pidän vauvoista, en leikki-ikäisistä

pidä muiden rajojaan koettelevia kakaroita hanina, mutta omat on paljon ihanempii vaik välillä hermo menee. Näi sen pitääkin mennä. Paljon ratkaisee oma asentesi. muista, että et heittäydy lapsen tasolle.
Ja toisekseen niin lutuisia, kun vauvat ovat niin oman lapsen sitovuus yllättää voit, jopa odottaa, että kasvais isommax.

Se, että sinun oma lapsesi tulee jonkin ajan päästä leikki-ikäiseksi, ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi alkaa pitämään leikki-ikäisistä yleensä. Riittää kun pidät siitä omasta lapsestasi, ikään katsomatta.

Minä en ole oppinut pitämään vastasyntyneistä vaikka olen 4 lasta hoitanut vauvaiän ohi. Minusta 1v on jo houmattavasti ihanampi kuin ihan pikkuvauva.

Minusta tuntuu, että tuo meidän 9v muuttuu edelleenkin aina vain ihanammaksi.

Mutta mitenkähän murkkuikä? Siitäkin pitää selvitä!

Lapsen elämässä on erilaisia ikävaiheita, ja vanhempien pitää käydä ne hänen kanssaan läpi, vaikka se ei aina niin kamalan kivaa olisikaan.

rakastat varmasti omaa lastasi kaikissa ikävaiheissa. Monet naiset eivät pidä toisten lapsista, mutta silti heistä ihan tulee hyviä äitejä omille lapsilleen. Lapsesta ei tule "villiä", jos sille osoittaa tarpeelliset rajat.

Minusta on ihan luonnollista, että raskausaikana mietit tuollaisia. Se on juuri sitä äidiksi valmistautumista. Onnea odotukseesi ja äitiyteesi!

Itse olen periaatteessa ns.lapsirakas, mutta olen kyllä huomannut että jotenkin miellýn toisiin lapsiin enemmän kuin toisiin. Joillekin on helpompi hymyillä ja joillekin lapsille hymyilee väkinäisemmin.

Mutta omat ovat ihan oma lukunsa! Omat lapset vaan ovat hurmaavia (ei tarkoita etteikö äidillä menisi hermot monta kertaa päivässä kun meilläkin on yksi murkku, yksi uhmaikäinen ja muutkin kiitettävästi koittelevat ja olen vielä raskaanakin ja kumartelen päivittäin porsliiniprinssiä...). Mutta tulet huomaamaan ettei sen oman lapsen lumovoima katoa iän myötä vaikka voi kyllä käydä äidin hermoille kovastikin! Mutta omaa lastaan RAKASTAA niin kovin! Voit olla huoletta, äidinrakkaus on kuin nälkä, tulee takuulla!

En lukenut muita kommentteja, koska halusin sanoa, että lapsilla saa olla elämää. Vahva nainen antaa lasten elää ja kieltää vasta tarvittaessa. Ketä haittaa lapsen kepin kanssa kävely? Niinkauan, kun keppi ei heilu kenenkään suuntaan? Lapsille pitää antaa tilaa olla lapsi piittaamatta muiden meilipiteistä. Pitää olla vahva ja kuitenkin realistinen ja oikeudenmukainen. Nykyään on paljon lasten ongelmia, mutta myös paljon lasten vihaajia. Pitää pitää omansa puolia reilusti. Kieltää lyönnit ym. ja kehua reippautta hyvissä kohdin.

Mun kohdalla homma meni näin:

En tiennyt lapsen sukupuolta etukäteen. Ja kun ensimämine poikani syntyi hän oli juuri sellainen kuin pitikin. En olisi voinut kuvitella lastani minkään muun näköiseksi, kokoiseksi tai sukupuoliseksi.

Ja sitten se lapsi alkaa tuntua siltä, että se ikä mikä sillä on menossa on juuri se paras ikä. Eli tavallaan ei voi sitä lasta edes kuvitella muun ikäiseksi kuin se on. Eli oma lapsi on mitä on ja sitä rakastaa yli kaiken!

kuin muutkin. Aikanaan en pitänyt itseäni erityisen lapsirakkaana, en tykkänyt lapista enkä tiennyt mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. sain kaksi poikaa parin vuoden välein. Kumpaakin ole rakastanut, hoitanut, "sietänyt" kunkin ikävaiheen aikana. kuten joku sanoi että kulloinenkin ikä on paras ja sitä elää kulloistakin aikaa.

