Hei kaikille!
Yritin etsiä täältä jotakin järjellistä ylläolevasta aiheesta, mutta eikö asia ole yleinen vai eikö sitä pidetä puhumisen arvoisena, en tiedä?
Meillä kotona on tilanne sellainen, että mieheni halusi alunperin lapsen: hänen ehdotuksestaan jätimme ehkäisynkin pois. Mutta kun muutaman kuukauden kuluttua oli tosiasia että olin raskaana, hän joutui pahojen pelkotilojen valtaan ja muutimme jopa erilleen, jotta hän saisi miettiä asioita.
Mieheni lapsuus on ollut rankka ja hän kokee, ettei ole koskaan nähnyt millainen "hyvän isän" pitäisi olla. Ei auta, vaikka kuinka selitän, että hänen terveet arvonsa auttavat hänestä tulemaan kyllä hyvän isän. Samaten kuin se, että se miten häntä on kohdeltu kaltoin, aiheuttaa, että hän tietää mitä EI tee omalle lapselleen.
Puhuminen on auttanut jonkin verran (nyt kun hän jo -ollessani neljännellä kuukaudella- myöntää pelkonsa todelliset syyt), mutta kaipaisin kuin hukkuva vastaavan kaltaisia kokemuksia muilta ensi kertaa isäksi tulevilta, jotta voisin edes näyttää miehelleni, ettei hän ole ongelmiensa kanssa yksin.
Ja kertomuksia, että kaikesta voi selvitä, kunhan voittaa pelkonsa ja heittäytyy elämään mukaan.
Sillä missään tapauksessa ei ole kyseessä se, ettei hän haluaisi olla sitoutuneena perheeseensä. Olemme jatkuvasti tekemisissä ja jos minä en ehdi pariin päivään ottaa yhteyttä, niin hän soittaa jo ja valittaa ikävää. Ja välillä vähän vihjaisee, että ehkä jo parin kuukauden kuluttua saattaisimme taas asua yhdessä. Mutta hellittääkö pelko koskaan niin paljoa, että hän uskaltaisi ottaa lopullisen vastuun myös meistä kahdesta..
Kertokaa, niin minä voin näyttää hänelle, ettei hän ole tässä maailmassa ainoa joka pelkää.
- Niina
Yritin etsiä täältä jotakin järjellistä ylläolevasta aiheesta, mutta eikö asia ole yleinen vai eikö sitä pidetä puhumisen arvoisena, en tiedä?
Meillä kotona on tilanne sellainen, että mieheni halusi alunperin lapsen: hänen ehdotuksestaan jätimme ehkäisynkin pois. Mutta kun muutaman kuukauden kuluttua oli tosiasia että olin raskaana, hän joutui pahojen pelkotilojen valtaan ja muutimme jopa erilleen, jotta hän saisi miettiä asioita.
Mieheni lapsuus on ollut rankka ja hän kokee, ettei ole koskaan nähnyt millainen "hyvän isän" pitäisi olla. Ei auta, vaikka kuinka selitän, että hänen terveet arvonsa auttavat hänestä tulemaan kyllä hyvän isän. Samaten kuin se, että se miten häntä on kohdeltu kaltoin, aiheuttaa, että hän tietää mitä EI tee omalle lapselleen.
Puhuminen on auttanut jonkin verran (nyt kun hän jo -ollessani neljännellä kuukaudella- myöntää pelkonsa todelliset syyt), mutta kaipaisin kuin hukkuva vastaavan kaltaisia kokemuksia muilta ensi kertaa isäksi tulevilta, jotta voisin edes näyttää miehelleni, ettei hän ole ongelmiensa kanssa yksin.
Ja kertomuksia, että kaikesta voi selvitä, kunhan voittaa pelkonsa ja heittäytyy elämään mukaan.
Sillä missään tapauksessa ei ole kyseessä se, ettei hän haluaisi olla sitoutuneena perheeseensä. Olemme jatkuvasti tekemisissä ja jos minä en ehdi pariin päivään ottaa yhteyttä, niin hän soittaa jo ja valittaa ikävää. Ja välillä vähän vihjaisee, että ehkä jo parin kuukauden kuluttua saattaisimme taas asua yhdessä. Mutta hellittääkö pelko koskaan niin paljoa, että hän uskaltaisi ottaa lopullisen vastuun myös meistä kahdesta..
