Kyllikin kanssa Göteborgiin
Saatuani artikkelisarjan valmiiksi minua odotti Göteborgissa uusi toimeksianto.
Olin viettänyt Kyllikin kanssa kaksi intohimoista viikkoa. Emme tosin olleet muuttaneet yhteen. Olinpahan vain parkkeerannut hammasharjani ja parranajovälineeni tilapäisesti hänen kylpyhuoneeseensa.
Myönnän, että olin pihkassa häneen, joka ei johtunut vain kuumista ja kiihkeistä yhteisistä öistämme, vaan pidin hänestä muutenkin – ihmisenä, naisena.
Tykkäsin, että hän, sulokkaista kasvoistaan huolimatta, jotka väliin olivat lukeneen akateemikon, kun ne taas seuraavalla hetkellä saattoivat muuttua hellyyttä ja huolenpitoa kaipaavan pikkutytön epävarmoiksi kasvoiksi, kiinnostivat minua.
Halusin jollakin alkukantaisella tavalla suojella häntä, olla hänen tarvitsemansa tuki ja turva.
Sovimme jotenkin selittämättömällä tavalla yhteen - huolimatta siitä, että en voinut mitään mustasukkaisuudelleni. Arvostin tietämättäni Kyllikin itsenäisyyttä ja hänen päättäväisyyttään siinä, että hän halusi olla riippumaton.
Se oli minulle haaste. Halusin todistaa, lähinnä itselleni, että olin hänen ystävyytensä arvoinen, ja että kunnioitin hänen vapauttaan.
Meillä riitti keskustelunaiheita, ja tulin huomaamaan, että Kyllikki oli todella älykäs ja huumorintajuinen nainen. Sitä paitsi, olihan hän hyvin säilynyt, rehevä ja kaunis. Hän pukeutui aistikkaasti, ja illanistujaisiimme hän valitsi aina sopivan kiehtovat asusteet. Ei mitään karkean arkista. Ei myöskään räikeän perverssiä, vaan aistikkaan sensuellia.
En pitänyt siitä, että naiset pukeutuivat kuin ”pikkuhuorat”, vain miestä miellyttääkseen. Sensuellisti, mutta ei kuitenkaan liian paljastavasti puettu nainen, oli enemmän makuuni.
Halusin vain aavistaa muodot vaatteiden läpi. Olin jo tottunut siihen, että minun ei tarvinnut olla naisen puutteessa. Nyt joutuisin kuitenkin olemaan Göteborgissa yksin pari viikkoa.
Sanoinkin Kyllikille ihan leikkimielessä, että eikö hän voisi lähteä mukaani. En sanonut sitä tosimielessä, sillä tiesin, kuinka vaatimaton asuntoni oli Kyllikin luksusasuntoon verrattuna. En tietenkään olisi kehdannut häntä viedä sinne. Kyllikki otti kuitenkin kutsun tosissaan.
– Ihanko totta. Saanko lähteä mukaan?
– No joo, vaikka eihän sinulla varmasti ole mahdollisuutta irtautua toimistostasi.
- Kuule. Voisimme hyvinkin tehdä niin. Toimistoni pärjää pari viikkoa ilman minuakin. Sitä paitsi, onhan olemassa puhelimia. Voisin oikeastaan käydä samalla tutustumassa siihen konttorirakennukseen, jota Göteborgin satamaan ollaan rakentamassa. Olen lukenut siitä, ja se tulee ilmeisesti olemaan rakennus, joka näkyy yli koko Göteborgin. Se on uutta arkkitehtuuria ja sitä Göteborgissa mielestäni kaivataankin.
- Göteborgilaiset ovat ristineet sen ”huulipunaksi”, koska sen yläosa on punainen ja tavallaan huulipuikon näköinen, sanoin.
En voinut enää sanoa, että hän ei voisi lähteä mukaan. Olin sanonut A, joten täytyi sanoa myös B.
– Hyvä on. Pakkaa tavarasi, niin lähdemme aamulla.
Kyllikki lukitsi ovensa aamu seitsemältä. Apulainen kävisi kastelemassa kukat ja selvittämässä postin. Kyllikki painoi autotallin oven kaukosäädintä ja ovi liukui auki. En ollut koskaan nähnyt Kyllikin autoa. Kuljinhan Tukholmaan bussilla.
”Å Herre Gud!” Pääsi minulta kuin vahingossa, nähtyäni mitä autotallissa oli. Katseeni kiinnittyi ensiksi kermanväriseen Porscheen. Sen vieressä, tilavan autotallin toisella puolella seisoi iso tummansininen Mercedes Benz.
Porsche oli huolellisesti pesty ja vahattu ja se kiilsi kuin olisi vasta ostettu. Mersua peitti sitä vastoin harmaa pölykerros.
Ikään kuin ajatukseni lukien Kyllikki sanoi:
- Pitäisi oikeastaan pesettää tuo Mersu. Se on niin pölyttynyt täällä tallissa seisoessaan. Se on ollut ainakin kaksi vuotta käyttämättömänä. Siitä asti kun pappa…
Ymmärsin, että autoa ei ollut käytetty siitä asti kun Kyllikin ”pappa” oli kuollut, mutta siirryin hienotunteisesti toiseen asiaan.
– Eikö sitä täytyisi välillä ulkoiluttaa, että laakerit eivät juutu kiinni?
– Saattaa olla, mutta se on liian iso ajettavakseni. Eihän tuollaista voi edes pysäköidä minnekään.
En ihmetellyt sitä ollenkaan. Se oli niitä isoimpia Mersuja. Mallista en tiedä, sillä olen huono autonmerkkien tuntija.
