarvitaan ahvenia, mutta mistä katiska? Kyllikin veneessä on varmasti katiska.
En ole aivan varma, mutta luultavasti olen laulaa örissyt ja hökeltänyt ääneen siellä laiturilla horjuessani.
Suuntasin horjuvan kulkuni kohti ”puattia” joka kellui laiturin kauimmaisessa päässä. Pääni ei ollut ulkoilman vaikutuksesta selvinnyt, vaan minulla oli tunne, että tuli taas kuinka monennen kerran otettua pari – ei kun monta paukkua liikaa.
Näin minulle kävi usein, kun oli ilmaisesta tarjoilujuomasta kyse.
”Nyt jalkani...nuo…niin oudosti vetkuilevat...pysykää mukana...suuntana Kyllikin huvipursi...eikun vene... eli laiva, vai onko se lotja, eikun puatti.
”Ja sen tervahöyryn nimi, oli prinsessa Armaada, ja me parrulastissa seilattiin, niitä Saimaan aaltoja.”
Kohdistin katseeni Kyllikin veneeseen, ja vaikka oli jo ennättänyt tulla niin pimeää, kuin vain heinäkuun lopulla voi tulla, huomasin kuitenkin jotakin omituista.
Sehän keinuu! Eikun minä keinun...taikka sitten laituri keinuu. Eikun vene keinuu vaikka ei ole aallokkoa. Sekavasta tilastani huolimatta terästyin niin, että oivalsin pienten laineiden erkanevan veneestä. Ne loittonivat renkaina veneestä poispäin, johtuen kai siitä, että vene todellakin keinui. Bonjasin senkin, että merenpinta oli peilityyni.
”On tyyni nyt, ei tuule nyt,
kun tuuli nyt, on tyyntynyt.”
En tiedä höpisinkö ääneen, vai olivatko nämä sekavat laulujen ja lorujenpätkät vain aivoissani syntyneitä humalan houreita.
Silti Kyllikin veneen ympärillä liplatteli pieniä laineita. Muiden veneiden ympärillä ei laineillut. Hoippuroin lähemmäksi katsomaan ihmettä. Venettä josta lähti laineita, vaikka ei ollut käynnissäkään.
Veneen keulassa olevissa makuukojuissa oli pienet soikeanmalliset ikkunat, vaikkakin oikeastaan niitä taidetaan kutsua venttiileiksi.
Eräästä venttiilistä paistoi himmeä valo. Kompuroin varovasti lähemmäksi. Epäilin veneessä olevan varkaita. Laskeuduin polvilleni, voidakseni kurkistaa sisälle.
Lasi oli yökosteudesta märkä. Pyyhin siitä enimmät kosteudet. Työnsin feisini kohti venttiiliä, ja näin ensimmäiseksi paljaat valkoiset pakarat. Ne liikkuivat rytmikkäästi ylös ja alas, ja niiden alla näin pyöreät ruskettuneet lantiot.
Vertasin kankkujen rytmikästä liikehdintää veneestä lähteviin pieniin laineisiin, ja tulin siihen tulokseen, että tahti oli sama.
”Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen.”
Mistä hemmetistä tuokin Sillanpään sota-aikainen marssilaulu mieleeni juolahti juuri sillä hetkellä?
Olin jo aikeissa poistua yhtä hiljaa kuin olin tullutkin. Enhän halunnut häiritä kahden rakastavaisen lemmenleikkejä, kunnes minulle välähti.
Tämähän on Kyllikin vene.
Kuka siis oli sen vaalean pyllyn alla?
Kurkistin varovasti uudestaan, mutta en pystynyt näkemään naisen kasvoja, sillä miehen tumma pää peitti ne alleen.
Sitten pää siirtyi sivuun ja saatoin todeta sen minulle ikävän asian, että ne olivat Kyllikin sievät kasvot.
Järkytyksen johdosta selvisin melkein humalastani. Tosin motoriikkani oli edelleenkin epävarma, joten näin kaiken osittain kahtena. Aivoni olivat kuitenkin valppaat. Koska näin kaiken kahtena, peitin toisen silmäni, ja ihmeekseni näin kaiken selvemmin.
Kun sain tarkennettua okulaarini kutakuinkin tarkaksi, huomasin, että asetelma oli muuttunut.
