En tiedä kirjoitanko oikealle palstalle tästä,mutta joka tapauksessa pakko kirjoittaa jonnekin. Olen 25v nuori nainen, parisuhteessa useita vuosia elänyt. Olen mielestäni tavallisen näköinen, luonteeltani olen ujo ja ystävien mukaan ehkä liian kiltti. Tykkään kuitenkin tutustua uusiin ihmisiin vaikkakaan se ei ole koskaan minulle helppoa ollut.
Ongelmana on melkein aina ollut (teini-iästä asti) kohtelu mitä saan muilta naisilta. Minusta on aina helposti puhuttu pahaa seläntakana tai helposti uskottu se paha jos joku on sitä levitellyt. Jos meitä on ollut vaikka kolme tyttöä keskenään kavereita niin loppujen lopuksi minä olen jäänyt ulkopuolelle. Uusiin ihmisiin on vaikea tutustua, sillä vaikka itse lähestyn ystävällisesti on vastaanotto yleensä nihkeää. Esimerkki: serkullani (mies) on uusi tyttöystävä ja sukujuhlissa menin sitten esittelemään itseni ja yritin jutella niitä näitä. Seuraavan kerran kohtasimme baarissa, jolloin tämä tyttöystävä ei edes tervehtinyt ja tuli repimään serkkuanikin pois kun juttelimme. Sama käytös on toistunut useamman kerran ja olen yrittänyt siitä varovaisesti kysyä, mutta tämä tyttö ei halua puhua kanssani.
Oman mieheni naispuolisiin sukulaisiin en myöskään ole tutustunut. Anoppi on ihana,mutta muut kohtelevat minua kuin ilmaa ja olen kuullut suoranaista haukkumistakin. Selitykseksi olen vain saanut, että kun kaikista ei voi tykätä.
Esimerkkejä voisin varmaan jatkaa loputtomiin. Tällä hetkellä minullaon muutama hyvä kaveri ja oma mieheni,joka on paras ystäväni. Silti toivoisin että minullakin voisi olla laajempi ystäväpiiri tai ainakaan ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä toisten naisten huonoa kohtelua. Minulle on puhjennut näiden vuosien saatossa paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen alkanut itsekin uskoa, että olen todellakin huono ihminen enkä ollenkaan tutustumisen arvoinen.
Kirjoitan tästä ehkä siksi tänne,kun ensi syksynä olisi tarkoitus alkaa opiskelemaan lisää,mutta pelkään taas jääväni yksin ja muiden pahojen katseiden kohteeksi. Onko kellään samankaltaisia kokemuksia???
Ongelmana on melkein aina ollut (teini-iästä asti) kohtelu mitä saan muilta naisilta. Minusta on aina helposti puhuttu pahaa seläntakana tai helposti uskottu se paha jos joku on sitä levitellyt. Jos meitä on ollut vaikka kolme tyttöä keskenään kavereita niin loppujen lopuksi minä olen jäänyt ulkopuolelle. Uusiin ihmisiin on vaikea tutustua, sillä vaikka itse lähestyn ystävällisesti on vastaanotto yleensä nihkeää. Esimerkki: serkullani (mies) on uusi tyttöystävä ja sukujuhlissa menin sitten esittelemään itseni ja yritin jutella niitä näitä. Seuraavan kerran kohtasimme baarissa, jolloin tämä tyttöystävä ei edes tervehtinyt ja tuli repimään serkkuanikin pois kun juttelimme. Sama käytös on toistunut useamman kerran ja olen yrittänyt siitä varovaisesti kysyä, mutta tämä tyttö ei halua puhua kanssani.
Oman mieheni naispuolisiin sukulaisiin en myöskään ole tutustunut. Anoppi on ihana,mutta muut kohtelevat minua kuin ilmaa ja olen kuullut suoranaista haukkumistakin. Selitykseksi olen vain saanut, että kun kaikista ei voi tykätä.