Ahdoimme matkatavaramme Porschen tavaratilaan. Ei sinne etupellin alle paljoa mahtunutkaan. Saimme sulloa loput takapenkille, jota ei tosin takapenkiksi voinut mainita. Sinne olisi mahtunut istumaan korkeintaan pari keskenkasvuista tenavaa.
– Voisitko ajaa alkumatkan? Kyllikki ehdotti, ja jatkoi. En mielellään aja Tukholman läpi aamuruuhkassa.
– Ajan toki, jos uskallat antaa tällaisen pedon ohjattavakseni?
Käynnistin moottorin vähän pelonsekaisin tuntein. Olin tottunut ajamaan tavallisilla autoilla kuten, Volvo, Saab tai Ford, mutta en koskaan ollut saanut tilaisuutta kokeilla ”kuumaveristä” menijää.
Painoin kytkimen pohjaan ja laitoin ykkösen silmään. Tiesin, että tämä oli auto, jota ei voinut verrata mihinkään ennen ajamaani. Nostin siis kytkimen, mielestäni varovasti ylös, ja auto ampaisi vauhdilla kohti oviaukkoa. Painoin nopeasti kytkimen alas ja annoin auton rullata hitaasti ulos tallista. Ahaa! Tämä onkin tällainen taltuttamaton orhi, äksy ja äkäinen. Jatkossa meni jo paremmin opittuani kunnioittamaan Porschen hevosvoimia.
Ajoin aluksi varovasti. Minun täytyi totutella tämän villihevosen oikkuihin. Siksi poljin kaasupoljinta höyhenen keveästi. En ollut mikään varsinainen hurjastelija. Pidin autoa vain välttämättömänä pahana. Jonkinlaisena hevospelin korvaavana kulkuvälineenä, sillä hevosten aikakausi oli jo mennyttä aikaa. Tiesin kuitenkin, että Porsche oli monen miehen unelma. Tiesin senkin, mikä statusarvo tällaisella kulkupelillä oli määrätyissä piireissä.
– Eikö tämä ole liian äksy auto naisihmisen ajettavaksi? kysyin Kyllikiltä.
– No, no. Tuo on sovinistin puhetta. Kyllä me naiset ajamme autoa siinä kuin miehetkin, Kyllikki sanoi nauraen, mutta en huomannut loukkaantumista hänen äänessään.
Nolotti vähän. Olinhan langennut isiltä perittyyn ennakkoluuloiseen ajatustapaan. Sanoinkin sovittelevasti heti perään:
– Tarkoitin vain sitä, että tämä auto säikäytti minutkin lähtiessämme tallista, saati sitten...
- …Naisen?
– Hyvä on. Ollaanko taas kavereita?
Lähestyessämme keskustaa, vilkastui liikenne. Päästessämme viimein Essingeledenille sujui liikenne kohtalaisesti. Ruuhka ei näin aamuisin ollut koskaan kovimmillaan kaupungista poispäin. Ohitettuamme Södertäljen, ajoimme aluksi verkkaisesti E-nelosta, Jönköpinkiä kohti,
Nautin tavattomasti myöhäiskesän kauniista aamusta.
Olihan jo elokuun loppua ja pahimmat helteet olivat takanapäin. Sitä paitsi oli mukava mennä Göteborgiin vaihteeksi autolla. Sainhan tilaisuuden nähdä muitakin maisemia, kuin mitä junan ikkunasta näki.
Minut valtasi vapaudentunne. Olihan kaunis aamu, loppukesän tummanvihreä vehreys ja vierelläni kaunis Kyllikki.
Tulin niin hyvälle päälle, että rupesin viheltelemään ”Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma ja kotia on pitkä matka.”
Huomasin 110 kyltin. Olin ajanut tähän asti vain seitsemää, kahdeksankymppiä. Vaihtaessani vaihteen kolmoselle ja painaessani kaasupoljinta, ärähti Porsche kuin vihainen sonni, ja se ampaisi liikkeelle kuin tykillä ammuttuna.
Tunsin painautuvani selkänojaa vasten kuin liimautuneena.
En uskaltanut katsoa nopeusmittaria, vaan yritin keskittyä pitämään auton kaistallaan. Vaihtaessani neloselle sanoi Kyllikki, että eiköhän pienempikin vauhti riittäisi.
Vilkaisin nopeusmittaria ja huomasin yllätyksekseni, että se näytti kahtasataa. Oho ja vielä kerran oho! Hellitin kaasua, ja jarrutin varovasti sataan kymmeneen.
Olin senastisen elämäni aikana vain kerran nostanut autoni vauhdin sataan kuuteenkymmeneen. Se tuntui hirmuiselta vauhdilta. Uskalsin ajaa sitä nopeutta vain puolisen minuuttia.
Tämä, Porschen peto nosti vauhdin huomaamattani kahteensataan. Vauhtikokeiluni saivat jäädä siihen. Minulle riitti 110 oikein hyvin.
Meillä ei sitä paitsi ollut kiirettä. Kunhan olisimme Göteborgissa ennen iltaa.
– Voi teitä miehiä! Teidän täytyy aina kokeilla auton männännousua, Kyllikki sanoi ilkikurisen rassaavasti.
– Sorry vaan. Tämä vähän niin kuin karkasi käsistä. En tajunnut kuinka äksy tämä on. Lupaan ajaa rauhallisemmin jatkossa.