Herra Bergström olikin nyt vatsallaan ja Kyllikki oli asettunut istumaan hänen päälleen. Heillä olivat jalat minuun päin, joten saatoin seurata tilanteen kehitystä, heidän näkemättä itseäni.
Kyllikillä oli risuista kasattu vitsakimppu kädessään. Sillä hän räimi Bergströmin kankkuja. Havaitsin, että Kyllikki nautti silminnähden piiskatessaan tätä, sinänsä hyvinmuodostunutta ja jäntevää takalistoa.
Sekavan humalaiset aivoni panivat merkille sen sinänsä huvittavan seikan, että tämäpä olisi todellinen scooppi. Oivalsin kuitenkin, ettei sitä voitaisi julkaista missään lehdessä. Olihan kyseessä intiimi toimitus, joka varmasti luokiteltaisiin intimiteettisuojan pariin. Sitä paitsi - ketäpä tällainen juttu kiinnostaisi.
Ajattelin mielessäni lööppiä.
” Kyllikki piskar Bergström”.
Hah! Kuka on Kyllikki ja kuka on Bergström?
Jos olisi ollut kyseessä pääministeri tai jokin kuninkaallinen. Se olisi tietysti ollut jymyjuttu.
”Kyllikki piiskaa kuningasta.”
Ei hemmetti. Kuningas on kuningas ja hän on ruotsalaisille melkein kuin jumala, mutta vain melkein. Mitä Silvia siihen sanoisi?
Ei - ei Silvia ja kuningas tietenkään hässi. Kuitenkin heillä on jo lapsia. Joo joo. Ne ovat vaan tulleet jollakin kumman tavalla. Ehkä haikara on tuonut ne. Se oli siis haikara joka rääkyi.
En olisi silti alentunut kirjoittamaan sellaista roskaa. En sittenkään, vaikka minulla olisi ollut siitä kuvatodisteet. Niin alas en saattaisi lehtimiehenä vaipua. Minullahan on MORAALINI. Niin ainakin oletin. Olisin tietysti voinut poistua hienotunteisesti hytin ikkunan luota. En kuitenkaan pystynyt siihen, koska jalat eivät kantaneet enää.
Päätin levähtää hetken, joten laskeuduin laiturille mahalleen. Pääni oli aivan laiturinreunan tasolla ja katseeni kiinnittyi laineiden pieneen värinään vedessä. Vähitellen laineet kävivät isommiksi.
Kohta ne olivat kuin hyökyaaltoja. Oli kuin vesi olisi alkanut kuohua, ja olin kuulevani kuohujen seasta seireenien hyminää. Luulin ensin, että oli alkanut myrskyämään. Käänsin kuitenkin siinä maatessani päätäni sivulle ja näin heikon punaisen aamuruskon alun idän taivaalla. Panin samalla merkille sen, että meri oli edelleenkin peilityyni. Lahdenpoukaman yllä lepäsi valkoista kevyttä usvaa.
Nostin vielä kerran pääni kohti venttiiliä.
Herra Bergström oli Kyllikin päällä ja panin merkille sellaisen pikantin seikan, että hänen jänteviä kankkujaan koristivat poikittain kulkevat punaiset juovat. Aivan kuin koivuvitsan aiheuttamat. Tarkennettuani sumuiset silmäni, huomasin niiden paremminkin hehkuvan tulipunaisena.
Hän oli keskittynyt suutelemaan Kyllikin täyteläisen punaisia huulia ja hänen kätensä olivat löytäneet Kyllikin pyöreät rinnat, joita hän puristeli innokkaasti
Punaraidalliset kankut liikkuivat höyryvasaran tavoin. Ylös ja alas. Ylös ja alas.
En halunnut nähdä enempää. Tämäkin oli minulle jo liikaa. Pääni painui kohti laiturin, jollakin pahalta haisevalla mönjällä kyllästettyjä lankkuja.
Miksei käytetty tervaa laiturin maalaamiseen? Olisi tuoksunut kotoiselle.
Viimeinen näkemäni, ennen lopullista sammumistani, oli veneen ympärillä kuohuva vesi, joka läiskyi rytmikkäästi pärskyen laiturin tolppia vasten.
---
Heräsin siihen, että taivas liekehti tulessa. Kurkussani paloi helvetintuli. Huomasin kohta helvetintulen keskellä kasvot, jotka vähitellen selkiytyivät, kunnes lopulta tunnistin ne Kyllikin kasvoiksi. Panin merkille, että helvetintuli olikin tavallista mahtavampi aamurusko.