Esimerkkejä voisin varmaan jatkaa loputtomiin. Tällä hetkellä minullaon muutama hyvä kaveri ja oma mieheni,joka on paras ystäväni. Silti toivoisin että minullakin voisi olla laajempi ystäväpiiri tai ainakaan ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä toisten naisten huonoa kohtelua. Minulle on puhjennut näiden vuosien saatossa paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen alkanut itsekin uskoa, että olen todellakin huono ihminen enkä ollenkaan tutustumisen arvoinen.
Kirjoitan tästä ehkä siksi tänne,kun ensi syksynä olisi tarkoitus alkaa opiskelemaan lisää,mutta pelkään taas jääväni yksin ja muiden pahojen katseiden kohteeksi. Onko kellään samankaltaisia kokemuksia???
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoitustasi lukiessani olisin voinut luulla sitä omakseni. Olen ikäni saanut samanlaista kohtelua muilta naisilta. Olen kylläkin sinua hivenen nuorempi. Hyviä kavereita ei paljoa ole, paras kaveri on poikaystäväni. Liian kiltiksi ns. kaverit minua kutsuvat mutta kuitenkin hyödyntävät avujani kun mieli tekee.
Minulla myös on ollut paniikkihäiriö neljä vuotta, joista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut noin vuosi. En tiedä kuinka on mahdollista mutta tunnen sinuun niin kovaa samankaltaisuutta ettei tosikaan. Elämäntarinasi on melkeinpä täysin sama kuin minun!
Sinä et ole muita huonompi. Maailmassa on vain liikaa pahoja ihmisiä.
Oletko sinä saanut koskaan selitystä tälle kohtelulle?
Joskus joku kaverini sanoi, että näytän ylpeältä koska olen ujo. Sitten aloin tietoisesti olemaan "reippaampi" ja tekemään itse aloitteita, mutta tosiaan samanlainen on lopputulos:( Miespuoliset tutut taas näkevät minut ehkä ujona,mutta ei mitenkään koppavana jne.
Todellakin sitä on joutunut useasti muiden hyväksikäytön kohteeksi. Osittainhan siitä tulee noidankehä, että kun sinulla ei oikein ole ystäviä niin kuka tahansa kelpaa ja toisaalta sitä haluaa pitää ne vähäisetkin tyytyväisinä. Muutaman kerran olen sanonut suoraan, että en hyväksy enää sellaista asemaa ja olen jäänyt yksin. Yritä siinä sitten rakentaa itseluottamusta ja luottamusta muihin ihmisiin..
Olen alkanut jo ajattelemaan, että olen varmaan edellisessä elämässäni (jos sellaisia on) hankkinut itselleni pahaa karmaa:D Kun ei järkeviä selityksiä vaan löydy!
En ole selitystä keksinyt. Ujo minäkin olen, ehkäpä minut nähdään jotenkin koppavana ja ylimielisenä.
Mutta sen olen huomannut että omalla menestyksellä on osuutta asiaan. Tulen köyhästä perheestä, mitään en ole saanut valmiiksi nenän eteen. Toisin kuin ystäväni. Koulussa olen menestynyt aina hyvin. Ystävät eivät. He tulevat perheistä joissa on opetettu "sinä olet hyvä, muut huonoja", ovat saaneet kaikki valmiina kultalautasella. Minä olen työskennellyt menestykseni eteen, ja näin oppinut että on oltava ahkera. Ja kun elämän reaaliteetit iskevät ystäviä päin, he katkeroituvat kun asiat eivät menekään kuin he haluavat.
Tuota karmaa olen joskus itsekin miettinyt! :D Tuntuu vain että nykymaailmassa kiltit jäävät väistämättä jalkoihin. En kuitenkaan aio muuttua miksikään, meidänlaisilla ihmisillä on oikeus elää miten haluamme, ilman että muut hyväksikäyttävät. Tässä viimeisen viiden vuoden aikana olen onnistunut kaveeraamaan jo kahden narsistin kanssa. Toisen tunnen vieläkin. Itsetunto nollilla. Ehkä houkuttelen sellaisia ihmisiä? Toisaalta kuluneen vuoden aikana olen tavannut muutamia uusia ihmisiä, ja alku on vaikuttanut kovin lupaavalta! Toivottavasti sinunkin tiellesi osuisi sellaisia sinua arvostavia ihmisiä, joita ansaitsetkin.