Olin oikeastaan Lidingöstä lähdettyämme hieman pettynyt tähän status autoon. Tunsinhan Porschen maineen, joten odotin siltä määrättyjä ominaisuuksia. Ominaisuuksia jotka asetin autolle, miellyttävänä kulkuvälineenä. Siihen kuului hyvä ja pehmeä jousitus. Viihtyisät istuimet, joilla istuu pitkäänkin väsymättä tai puuduttamatta takapuoltaan. Sen lisäksi tulisi auton olla hiljainen. Porsche ei ollut mitään edellä mainituista.
Ensimmäinen havaintoni oli se, että autosta tuntui puuttuvan jouset melkein kokonaan.
Tietysti siinä olivat sellaiset, mutta siinä tapauksessa ne olivat mielestäni väärin mitoitetut. Tunsin kehossani jokaisen kadussa olevan kuopan ja epätasaisuuden siirtyvän istumalihaksiini.
Ohjaus tuntui jäykältä ja jotenkin luonnottomalta. Joku voisi tietysti selittää sen sillä, että Porschessa on melko suora ohjaus, joka tottumattomalta saattaa alkuun tuntua oudolta.
Ajellessani moottoritievauhtia lisien kanssa, huomasin kuitenkin, että ajo-ominaisuudet muuttuivat paremmiksi. Nyt auto tuntui käyttäytyvän ihan niin kuin pitikin. Vasta 100 kilometriä tunnissa jälkeen huomasin auton kulkevan kuin kiskoilla.
Jousitus oli sopiva. Ohjaus oli hallittavissa niin hyvin kuin vain ajatella saattoi. Tajusin, että tämä kulkupeli oli rakennettu autobahnin suurille nopeuksille. Nyt se käyttäytyi maltillisesti, ja rupesin vähitellen antamaan arvoa sen hienouksille, syystä, että vauhti oli sen rakenteeseen sopiva.
Porsche ei ollut ilmeisesti tarkoitettu kaupunkiajoon. Se oli puhdas maantieristeilijä. Tultuamme jonnekin Norrköpingin vaiheille pysähdyimme kahville. Kahvila oli niitä tyypillisiä valtateiden varsien einespaikkoja. Kiitolinjakuskeja sekä perheitä, kinuavine ja meluavine lapsineen.
Kahvi oli tällä kertaa, tavanomaisesta poiketen, vastasuodatettua. Tunsin hetken perästä kofeiinin virkistävän vaikutuksen, joten olin kohta valmis jatkaa matkaamme.
– Kuule Matti, Kyllikki sanoi, kun kävelimme autolle. Eihän meillä ole kovin kiire?
– Ei ollenkaan, kunhan olemme perillä illaksi. Aloitan työt vasta aamulla - miten niin?
– Tuli vain mieleen, että emmekö voisi poiketa jonnekin matkan varrella?
Huomasin hänen ilmeestään, että hän ”poikkeamisella” tarkoitti jotakin erikoista. Olin tietysti juonessa mukana. Odotin vain sopivaa tilaisuutta ja tunnelmaa.
Olimme ajaneet hyvän tovin, kun rennon tyynesti vieressäni istuva Kyllikki sai mielikuvitukseni lentämään.
Hän oli siinä vierelläni niin tavattoman houkutteleva. Varsinkin, kun panin merkille kuinka hameenhelma oli liukunut yhä vain ylemmäksi, paljastaen hänen viehättävän täyteläiset, kesäauringon ruskettamat reitensä ja kauniit polvensa.
Olin mies parhaissa voimissani, ja minuun vaikutti tällainen visuaalinen ärsytys. Kyllikin reidet olivat nimittäin tosi houkuttelevat.
Porsche nieli kilometrejä, tasaista sataa kymmentä. Olihan edessämme leveä E-nelonen. Jos olisin ollut proosallinen tyyppi, olisin tietysti kirjoittanut piisin nelostiestä, niin kuin klassillinen ”Route-66”,
Se on tosin nykyisin enemmän syrjätie, sillä tilalle on tullut nopeampi ja leveämpi High Way.
Route-sexty siksin maine elää kuitenkin edelleenkin jonkinlaisena nostalgisena muinaisjäännöksenä.
Minulla oli tilaisuus tehdä tuttavuutta siihen seitsemänkymmentä luvun alussa, käydessäni tekemässä juttua USA:ssa, länsirannikon amerikansuomalaisten elämästä.
Kai meillä jokaisella on oma Route-kuuskytkuutosemme.
– Hei varo!
Kyllikki kiljaisi minulle varoituksensa juuri oikeaan aikaan.
Olin niin muistojeni lumoissa, että en ollut huomannut kuinka kettu juoksi tien yli. Painoin refleksinomaisesti jarrua ja elukka selvisi kuin selvisikin pelkällä säikähdyksellä. Totesin samalla, että Porschessa oli hyvät jarrut.
Lähestyimme Grännaa, joka sijaitsee Vetterin rannalla, noin 30 kilometriä Jönköpingistä pohjoiseen. Kävimme siellä syömässä maittavan lounaan, ja nautimme samalla upeista maisemista.
Gränna on tunnettu polkkapossuistaan, joten ostimme noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan olevat polkkapossutikkarit.
Ostin niin monta, että niistä riittäisi Ailan ja Erkin kaikille lapsille.
Syötyämme menimme takaisin autolle, jossa Kyllikki ehdotti, että ajaisimme erästä kapeaa sivutietä järven rantaan.
Tie johti melkein Vetterin rantaan asti. Pysäköin auton rannassa kasvavien leppien ja haapojen katveeseen.