Heräsin jonkinlaiseen todellisuuteen, kun Kyllikki ravisteli minua hartioista.
– Matti! Matti! Nouse ylös!
Mieleeni tuli ennen vintin pimentymistä näkemäni. Olinko nähnyt vain unta?
– Kyllikki rakas. Vettä. Anna vettä. Kurkkua polttaa.
Näin tosin ympärilläni paljonkin vettä. Itämeren vettä, mutta se oli saavuttamattomissa. Kuolisin siis janoon kaiken vesimäärän ympäröimänä.
Vaistosin hämärästi, että Kyllikki ei ollut yksin. Hänen seurassaan oli Bergström - psykologi Bergström. En ehkä sittenkään ollut nähnyt unta.
– Matti, nouse ylös. Autan sinut veneeseen. Et voi nukkua tässä laiturilla, Kyllikki sanoi huolestuneena. Herra Bergströmin ja Kyllikin tukemana päädyin viimein veneeseen, jossa minut laskettiin varovasti makuukojulle lepäämään.
– Tack för ikväll och god natt, herra Bergström sanoi, poistuen veneestä.
En ole väkivaltaan taipuvainen, mutta minulla on epämääräinen muistikuva siitä, että yritin sijoittaa nyrkkini keskelle Bergströmin naamataulua, mutta koska näin kaiken kahtena, olin ilmeisesti huitaissut ilmaa.
Olipa vahinko. Juuri sillä hetkellä olisin mielellään muotoillut hänen pärstänsä toisenlaiseksi.
Jäin Kyllikin kanssa kahden. Hän katsoi minua huolestuneena ja kysyi:
– Matti, miten sinä voit? Ethän vain ollut kaatunut tuonne laiturille ja loukannut itseäsi?
Tietysti olin loukannut itseni. En silti hänen olettamallaan tavalla. Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut ennen sammumistani veneessä näkemästäni kohtauksesta. Sanoinkin ärtyneellä äänellä, että en ollut kaatunut, joten ei minussa näinollen myöskään voinut olla minkäänlaisia fyysisiä vammoja.
– Voisitko antaa minulle krapularyypyt? Kuolen muuten.
– Et tarvitse ryyppyjä. Olet varmasti ottanut jo tarpeeksi yhden illan osalle. Annan sinulle muuta, joka auttaa paremmin.
Hän meni pentryn puolelle, ja kuulin kuinka hän kolisteli siellä aikansa, kunnes hän viimein tuli luokseni tarjottimen kanssa.
– Matti. Nouse istumaan, niin saat lääkettä.
Nousin istumaan, hyvin - hyvin varovasti. Pitelin päätäni, jossa Ruotsin kaikki kuparisepät takoivat kilpaa Suomen kupariseppien kanssa.
Kyllikki istuutui viereeni. Hän ojensi minulle lasin ja kehotti juomaan.
– Mitä hittoa tämä on, kysyin, nähtyäni lasissa punaisen sakean liemen?
– Se on tomaattijuissia. Ensiksi otat tämän Aspiriinin ja juot päälle tuoremehun. Tarvitset sen. Juo pohjaan asti, niin tulet huomaamaan, että se auttaa.
Join väkinäisesti lasin tyhjäksi, mutta huomasin sitten, että se ei ollut maultaan ollenkaan hullumpaa.
– Nyt jatketaan hoitoa, Kyllikki sanoi, ja ojensi eteeni asetin, jossa oli puolikas suolakurkkua, pala metwurstia ja paahtoleipää.
– Tarvitset suolaista. Syö nämä ja juo palan painikkeeksi kuppi kuumaa kahvia mustana, niin eiköhän sinusta sen jälkeen vähitellen tule ihminen.
Söin tarjotut, uhmaisen hiljaisuuden vallitessa. Tunsin, kuinka vene keinui hiljaa ja tajusin, että aamutuuli oli virinnyt ja se rauhoitti minua. Syötyäni kohentui oloni huomattavasti. Kyllikin lääkitys oli kuin olikin tehonnut.
Aamiainen tasapainotti verensokerini, joka alkoholin vaikutuksesta aina laskee. Alkoholihan on sokeritautiselle hyväksi, niin kauan kuin sitä on veressä, sillä se laskee veren sokeriarvoja. Eri asia onkin, että sokeritautiselle se on vaarallista, koska heidän syötyään, verensokeri saattaa jälkeenpäin kohota vaarallisen korkeaksi. Sitä joutuu sitten tasapainottamaan edestakaisin insuliinin ja rypälesokerin avulla.