Ja ilokseni huomasin että opin pitämään muistakin lapsista. He ovat oikeasti ihania juttukumppaneita. Ei sinun tarvi ruvata leikkimään koko kylän lasten kanssa. Tällä hetkellä poikani ovat jo murrosiässä ja lauma "haisevia" testoteronia uhkuvia nuoria miehiä voi olla mitä valloittavin porukka. Minusta nää nuoret on fiksuja ja kohteliaita tavallisia murkkuja.

Musta tuntuu että kaikissa vaiheissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Pieni vauva on tietysti ihana, etenkin jos hän on ns. helppo tapaus. Yksivuotiaan kanssa pystyy jo puuhaamaan ihan eri tavalla ja viihtyy usein yksinkin vähän aikaa omissa leikeissään. On myös ihanaa, kun lapsi alkaa puhua ja ymmärtää, vaikkakin mukana tulee myös uhmaa yms.

Ja tosiaan, niin kuin muutkin ovat sanoneet, ne omat lapset ovat kaikkein ihanimpia. Esimerkkitapauksena muutama päivä, kun olin oman 2,5-vuotiaani ja kaverini ja hänen 2-vuotiaansa kanssa pari päivää tosi tiiviisti. Noiden päivien jälkeen kaverini sanoi lastani ärsyttäväksi kakaraksi (uhmaa oli ilmassa..) ja itse pidin hänen lastaan myös tosi raivostuttavana..Tämä johtui varmasti vain siitä, että olimme tottuneet omiimme ja kasvattaneet heidät omalla tavallamme, meille sopiviksi!

on samantyyppinen ongelma mieheni kanssa. Hän on juuri sopivan ikäinen eli 26. Mutta entäpä kymmenen, viidentoista vuoden päästä? En kertakaikkiaan pidä keski-ikäisistä miehistä. Tekeekö se muka minusta sitten huonon vaimon?

En voi käsittää, että joku ei pidä 3-5 vuotiaista. Aivan ihania ovat kaikki...niin omat kuin vieraat. Lapsi on silloin siinä iässä, että ymmärtää jo paljon ja osaa kommunikoida hyvin ja toisaalta hänellä on vielä pienen lapsen ajatusmaailma, joka on joskus aivan ihanan hullunkurinen mutta niin oivaltava ja vapaa kahleista. "Villeistä yksilöistä" - kuulostaa kuin puhuisit jostain eläimistä. Oletko koskaan jutellut näiden lasten kanssa? Heidän kanssaan on todella kiva jutella. Pitää nähdä vaivaa tutustua. Jos sen vaivan näkee, niin se on todella palkitsevaa. Sitä paitsi puhut vauvasta kuin jostain nukesta...

Itse en taas siedä vauvoja enää yhtään sen jälkeen, kun omani tuli leikki-ikään. Muutenkin minulla menee siihen tyyliin, että oma lapsi ja naapurin kakara! :) Eikä siinä minusta mitään pahaa ole... Ei minun tarvitse rakastaa, kun omaani.

Hyvä äiti sinusta tulee! Tsemppiä!!

Kyse on toisen ihmisen minuuden hyväksymisestä. Pieni vauva elää symbioosissa äitinsä kanssa ja ehkä itse kaipaat takaisin sellaiseen vaiheeseen.

Ihmisen lapsi eriytyy eka kerran kävelemään oppiessaan ja toinen vaihe äidin persoonasta eriytymiseen tulee 16-18 kk iässä.
Vähän tuosta kirjoituksestasi tulee mieleen nukkeleikit, kun puhut pienten vauvojen hoidosta.
Vaan noin "kivaa" kuin kuvailit, niin ei vauvan hoito ole.