Kertokaa, niin minä voin näyttää hänelle, ettei hän ole tässä maailmassa ainoa joka pelkää.
- Niina
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mitäs otit itelles sellasen paskahousun.
Kyllä miehen pitää osata ottaa vastuu tekemisistään.
Laita se apina vaihtoon samantien.
Helppohan se on aina laittaa kaikki kovan lapsuuden piikkiin, nyyhnyyh.
Jos on ollut kova lapsuus itsellä, sittenhän sitä tietää millaista EI omalle lapselleen halua.
Pyysin nimenomaan apua niiltä, joilla on samankaltaisia kokemuksia, sillä mm. neuvolassa minulle kerrottiin, ettei meidän tapauksemme ole ainutlaatuinen.
En siis pyytänyt vittuilua aiheesta.
Mutta kiitos kuitenkin vastauksestasi. Olet onnellinen ihminen, jos et ole koskaan joutunut epäröimään mitään tekoasi.
- Niina
Eikai tuollaisessa asiassa pitäisi olla mitään epäröitävää? Jos sitä haluaa niin sitten se vastuu kannetaan eikä aleta pyyhkimään, kun on jo paska housuissa.
Epäröidä voi vaikka 200€ videoiden ostosta mutta että haluaa muksun ja tilanteen tullessa eteen alkaa sitten epäröimään.
Toi on kyllä selvä merkki, että tulevaisuudessa muistakin asioista vastuunkantaminen taitaa jäädä tekemättä. Olisko perua vaikeasta lapsuudesta vai että on vaan tollane lepsukka ämmä.
Tää Jaskan vastaus on vähän kun vastaisi "sininen" kysymykseen "paljonko kello on?"
Alkuperäiseen kysymykseen:
Ei ole mullakaan ollu isää mallia antamassa vaan pirttihirmu isäpuoli jonka päivittäinen sanomalehti vei mun paikan ruokapöydässäkin.
Silti, ihan piakkoin isäksi tulevana olen myöskin joutunut punnitsemaan näitä asioita.
Itse olen pikkuhiljaa rakennellut edellytyksiä perheelle ja nyt ollaan jo "huulilla".
Seurustelin vaimoni kanssa ensin reilut 6 vuotta ennen avioitumista edelliskesänä ja nyt on tulossa vauva taloon.
Mä olen oikeastaan vain vahvistunut kasvatuskäsityksissäni omien kokemusteni kautta ja kun kuulin tuossa alkuvuodesta että meille on perheenlisäystä tulossa (suunniteltu juttu) niin kyllä mä ainakin olen kokoajan ollu haltioissani ja ylpeä ajatuksesta että meille tulee se pikkuinen.
Kyllä mäkin olen miettinyt sitä miten mahdollisesti osaan kasvatuksen hoitaa ja perheestäni pitää huolta mutta olen valmis haasteeseen. Tosin jos olisin epäröinyt hetkeäkään asiaa niin tuskin olisin hommaan ryhtynyt.
Mulle avioituminen oli yksi suuri askel tähän isyyteen valmistautumisessa. Se antoi jollain tavalla varmuutta perheen yhtenäisyyteen.
Mulle omista kokemuksista on tulleet tärkeiksi arvot perheestä jossa on kummatkin vanhemmat ja se että kasvatus tapahtuu vuorovaikutuksella eikä äärimmäisellä kurilla uusperheenä.
Näistä asioista kun olin itse varma niin olin valmis isyyteen.
Taloudelliset seikat on yksi iso asia joka varmasti rassaa monen isän ja isäksi tulevan tai sitä suunnittelevan mieltä. Niin on mullakin mutta kun mietti sitä että mitkä menot tulee muuttumaan niin suunnilleen sama summa viivan alle jäi.
Neuvolaympäristö on yksi juttu mikä mua ärsyttää älyttömästi. Me kun oltiin perhevalmennuksessa niin siellä asiat esitettiin siten että isillä on vain vastuita ja velvollisuuksia. Itse oli kuitenkin jo jutellut kavereitteni (joilla on muksu/ja) kanssa isyydestä ja päässyt fiilistelemään ajatuksella isyydestä.
Ehkä tässä sunkin tapauksessa on niin että sä olet väärä henkilö juttelemaan isyydestä ja sen tuomista asioista miehesi kanssa. Anna sellaisen hoitaa keskustelu joka asiasta jotain tietää.