Onneksi minulla ei ollut sokeritautia, joten saatoin turvallisin mielin nauttia tarjotun aamupalan, mutta tunsin nämä asiat siitä, että eräällä tuttavallani oli sokeritauti.
– Kiitos Kyllikki. Olet tosi mainio tohtori.
– Onpa hyvä, että voit paremmin, Kyllikki sanoi, ja kietoi kätensä kaulaani.
– Hänestä huokui vieras, inhottava partaveden tuoksu. Tunnistin sen Lagerfeldtiksi, jota en itse käyttänyt, olihan se kukkarolleni liian kallista.
Jonkin verran virkistyttyäni toin julki ihmettelyni siitä, kuinka Kyllikillä saattoi olla veneessään kaikki nämä tarvikkeet. Hän kertoi, että hän ei koskaan lähde merelle ilman varamuonaa. Voisihan sattua konehaaveri, tai veneelle jotakin. Veneessä tulee aina olla kahden päivän muonat niin monelle henkilölle kuin mitä on matkassa.
Sitten hän kertoi siihen syynkin.
Kyllikki oli kerran eksynyt sakeassa sumussa, joka merellä saattaa tulla yllättäen. Hän ei uskaltanut jatkaa matkaa pelätessään karille joutumista, joten hän oli antanut veneen lipua hiljaa lähimpään rantaan ja ankkuroinut siihen. Sumua oli kestänyt melkein vuorokauden. Veneessä oli ollut vain pari purkkia Fantaa. Ei mitään syömistä. Sen jälkeen hän oli aina varannut varamuonat matkaan.
Tiesin kokemuksesta, että näennäinen kohentumiseni oli tilapäistä, ja että tulisin kärsimään kaikki helvetin vaivat päivän mittaan. Tunsin Kyllikin läheisyyden, mutta minua kiusasi hänestä huokuva vieraan miehen haju.
Se oli partaveden, hien ja kiiman sekoitteiden löyhkä, ja minua se etoi.
Olin siinä määrin mustasukkainen, että en pystynyt vastaamaan hänen halailuunsa, vaan kellistyin takaisin sänkyyn.
Käteni osui, kuin sattumalta, patjan ja seinän väliseen rakoon ja tunsin kädessäni jotakin tikkuista. Koskettelin sitä ja tunnistin sen viimein koivunoksiksi. Piiska! En ollutkaan nähnyt unta. Kaikki oli totisinta totta.
Äkkinäisestä mielijohteesta vedin risut esille, ja panin merkille, että kädessäni oli tuoreista koivunoksista tehty, punaisella langalla ja rusetilla sidottu piiskanippu.
Ärtymyksestäni johtuen en ollut kovinkaan sovinnollisella päällä, joten sanoin Kyllikille.
– Olet ilmeisesti unohtanut panna nämä ”kukat” maljakkoon.
Tarkoitukseni oli olla sarkastinen. Kun näin Kyllikin reaktion, kaduin heti sanani. Hän näytti niin onnettomalta. Tuijotti risukimppua mitään sanomatta. Sitten hän käänsi päänsä äkisti poispäin, hautasi kasvonsa käsiinsä, ja huokaisi.
– Sinä siis...sinä siis...näit meidän…?
– Jos se ei ollut painajaisunta, niin näinpä hyvinkin.
– Ei. Ei se ollut unta. Voi anna kun selitän.
– Ei siihen selityksiä tarvita. Näin mitä näin.
– Olet tietysti vihainen?
– No omahan on asiasi. Teet tietysti mitä tykkäät. Luulin vain...
– Luulit mitä?
– En mitään...
Olin sanomaisillani, että luulin hänen olevan minulle uskollinen. Tajusin sitten, ettei meillä ollut mitään varsinaista suhdetta. Olimmehan vain jonkinlainen tilapäinen tuttavuus, joka alkoi kuin sattumalta siellä junan ravintolavaunussa.
Junissa varmasti moni muukin hakee tilapäistuttavuuksia, ilman että se johtaisi mihinkään pitempiaikaiseen suhteeseen.
– Kuule Matti. Puhutaan tämä asia selväksi, sen jälkeen saat päättää, josko haluat jatkaa tuttavuuttamme.