On väsymystä, on pelkoa ja huolta vastuusta. On rasittavaa olla aina saatavilla, päivästä ja kuukaudesta toiseen, öitä myöten.
Et ikinä voi paeta lastasi eli sysätä kokonaan vastuultasi pois. Vauva ei ole nukke, vaan ihka oma ihmisensä temperamentteineen siinä kuin 3-5 vuotias.
Vauva ei osaa ilmaista tarpeitaan kuin itkemällä, joten siinä mielessä se ei olekaan niin rakastettava aina, kun et voi tietää, mikä häntä vaivaa. Vauva hallitsee sinua koko olemuksellaan. Ja vauvan kuuluu saada määrätä sinua täysin ainakin ensimmäiset 3 kuukautta. Eli sinä joustat, ei vauva.

Oletko ihminen, joka mielellään kontrolloi ja hallitsee muiden tekemisiä? Onko sinun vaikea ymmärtää muiden näkökulmasta asioita ja asettua toisen asemaan riippumatta omasta mielipiteestäsi? Oletko "yhden asian" ihminen?
Nämä kaikki ovat symbiooseihin ja läheisriippuvuuksiin taipuvien ihmisten ominaisuuksia. Heillä lienee myös eniten ongelmia uhmaikäisten ja murrosikäisten lastensa kanssa.

Kannattaa miettiä suhdettaan vanhempiin, varsinkin äitiin.
Kasvun paikka sinulla olisi siinä ennen kuin vauva syntyy.
Toivottavasti sinulla ei ole liian ruusuisia kuvitelmia vauva-ajasta. Siinäkin tulee olemaan omat vaikeutensa.

Ihminen on aika jännästi suunniteltu. Kun oma lapsi syntyy, niin yleensä tapahtuu totaalinen "hurahtaminen" siihen pikkuiseen. Toisten mielestä nämä uudet äidit voivat olla aika rasittavia, kun elämään ja puheisiin ei tunnu mahtuvan muuta.

Tämä hurahtaminen kuitenkin takaa vahvan sitoutumisen lapseen. Niin vahvan, että sitä jaksaa hoitaa ja haluaa hoitaa vaikeinakin hetkinä. Mikäs sitä on helppoa lasta hoidellessa silloin, kun kaikki sujuu hyvin. Mutta sitoutunut ja hyvä äiti (ja isä) jaksaa hoitaa ja huolehtia aina - vaikka olisi hankalaakin.

Kaikista ikävaiheista ei "tarvitse" pitää, mutta yleensä elämä tuo sellaisen mukavan yllätyksen mukanaan, että kulloinenkin menossa oleva ikä on se paras ja oikea ikä.

Älä pelkää - sinusta tulee hyvä äiti myös sille villikkoiässä olevalle. Sinä kasvat myös ja se jos mikä on mahtavaa.

Mulla on sama juttu, että vauvat ovat mielestäni ihania mutta mua rasittaa suunnattomasti just nämä leikki-ikäiset, jotka kyselevät koko ajan, menevät siellä täällä, koko ajan saa olla kattomassa perään etteivät hyppää auton alle yms. Ja vauva ois tännekin tulossa elokuussa...
Mutta toisaalta minulla ei ole kokemusta lapsista, tämäkin lapsi tuli aika yllättäen, en ole koskaan osannut kuvitella itseäni äidiksi.
Nyt en kuitenkaan vaihtaisi omaa pikkuista pois mistään hinnasta ja uskon, että äiti kasvaa lapsensa mukana, eli siinä vaiheessa kun se oma lapsi on leikki-ikäinen, niin se ikä ei tunnukaan enää niin kamalalta :) Ja eihän sitä muitten lapsista tarvitse oppiakaan tykkäämään (tietty jossain määrin, täytyyhän lapsella kavereita olla) mutta varmasti omaa lastaan rakastaa sellaisena kuin hän on. =)

Pidätkö aikuisista "lapsista?"

minä rakastan yli kaiken omaa kouluikäistä lastani. ja olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan.

silti inhoan muita lapsia ikään katsomatta.