Järven peilityyni pinta välkkyi tummansinisenä. Sellaisena, kuin sisäjärvi hohtaa keskellä kaunista myöhäiskesän päivää. Merenranta ei ollut koskaan samanvärinen kuin sisämaan järvet.
Tietysti merelläkin on oma viehätyksensä. Olin kuitenkin syntynyt ja kasvanut Kallaveden maisemissa, joten järvet miellyttivät minua enemmän kuin merien rannat. Joku länsirannikon asukas tietysti arvostaa omaansa, ja sehän on luonnollista. Kaikilla meillä on omat lähtemättömät lapsuusmuistomme, joihin mielellään palaamme.
Nousimme autosta ja sytytin savukkeen. Minulla olikin jo kova nikotiinin tuska. Enhän voinut ajatellakaan polttaa, ajaessani Kyllikin hienolla ja kalliilla Porschella. Olin nimittäin lähtiessämme pannut merkille, että auton tuhkakuppiin ei ollut koskaan karisteltu tuhkaa. Kyllikkikin otti savukkeestani parit savut, koska hänkään ei ollut polttanut koko matkamme aikana.
– Paikat puutuu persuuksissa, vaikka onkin Porsche, sanoin, ihmettelin sitä, kuinka niin kalliissa autossa täytyi olla niinkin kovat istuimet. Niin kehoa myötäilevät, että istuimen ja kropan väliin ei jäänyt minkäänlaista ilmarakoa.
Tietysti ne oli muotoiltu ergonomisesti selkää ja istumalihaksia myötäileviksi. Sitä paitsi niitä saattoi säätää monella tavalla kunkin istujan tarpeiden mukaan. Pidin kuitenkin enemmän pehmoisemmista istuimista.
Kävelimme pitkin rantapolkua, saadaksemme puutuneet lihaksemme vetreämmiksi.
Kyllikki painautui kainalooni, ja sujautin käteni hänen vyötärölleen.
Rannan läheisyydessä uiskenteli kanada-hanhia, töräytellen hanhille tyypilliseen tapaan. Tyyni vedenpinta kantoi äänet kauaksi, ja ne kuulostivat korvissani klarinetin lyhyiltä törähdyksiltä.
Tulimme viimein pienelle, luonnonheinän kattamalle aukiolle, johon kävimme istumaan ja katselemaan kaunista maisemaa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta kellistyimme kuivaan heinikkoon, jossa kietouduimme syleilyyn.
Ilmitulon vaarasta huolimatta yhdyimme kiihkeästi, ja tunsin, että tämä hetki ja tämä paikka tulisi ikuisiksi ajoiksi jäämään mieleeni.
– Kunpa voisimme pysähdyttää ajan juuri tähän hetkeen, Kyllikki sanoi raukeana, temppumme jälkeen.
Makasin yhä hänen päällään, ja katselin hänen suloisen kauniita kasvojaan, tuntien samalla hänen läheisyytensä niin intensiivisenä, että saatoin täysin rinnoin yhtyä hänen toiveeseen.
Pysäytimme siis ajan hetkeksi. Hyväilimme toisiamme, ja nautimme hanhien ääntelystä, viimeisten pikkulintujen liverryksestä, jotka muuttaisivat etelään muita muuttolintuja myöhemmin, sekä sydäntemme kiivaasta sykkeestä toisiamme vasten.
Jossakin kauempana huhuili kyyhkynen. Sen huhuilun olin oppinut tuntemaan jo lapsuudessani.
Halusin itsekin vain olla ja antaa auringon lämmön - ikään kuin sulattaa meidät yhteen, kuin voi sulaa auringossa. Tunsin, että Kyllikki oli osa itseäni, ja tuntiessani hänen kuumat huulensa omillani, tiesin, että tämä hetki ei palaisi koskaan takaisin. Minulle jäisi siitä vain muisto. Kaunis ja ainutkertainen.
Aurinko oli vielä horisontin yläpuolella lähestyessämme Göteborgia. Olimme pysähdelleet matkan varrella tämän tästä, katselemaan maisemia ja nähtävyyksiä. Tuntui kotoisalta nähdä Göteborg edessään. Olinhan kotona.
Paikoitusalueen löytäminen keskustasta ei ole niitä kaikkein helpoimpia. Ainakaan maksuttomien.
Asuntoni lähellä olevan kerrostalon kellarikerroksesta olin kuitenkin onnistunut saamaan kohtuuhintaisen autopaikan. Minulla ei silti juuri sillä hetkellä ollut autoa.
Vanha Saab rähjäni oli sipannut kesken matkan. Vaihdelaatikko romahti, ja olin passittanut sen romuttamoon.
Se oli vanhan leskirouvan autopaikka. Hän oli ikänsä vuoksi myynyt autonsa, ja sain näinollen vuokrata hänen autopaikkansa omakustannushintaan. Hän asui niin sanotussa ”insatsissa”, jossa autopaikan hinta sisältyi vuokraan. Hän oli tyytyväinen siitä, että hänen ei tarvinnut maksaa tyhjästä autopaikasta. Lukitessani Porschen ovet, sanoin Kyllikille, että täällä auto olisi turvassa.
Mietin, kuinka Kyllikki suhtautuisi vaatimattomaan asuntooni.
Osoittautui kuitenkin, että olin suotta ollut huolissani sen asian suhteen.
Juotuamme iltateen kävimme levolle parisänkyyni, ja olimme matkasta niin raukeat, että sillä kertaa vain nukuimme.
Seuraava luku: Erkki kutsuu mökilleen.
Saatuani artikkelisarjan valmiiksi minua odotti Göteborgissa uusi toimeksianto.