– Hyvä on. Olen yhtenä korvana.
– Ensinnäkin. En tiedä kuinka sinä olet tämän ajatellut. Ehkäpä kaikki välillämme on tapahtunut liian nopeasti. Kun tapasin sinut junassa, pidin sinua mukavana ja tutustumisen arvoisena miehenä. Olen ollut yksin niin kauan, että ehkä sen vuoksi pyysin sinut yöksi. Emme kuitenkaan ole antaneet toisillemme minkäänlaisia lupauksia. Emme ole vakuuttaneet toisillemme mitään ikuista rakkautta. Olemme molemmat aikuisia, ja näinollen oletin sinunkin ymmärtävän, että emme ole varsinainen pari.
– Olet tietysti oikeassa. Pyydän anteeksi tökerön käytökseni. Enhän minä sinua omista. Tunnustan, että olin mustasukkainen.
- Olit minusta mustasukkainen. Tarkoittaako se sitä, että pidät minusta - ainakin vähän?
- No pidänhän minä…tavallaan…
- Tykkäät siis minusta?
Kyllikin äänestä aavistin jonkinlaista toivoa.
– Joo...tykkään kyllä. Oikeastaan olen ihastunut sinuun. Olet ihana ja kaunis nainen. En haluaisi hukata ystävyyttämme.
– Kiitos kauniista sanoistasi. Minäkin pidän sinusta ja mielestäni meillä on ollut mukavaa. Haluan kuitenkin - ainakin toistaiseksi - pitää vapaudestani kiinni. En halua sitoa itseäni ennen kuin olen varma siitä, että en joudu pettymään jälkeenpäin.
– Siis. Jatketaanko…hm…yhteiseloa?
– Minun puolestani kyllä, jos voit hyväksyä sen, että olen erilainen, ja että minulla on omat oikkuni. Tunnustan, että rakastelin Bergströmin kanssa, mutta katson, että minulla on siihen vapaus. Voin kuitenkin kertoa, että käytimme kumia. Minussa ei siis ole mitään pöpöjä, jos sitä pelkäät.
– Voisinko nyt saada terävät? Tunnen tarvitsevani pienet – sanoin - ottamatta kantaa hänen sanomaansa.
– Olet tosiaankin selvinnyt jonkin verran, joten voimme skoolata sovinnon merkiksi, mutta ihan vain pienet.
Hän kaatoi meille kahden sormen levyiset whiskyt, ja kilistimme lasejamme, tai oikeastaan on vaikeaa kilistää kertakäyttömukeja vastakkain. Kuului vain vaimea, ”Tsup.”
– Ystävyydellemme!
– Skål Matti! – min vän.
Krapulalla on tunnettu ominaisuus, ainakin meillä miehillä, että sen alkuvaiheessa herää naimahalut. Maistellessamme mukeistamme olimme kuin huomaamatta käyneet istumaan lähemmäksi toisiamme. Siitä ei ollutkaan pitkä askel suudelmiin ja hyväilyihin. Tunsin, kuinka Kyllikin kuumat ja janoavat huulet saivat hormonini liikkeelle.
Voi sinua pikkutyttöä. Pikku Molla-Maijaa. Milloin kasvat aikuiseksi? Ehkä et koskaan. Vanhat muistot ovat kai liian voimakkaat, ajattelin. Hyväilyä seurasi luonnollisesti se, että jos veneen ulkopuolella olisi sattunut olemaan kulkija, olisi hän havainnut veneemme keinuvan huomattavasti eloisammin kuin mitä aamuinen kevyt tuulenvire olisi aiheuttanut. Hän olisi pysähtynyt ihmettelemään aaltoja - jotka ulkonivat renkaina, pärskytellen laiturintolppiin ja lähellä olevin veneisiin.
Emme välittäneet siitä tuon taivaallista, koska tunsimme ja tajusimme vain toistemme läheisyyden ja sen tuoman kuuman kiihkon.
Kyllikki ei ollut nähtävästi saanut herra Bergströmiltä tarpeekseen. Tunsin, kuinka hän saavutti huipun kerta toisensa jälkeen. Nukahdimme lopulta toistemme syleilyyn.
Hieman minua tosin kiusasi se, että en käynyt pesulla. Olihan kullini Bergströmin spermojen jäljiltä.
Seuraava luku: Kyllikin kanssa Göteborgiin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.