Odotan juuri esikoistani ja en ole erityisemmin mikään "lapsi-ihminen". Tottakai odotan omaa vauvaa/lasta kovasti ja se on aivan ihanan rakas, vaikka en ole häntä vielä kasvotusten tavannutkaan! En juurikaan pidä toisten lapsista, tai koe tarvetta tehdä tuttavuutta vieraiden lasten kanssa. Välillä ärsyttää esim. naapurin penskat, jotka ovat ns. vieraita. Uskoisin, että oman lapsen kasvun myötä oppii automaattisesti pitämään esim. oman lapsen kavereista, jne.

Toiset penskat vaan on niin ärsyttäviä, kuin toiset. Sama se on meillä aikuisillakin.

en halua pelotella, tämä ei tietenkään tarkoita että samoin olisi sinun kohdallasi, mutta kerron silti oman tarinani.
eli, ajattelin aivan samaa ensimmäisen raskauden aikana. olin koko teini-iän hoidellut kaikkia mahdollisia tuttujen ja tuttujen tuttujen vauvoja, laitoin ilmoituksiakin lähikaupan seinään ilmaisesta lapsenvahdista. aina toivoin, että hoidettavana olisi alle leikki-ikäinen, koska en pitänyt niistä, jopa vihasin!
16-vuotiaana aloin haaveilla omasta vauvasta. siitä tuli aivan älytöntä, ajattelin raskaana olemista, synnyttämistä, miltä oma lapsi voisi näyttää ja kaikkea äitiyteen liittyvää lähes KOKO AJAN. pari vuotta vierähti sillä tavalla, sitten löysin poikaystävän (nykyisen mieheni) ja tulin raskaaksi puolen vuoden seurustelun jälkeen. noh, muutimme yhteiseen asuntoon ja synnytin vauvani. uuvuin täysin, en pystynyt nukkumaan, kun pelkäsin että vauvalle tapahtuu jotain. se oli täyttä painajaista. tahdoin olla "super-äiti", mutta mielikuvani äitiydestä olivat olleet aivan liian ruusuiset.
arki alkoi pyörimään suht normaalisti kun esikoiseni oli n. vuoden ikäinen. mutta sitten jonkin ajan päästä aloin kaivata sitä aikaa, kun vauva oli aivan pieni eikä vielä liikkunut itse jne. rakastin kyllä lastani mutta inhosin sitä leikki-ikäisyyden mukanaan tuomaa "menemistä ja touhua", kun koko ajan pitää olla tutkimassa kaikkea ja menossa.
vauva-ajan sainkin takaisin; päätimme tehdä uuden vauvan. olin silloin 22-vuotias. toinen lapsi oli todella helppo ja vauva-aika aivan täydellistä! ensimmäisen vauvan mukanaan tuoma kokemus tietysti helpotti. nyt esikoisemme on 6-v, ja tämä nuorimmainen 2-v ja lähentelee leikki-ikää. nyt yritämme mieheni kanssa kolmatta. kaipaan jälleen pienen vauvan hellimistä ja sitä helppoutta. saa nähdä onko meillä vaihdevuosiini mennessä lapsia kuin lestaadiolaisperheessä.

Seurailen tällaisia juttuja jo hiukan niinkuin takaapäin.Omat lapset on jo isoja ja lapsenlapsiakin on.Ehkä ne tulevan äidin tuntemukset on tuollaisia.Mutta mielestäni voi tehdä vaikka hiukan itse työtä sen eteen,että hyväksyy myös muut lapset,ei vain omaansa.Tiedän mummoja,joille vain omat lapsenlapset on tärkeitä,muille lapsille voi puhua ja kiukutella vaikka kuinka ilkeästi ja rumasti.Sitä on hyvin surullista seurata sivusta,mielestäni jokainen lapsi on arvokas,ei vain se oma.Tässä vuosien mittaan on nähnyt ne kaikki kehitysvaiheet ja sekin on opettanut suvaitsemaan.Kun itsellä ei ollut vielä ollut murrosikäisiä,tuntui jotkut nuorten puheet niin diivailulta ja esittämiseltä.Kun nyt on monta murkkuikääkin jo ohitettu,niin siihenkin suhtautuu ihan eri tavalla,se käytös kuuluu siihen nuoren kasvuun.Rakastakaa lapsianne ja oppikaa suvaitsemaan myös muiden lapsia.