Olin viettänyt Kyllikin kanssa kaksi intohimoista viikkoa. Emme tosin olleet muuttaneet yhteen. Olinpahan vain parkkeerannut hammasharjani ja parranajovälineeni tilapäisesti hänen kylpyhuoneeseensa.
Myönnän, että olin pihkassa häneen, joka ei johtunut vain kuumista ja kiihkeistä yhteisistä öistämme, vaan pidin hänestä muutenkin – ihmisenä, naisena.
Tykkäsin, että hän, sulokkaista kasvoistaan huolimatta, jotka väliin olivat lukeneen akateemikon, kun ne taas seuraavalla hetkellä saattoivat muuttua hellyyttä ja huolenpitoa kaipaavan pikkutytön epävarmoiksi kasvoiksi, kiinnostivat minua.
Halusin jollakin alkukantaisella tavalla suojella häntä, olla hänen tarvitsemansa tuki ja turva.
Sovimme jotenkin selittämättömällä tavalla yhteen - huolimatta siitä, että en voinut mitään mustasukkaisuudelleni. Arvostin tietämättäni Kyllikin itsenäisyyttä ja hänen päättäväisyyttään siinä, että hän halusi olla riippumaton.
Se oli minulle haaste. Halusin todistaa, lähinnä itselleni, että olin hänen ystävyytensä arvoinen, ja että kunnioitin hänen vapauttaan.
Meillä riitti keskustelunaiheita, ja tulin huomaamaan, että Kyllikki oli todella älykäs ja huumorintajuinen nainen. Sitä paitsi, olihan hän hyvin säilynyt, rehevä ja kaunis. Hän pukeutui aistikkaasti, ja illanistujaisiimme hän valitsi aina sopivan kiehtovat asusteet. Ei mitään karkean arkista. Ei myöskään räikeän perverssiä, vaan aistikkaan sensuellia.
En pitänyt siitä, että naiset pukeutuivat kuin ”pikkuhuorat”, vain miestä miellyttääkseen. Sensuellisti, mutta ei kuitenkaan liian paljastavasti puettu nainen, oli enemmän makuuni.
Halusin vain aavistaa muodot vaatteiden läpi. Olin jo tottunut siihen, että minun ei tarvinnut olla naisen puutteessa. Nyt joutuisin kuitenkin olemaan Göteborgissa yksin pari viikkoa.
Sanoinkin Kyllikille ihan leikkimielessä, että eikö hän voisi lähteä mukaani. En sanonut sitä tosimielessä, sillä tiesin, kuinka vaatimaton asuntoni oli Kyllikin luksusasuntoon verrattuna. En tietenkään olisi kehdannut häntä viedä sinne. Kyllikki otti kuitenkin kutsun tosissaan.
– Ihanko totta. Saanko lähteä mukaan?
– No joo, vaikka eihän sinulla varmasti ole mahdollisuutta irtautua toimistostasi.
- Kuule. Voisimme hyvinkin tehdä niin. Toimistoni pärjää pari viikkoa ilman minuakin. Sitä paitsi, onhan olemassa puhelimia. Voisin oikeastaan käydä samalla tutustumassa siihen konttorirakennukseen, jota Göteborgin satamaan ollaan rakentamassa. Olen lukenut siitä, ja se tulee ilmeisesti olemaan rakennus, joka näkyy yli koko Göteborgin. Se on uutta arkkitehtuuria ja sitä Göteborgissa mielestäni kaivataankin.
- Göteborgilaiset ovat ristineet sen ”huulipunaksi”, koska sen yläosa on punainen ja tavallaan huulipuikon näköinen, sanoin.
En voinut enää sanoa, että hän ei voisi lähteä mukaan. Olin sanonut A, joten täytyi sanoa myös B.
– Hyvä on. Pakkaa tavarasi, niin lähdemme aamulla.
Kyllikki lukitsi ovensa aamu seitsemältä. Apulainen kävisi kastelemassa kukat ja selvittämässä postin. Kyllikki painoi autotallin oven kaukosäädintä ja ovi liukui auki. En ollut koskaan nähnyt Kyllikin autoa. Kuljinhan Tukholmaan bussilla.
”Å Herre Gud!” Pääsi minulta kuin vahingossa, nähtyäni mitä autotallissa oli. Katseeni kiinnittyi ensiksi kermanväriseen Porscheen. Sen vieressä, tilavan autotallin toisella puolella seisoi iso tummansininen Mercedes Benz.
Porsche oli huolellisesti pesty ja vahattu ja se kiilsi kuin olisi vasta ostettu. Mersua peitti sitä vastoin harmaa pölykerros.
Ikään kuin ajatukseni lukien Kyllikki sanoi:
- Pitäisi oikeastaan pesettää tuo Mersu. Se on niin pölyttynyt täällä tallissa seisoessaan. Se on ollut ainakin kaksi vuotta käyttämättömänä. Siitä asti kun pappa…
Ymmärsin, että autoa ei ollut käytetty siitä asti kun Kyllikin ”pappa” oli kuollut, mutta siirryin hienotunteisesti toiseen asiaan.
– Eikö sitä täytyisi välillä ulkoiluttaa, että laakerit eivät juutu kiinni?
– Saattaa olla, mutta se on liian iso ajettavakseni. Eihän tuollaista voi edes pysäköidä minnekään.
En ihmetellyt sitä ollenkaan. Se oli niitä isoimpia Mersuja. Mallista en tiedä, sillä olen huono autonmerkkien tuntija.