Siis täällä sama homma(taas:D),koulussa mennyt aina hyvin enkä ole lähtöisin "kummoisesta" perheestä. Nyt kun pääsin yliopistoon ja sitä ennen olin jonkin aikaa toisessa korkeakoulussa, olivat onnittelijat kyllä vähissä. En nyt mitään kummempaa olisi oottanutkaan,mutta sitten kuulin niitä kommentteja, että kuinkahan kauan aiot vielä opiskella. Just.
Niin ja mulla kans oli vuosia sitten parhaana ystävänä ihminen,joka paljastui oikein kunnon narsistiksi. Oli monen vuoden ystävyyden ajan puhunut pahaa seläntakana ym. Käytti vain häikäilemöttömästi minua hyväkseen. Haavat ovat vieläkin auki, niin paljon siinä tuli takkiin muutenkin.
Mutta samaa toivon minä sulle,toivottavasti löydät ympärillesi hyviä ihmisiä!Ja pitää kai vaan yrittää pitää häntä pystyssä ja olemaan lannistumatta:) Helppoa se ei ole,mutta täytyy ainakin yrittää.
Yhden asian mä sanon sulle ja tolle alkuperäselle kirjottajalle. Klkää ikinä muuttuko samanlaisiksi kuin ne jotka teitä kaltoin kohtele. Vaikka moninmies esittäskin muuta, niin loppujen lopuksi lähes kaikki haluaa tyttöystäväksi ennemmin teidän tapaset kuin niiden tapaset jotka teitä kaltoin kohtele.
Jos joku näkee ujon koppavana tai ylpeänä, niin semmonen on itse täysi idiootti. turha niistä on välittää. Monet ujot tytyät on varmasti niitä mukavimpia, kunhan kerran oppii tuntemaan :)
vaikka mies olen. Yllättävän monen naisen perusluonteeseen kuuluu ilkeys ihmissuhteissa.
Se voi kohdistua keneen vaan, myös miehiin.
Moi! Mulla aivan sama juttu. Tuntuu, että monien naisten on vaikee pitää musta ja mitään tunkua ei kaverikseni ole koskaan ollut. Tuntuu, että en osaa enää olla naispuolisten ihmisten kanssa kun olen niin pitkään ollut ajoittain yksinäinen ja tuntenut jääväni usein ulkopuoliseksi. Jotkut naiset kohtelevat minua kuin ilmaa ja vaikka olisin kuinka ystävällinen ja haluaisin todella kavereiksi tai ystäviksi on se todella vaikeaa. Olen luonteeltani aika ujo mutten mikään tuppisuu. Olen myös arka ihmisten kanssa ystävystymään koska minut on hylätty useasti. Kyllä siinä on itsetunto laskenut hiljalleen pohjamutiin. Asiaan saattaa myös vaikuttaa se, että olen luonnostani todella hoikka ja pitkäkin.Se on kovaa kun on herkkä ja hyväntahtoinen eikä halua ketään loukata niin kuitenkin pidetään etäisyyttä, kettuillaan, vähätellään tai puhutaan selän takana. Olen ollut masentunut ja ehkä vieläkin ja on ollut jonkinmoista paniikkioireilua myös.. hirveen kiva..
Niinpä, ei se itsetunto nyt vaan voi oikein hyvä olla kun koko ajan tulee takkiin. Mulla myös ollut masennusta ja asiaa ei yhtään helpota se, että melkein jokaisessa masennusoppaassa ym kehoitetaan hakemaan tukea ystävistä tai menemään yleensäkin ihmisten pariin. Entäpä jos masennuksen syynä on juuri se, miten ne muut kohtelevat sinua!
Mutta on kiva kuulla että meitä on useampikin,joilla sama tilanne. Herkkyys ja hyväntahtoisuus eivät vaan näytä olevan tämän päivän sanoja. En kuitenkaan koskaan voisi kohdella muita siten,miten minua on kohdeltu. Mielummin sitten ilman niitä naispuolisia ystäviä kuin alkaa samanlaiseksi.
Tsemppiä myös sulle!