Minusta Jaskan jutuissa piilee totuuden siemen. Tuollainen käyttäytymismalli saattaisi olla ymmärrettävää alaikäiseltä pojalta, mutta ei täysikäiseltä mieheltä (riippumatta taustoista).
Mitä sellainen ihminen tahtoo tulevaisuudeltaan, joka on valmis hylkäämään siunattuun tilaan saattamansa naisen? Ei kuvasta arvostusta äitiä, lasta eikä liioin elämää kohtaan; saati sitten ymmärrystä äidin ja lapsen tarpeista.
Häpeätahra koko äijä.
Oli kiva, kun joku otti kantaa "positiivisesti".
Siihen sun kommenttiin, etten ole oikea ihminen tästä mieheni kanssa keskustelemaan, totean, että olen täysin samaa mieltä.
Meillä on vaan se ongelma, ettei miehelläni ole hyviä kavereita joilla olisi jo lapsia, eikä hän taas luota sukulaistensa mielipiteisiin. Siksi pyysin täältä vastauksia.
Ja tiedän, että hän on pohjimmiltaan päättänyt, että haluaa kyllä yrittää, mutta pelot vain tuntuvat olevan esteenä sille, ettei uskalla sanoa lopullista päätöstä varmasti ääneen.
Näytän siis hänelle tämänkin tarinan ja annan hänen miettiä asioitaan pidemmälle. Kenties hän sitten itsekin haluaisi aktiivisemmin etsiä ihmisiä, jotka voisivat olla hänelle tukena asioissa, joihin minä en pysty antamaan vastauksia kokemuksieni kautta (koskei minulla isän osasta sellaisia voi olla).
- Niina
Meillä oli hieman samantapainen juttu. Vuosikausia yritettiin sitä lasta saada, ja kun sitten äkkiarvaamatta (!) olin raskaana, mies sai lievähkön shokin. Alkuraskaus oli yhtä riitelyä, joka huipentui noin puolivälissä oikein railakkaaseen kiistaan. Annoin sitten miehen olla omissa oloissaan ja muhia rauhassa, enkä "rasittanut" häntä vauvajutuilla. Kun laskettu aika oli enää parin kolmen viikon päässä, mies yhtäkkiä alkoi kiinnostua, kun vauvan potkut näkyivät jo päällepäin. Synnytyksessä hän sitten yllätti olemalla tosi hyvänä tukena (ei pyörtynyt).
Asiasta ei olla sen koommin puhuttu, mutta kai se oli hänelle niin kova juttu, ettei sitä tunnetta oikein pystynyt käsittelemään muulla tavalla.
Viimeksi nähdessämme (viikonloppuna) sovimme, että pidämme pidemmän välin (ehkä noin kuukauden), jolloin emme näe lainkaan tai ole muutoin tekemisissä. Ainakin miehellä pitäisi tuolloin olla riittävästi aikaa itselleen ja ajatuksilleen.
Se mitä sitten jonakin päivänä tapahtuu jää nähtäväksi. Toivottavasti olemme keväällä taas eheä perhe: yhdellä pienellä henkilöllä vain kasvaneena.
- Niina
lainen itsetuntoon liittyvä epävarmuustekijäkö todella lienee havaittavissa.
Muistelin tuossa oman esikoiseni syntymää. Melkoisesti minuakin arvelutti, kuinka pärjään. Oma isäni kun ei kanssamme juurikaan touhunnut, pikemminkin veti viinaa kitusiin ja oli töissä.
Mieskuvani minulle muodostui muutamankin tuttavaperheen isistä, että sikäli olin onnellisessa asemassa. Ilman heitä olisin luultavasti ties missä.
Esikoisen syntymästä selvisin avoimella mielellä ja ajatuksella, että onhan noita vauvoja jo jonkin aikaa maailmaan syntynyt, olenko minä muka muita huonompi. Nyt on meillä kolme lasta, 12, 6 ja 3.
Keskusteluapua löytyy seurakunnasta, pitäisi kai löytyä myös perheneuvolasta. Terveyskeskuspsykologikin voisi olla hyvä henkilö auttamaan. Nuo mainitsen, koska eihän peloista voi päästä purkamatta niitä jonnekin. Jos vain itsekseen miettii, asiat saavat usein aivan väärät mittasuhteet. Ulkopuolinen voi pienentää ne "oikeaan kokoon". Ja oma puoliso ei useinkaan ole riittävän ulkopuolinen.