Ahdoimme matkatavaramme Porschen tavaratilaan. Ei sinne etupellin alle paljoa mahtunutkaan. Saimme sulloa loput takapenkille, jota ei tosin takapenkiksi voinut mainita. Sinne olisi mahtunut istumaan korkeintaan pari keskenkasvuista tenavaa.
– Voisitko ajaa alkumatkan? Kyllikki ehdotti, ja jatkoi. En mielellään aja Tukholman läpi aamuruuhkassa.
– Ajan toki, jos uskallat antaa tällaisen pedon ohjattavakseni?
Käynnistin moottorin vähän pelonsekaisin tuntein. Olin tottunut ajamaan tavallisilla autoilla kuten, Volvo, Saab tai Ford, mutta en koskaan ollut saanut tilaisuutta kokeilla ”kuumaveristä” menijää.
Painoin kytkimen pohjaan ja laitoin ykkösen silmään. Tiesin, että tämä oli auto, jota ei voinut verrata mihinkään ennen ajamaani. Nostin siis kytkimen, mielestäni varovasti ylös, ja auto ampaisi vauhdilla kohti oviaukkoa. Painoin nopeasti kytkimen alas ja annoin auton rullata hitaasti ulos tallista. Ahaa! Tämä onkin tällainen taltuttamaton orhi, äksy ja äkäinen. Jatkossa meni jo paremmin opittuani kunnioittamaan Porschen hevosvoimia.
Ajoin aluksi varovasti. Minun täytyi totutella tämän villihevosen oikkuihin. Siksi poljin kaasupoljinta höyhenen keveästi. En ollut mikään varsinainen hurjastelija. Pidin autoa vain välttämättömänä pahana. Jonkinlaisena hevospelin korvaavana kulkuvälineenä, sillä hevosten aikakausi oli jo mennyttä aikaa. Tiesin kuitenkin, että Porsche oli monen miehen unelma. Tiesin senkin, mikä statusarvo tällaisella kulkupelillä oli määrätyissä piireissä.
– Eikö tämä ole liian äksy auto naisihmisen ajettavaksi? kysyin Kyllikiltä.
– No, no. Tuo on sovinistin puhetta. Kyllä me naiset ajamme autoa siinä kuin miehetkin, Kyllikki sanoi nauraen, mutta en huomannut loukkaantumista hänen äänessään.
Nolotti vähän. Olinhan langennut isiltä perittyyn ennakkoluuloiseen ajatustapaan. Sanoinkin sovittelevasti heti perään:
– Tarkoitin vain sitä, että tämä auto säikäytti minutkin lähtiessämme tallista, saati sitten...
- …Naisen?
– Hyvä on. Ollaanko taas kavereita?
Lähestyessämme keskustaa, vilkastui liikenne. Päästessämme viimein Essingeledenille sujui liikenne kohtalaisesti. Ruuhka ei näin aamuisin ollut koskaan kovimmillaan kaupungista poispäin. Ohitettuamme Södertäljen, ajoimme aluksi verkkaisesti E-nelosta, Jönköpinkiä kohti,
Nautin tavattomasti myöhäiskesän kauniista aamusta.
Olihan jo elokuun loppua ja pahimmat helteet olivat takanapäin. Sitä paitsi oli mukava mennä Göteborgiin vaihteeksi autolla. Sainhan tilaisuuden nähdä muitakin maisemia, kuin mitä junan ikkunasta näki.
Minut valtasi vapaudentunne. Olihan kaunis aamu, loppukesän tummanvihreä vehreys ja vierelläni kaunis Kyllikki.
Tulin niin hyvälle päälle, että rupesin viheltelemään ”Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma ja kotia on pitkä matka.”
Huomasin 110 kyltin. Olin ajanut tähän asti vain seitsemää, kahdeksankymppiä. Vaihtaessani vaihteen kolmoselle ja painaessani kaasupoljinta, ärähti Porsche kuin vihainen sonni, ja se ampaisi liikkeelle kuin tykillä ammuttuna.
Tunsin painautuvani selkänojaa vasten kuin liimautuneena.
En uskaltanut katsoa nopeusmittaria, vaan yritin keskittyä pitämään auton kaistallaan. Vaihtaessani neloselle sanoi Kyllikki, että eiköhän pienempikin vauhti riittäisi.
Vilkaisin nopeusmittaria ja huomasin yllätyksekseni, että se näytti kahtasataa. Oho ja vielä kerran oho! Hellitin kaasua, ja jarrutin varovasti sataan kymmeneen.
Olin senastisen elämäni aikana vain kerran nostanut autoni vauhdin sataan kuuteenkymmeneen. Se tuntui hirmuiselta vauhdilta. Uskalsin ajaa sitä nopeutta vain puolisen minuuttia.
Tämä, Porschen peto nosti vauhdin huomaamattani kahteensataan. Vauhtikokeiluni saivat jäädä siihen. Minulle riitti 110 oikein hyvin.
Meillä ei sitä paitsi ollut kiirettä. Kunhan olisimme Göteborgissa ennen iltaa.
– Voi teitä miehiä! Teidän täytyy aina kokeilla auton männännousua, Kyllikki sanoi ilkikurisen rassaavasti.
– Sorry vaan. Tämä vähän niin kuin karkasi käsistä. En tajunnut kuinka äksy tämä on. Lupaan ajaa rauhallisemmin jatkossa.
Olin oikeastaan Lidingöstä lähdettyämme hieman pettynyt tähän status autoon. Tunsinhan Porschen maineen, joten odotin siltä määrättyjä ominaisuuksia. Ominaisuuksia jotka asetin autolle, miellyttävänä kulkuvälineenä. Siihen kuului hyvä ja pehmeä jousitus. Viihtyisät istuimet, joilla istuu pitkäänkin väsymättä tai puuduttamatta takapuoltaan. Sen lisäksi tulisi auton olla hiljainen. Porsche ei ollut mitään edellä mainituista.
Ensimmäinen havaintoni oli se, että autosta tuntui puuttuvan jouset melkein kokonaan.
Tietysti siinä olivat sellaiset, mutta siinä tapauksessa ne olivat mielestäni väärin mitoitetut. Tunsin kehossani jokaisen kadussa olevan kuopan ja epätasaisuuden siirtyvän istumalihaksiini.
Ohjaus tuntui jäykältä ja jotenkin luonnottomalta. Joku voisi tietysti selittää sen sillä, että Porschessa on melko suora ohjaus, joka tottumattomalta saattaa alkuun tuntua oudolta.
Ajellessani moottoritievauhtia lisien kanssa, huomasin kuitenkin, että ajo-ominaisuudet muuttuivat paremmiksi. Nyt auto tuntui käyttäytyvän ihan niin kuin pitikin. Vasta 100 kilometriä tunnissa jälkeen huomasin auton kulkevan kuin kiskoilla.
Jousitus oli sopiva. Ohjaus oli hallittavissa niin hyvin kuin vain ajatella saattoi. Tajusin, että tämä kulkupeli oli rakennettu autobahnin suurille nopeuksille. Nyt se käyttäytyi maltillisesti, ja rupesin vähitellen antamaan arvoa sen hienouksille, syystä, että vauhti oli sen rakenteeseen sopiva.
Porsche ei ollut ilmeisesti tarkoitettu kaupunkiajoon. Se oli puhdas maantieristeilijä. Tultuamme jonnekin Norrköpingin vaiheille pysähdyimme kahville. Kahvila oli niitä tyypillisiä valtateiden varsien einespaikkoja. Kiitolinjakuskeja sekä perheitä, kinuavine ja meluavine lapsineen.
Kahvi oli tällä kertaa, tavanomaisesta poiketen, vastasuodatettua. Tunsin hetken perästä kofeiinin virkistävän vaikutuksen, joten olin kohta valmis jatkaa matkaamme.
– Kuule Matti, Kyllikki sanoi, kun kävelimme autolle. Eihän meillä ole kovin kiire?
– Ei ollenkaan, kunhan olemme perillä illaksi. Aloitan työt vasta aamulla - miten niin?
– Tuli vain mieleen, että emmekö voisi poiketa jonnekin matkan varrella?
Huomasin hänen ilmeestään, että hän ”poikkeamisella” tarkoitti jotakin erikoista. Olin tietysti juonessa mukana. Odotin vain sopivaa tilaisuutta ja tunnelmaa.
Olimme ajaneet hyvän tovin, kun rennon tyynesti vieressäni istuva Kyllikki sai mielikuvitukseni lentämään.
Hän oli siinä vierelläni niin tavattoman houkutteleva. Varsinkin, kun panin merkille kuinka hameenhelma oli liukunut yhä vain ylemmäksi, paljastaen hänen viehättävän täyteläiset, kesäauringon ruskettamat reitensä ja kauniit polvensa.
Olin mies parhaissa voimissani, ja minuun vaikutti tällainen visuaalinen ärsytys. Kyllikin reidet olivat nimittäin tosi houkuttelevat.
Porsche nieli kilometrejä, tasaista sataa kymmentä. Olihan edessämme leveä E-nelonen. Jos olisin ollut proosallinen tyyppi, olisin tietysti kirjoittanut piisin nelostiestä, niin kuin klassillinen ”Route-66”,
Se on tosin nykyisin enemmän syrjätie, sillä tilalle on tullut nopeampi ja leveämpi High Way.
Route-sexty siksin maine elää kuitenkin edelleenkin jonkinlaisena nostalgisena muinaisjäännöksenä.
Minulla oli tilaisuus tehdä tuttavuutta siihen seitsemänkymmentä luvun alussa, käydessäni tekemässä juttua USA:ssa, länsirannikon amerikansuomalaisten elämästä.
Kai meillä jokaisella on oma Route-kuuskytkuutosemme.
– Hei varo!
Kyllikki kiljaisi minulle varoituksensa juuri oikeaan aikaan.
Olin niin muistojeni lumoissa, että en ollut huomannut kuinka kettu juoksi tien yli. Painoin refleksinomaisesti jarrua ja elukka selvisi kuin selvisikin pelkällä säikähdyksellä. Totesin samalla, että Porschessa oli hyvät jarrut.
Lähestyimme Grännaa, joka sijaitsee Vetterin rannalla, noin 30 kilometriä Jönköpingistä pohjoiseen. Kävimme siellä syömässä maittavan lounaan, ja nautimme samalla upeista maisemista.
Gränna on tunnettu polkkapossuistaan, joten ostimme noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan olevat polkkapossutikkarit.
Ostin niin monta, että niistä riittäisi Ailan ja Erkin kaikille lapsille.
Syötyämme menimme takaisin autolle, jossa Kyllikki ehdotti, että ajaisimme erästä kapeaa sivutietä järven rantaan.
Tie johti melkein Vetterin rantaan asti. Pysäköin auton rannassa kasvavien leppien ja haapojen katveeseen.
Järven peilityyni pinta välkkyi tummansinisenä. Sellaisena, kuin sisäjärvi hohtaa keskellä kaunista myöhäiskesän päivää. Merenranta ei ollut koskaan samanvärinen kuin sisämaan järvet.
Tietysti merelläkin on oma viehätyksensä. Olin kuitenkin syntynyt ja kasvanut Kallaveden maisemissa, joten järvet miellyttivät minua enemmän kuin merien rannat. Joku länsirannikon asukas tietysti arvostaa omaansa, ja sehän on luonnollista. Kaikilla meillä on omat lähtemättömät lapsuusmuistomme, joihin mielellään palaamme.
Nousimme autosta ja sytytin savukkeen. Minulla olikin jo kova nikotiinin tuska. Enhän voinut ajatellakaan polttaa, ajaessani Kyllikin hienolla ja kalliilla Porschella. Olin nimittäin lähtiessämme pannut merkille, että auton tuhkakuppiin ei ollut koskaan karisteltu tuhkaa. Kyllikkikin otti savukkeestani parit savut, koska hänkään ei ollut polttanut koko matkamme aikana.
– Paikat puutuu persuuksissa, vaikka onkin Porsche, sanoin, ihmettelin sitä, kuinka niin kalliissa autossa täytyi olla niinkin kovat istuimet. Niin kehoa myötäilevät, että istuimen ja kropan väliin ei jäänyt minkäänlaista ilmarakoa.
Tietysti ne oli muotoiltu ergonomisesti selkää ja istumalihaksia myötäileviksi. Sitä paitsi niitä saattoi säätää monella tavalla kunkin istujan tarpeiden mukaan. Pidin kuitenkin enemmän pehmoisemmista istuimista.
Kävelimme pitkin rantapolkua, saadaksemme puutuneet lihaksemme vetreämmiksi.
Kyllikki painautui kainalooni, ja sujautin käteni hänen vyötärölleen.
Rannan läheisyydessä uiskenteli kanada-hanhia, töräytellen hanhille tyypilliseen tapaan. Tyyni vedenpinta kantoi äänet kauaksi, ja ne kuulostivat korvissani klarinetin lyhyiltä törähdyksiltä.
Tulimme viimein pienelle, luonnonheinän kattamalle aukiolle, johon kävimme istumaan ja katselemaan kaunista maisemaa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta kellistyimme kuivaan heinikkoon, jossa kietouduimme syleilyyn.
Ilmitulon vaarasta huolimatta yhdyimme kiihkeästi, ja tunsin, että tämä hetki ja tämä paikka tulisi ikuisiksi ajoiksi jäämään mieleeni.
– Kunpa voisimme pysähdyttää ajan juuri tähän hetkeen, Kyllikki sanoi raukeana, temppumme jälkeen.
Makasin yhä hänen päällään, ja katselin hänen suloisen kauniita kasvojaan, tuntien samalla hänen läheisyytensä niin intensiivisenä, että saatoin täysin rinnoin yhtyä hänen toiveeseen.
Pysäytimme siis ajan hetkeksi. Hyväilimme toisiamme, ja nautimme hanhien ääntelystä, viimeisten pikkulintujen liverryksestä, jotka muuttaisivat etelään muita muuttolintuja myöhemmin, sekä sydäntemme kiivaasta sykkeestä toisiamme vasten.
Jossakin kauempana huhuili kyyhkynen. Sen huhuilun olin oppinut tuntemaan jo lapsuudessani.
Halusin itsekin vain olla ja antaa auringon lämmön - ikään kuin sulattaa meidät yhteen, kuin voi sulaa auringossa. Tunsin, että Kyllikki oli osa itseäni, ja tuntiessani hänen kuumat huulensa omillani, tiesin, että tämä hetki ei palaisi koskaan takaisin. Minulle jäisi siitä vain muisto. Kaunis ja ainutkertainen.
Aurinko oli vielä horisontin yläpuolella lähestyessämme Göteborgia. Olimme pysähdelleet matkan varrella tämän tästä, katselemaan maisemia ja nähtävyyksiä. Tuntui kotoisalta nähdä Göteborg edessään. Olinhan kotona.
Paikoitusalueen löytäminen keskustasta ei ole niitä kaikkein helpoimpia. Ainakaan maksuttomien.
Asuntoni lähellä olevan kerrostalon kellarikerroksesta olin kuitenkin onnistunut saamaan kohtuuhintaisen autopaikan. Minulla ei silti juuri sillä hetkellä ollut autoa.
Vanha Saab rähjäni oli sipannut kesken matkan. Vaihdelaatikko romahti, ja olin passittanut sen romuttamoon.
Se oli vanhan leskirouvan autopaikka. Hän oli ikänsä vuoksi myynyt autonsa, ja sain näinollen vuokrata hänen autopaikkansa omakustannushintaan. Hän asui niin sanotussa ”insatsissa”, jossa autopaikan hinta sisältyi vuokraan. Hän oli tyytyväinen siitä, että hänen ei tarvinnut maksaa tyhjästä autopaikasta. Lukitessani Porschen ovet, sanoin Kyllikille, että täällä auto olisi turvassa.
Mietin, kuinka Kyllikki suhtautuisi vaatimattomaan asuntooni.
Osoittautui kuitenkin, että olin suotta ollut huolissani sen asian suhteen.
Juotuamme iltateen kävimme levolle parisänkyyni, ja olimme matkasta niin raukeat, että sillä kertaa vain nukuimme.
Seuraava luku: Erkki kutsuu mökilleen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Paskaa.......................
nämä tarinat EIVÄT ole seksinovelleja vaan aivan jotain muuta.. ensimmäinen "tarinaketju" oli aivan luettava! Seksinovellit,joissa seksi puuttuu vai olenko väärässä?