huomasitko myöhemmin,selvittyäsi pahimman yli, eron olleen ennemminkin "vapauttava"kokemus kuin pelkkä surullinen tapahtuma?
Sanotaanhan että jos luopuu jostain,saa tilalle jotain uutta.
Mie kun erosin aikoinaan lasteni isästä,luulin sen olevan elämän päättymisen kaltainen olotila, jossa suru ei keneltäkään koskaan päättyisi.
En voinut ymmärtää miksi silloinen mieheni jätti meidät,oman perheensä.
En hyväksynyt sitä että lapseni joutuivat kaiken uuden eteen,hyväksymään liian paljon pienessä ajassa.Luopumaan muuton takia ystävistään,kun kotikin jäi silloiselle miehelle.Lisäksi saivat kovin pian tottua
näkemään uuden naisen isänsä vierellä.
Mutta ehkä jo puolen vuoden kuluttua erosta tajusin enemmän.
Olimme mieheni kanssa ajautuneet erillemme viimeisen parin vuoden aikana pahemmin kuin olin ymmärtänytkään.
Eikä tilannetta tietenkään helpottanut se että tuo toinen nainen oli siellä"taustalla"häärinyt jo parisen vuotta.
Luulin kaiken olevan hyvin välillämme,kunnes myöhemmin tajusin että olimme kuin sisarukset toisillemme..emme elämänkumppaneita.Puheenaiheet kiersivät sitä samaa rataa;lapset,koirat,kotiasiat.Emme enää puhuneet MEISTÄ kahdesta,emme arjen keskellä jaksaneet enää rakastaa.
Lähes kolme vuotta meni toipumiseen,ja monen uuden asian opetteluun.Selviämiseen arjesta yksin lasten kanssa,hoitamaan joka päiväisiä asioita.
Mutta kun nyt "summaan"sen mitä hyvää erosta seurasi..niin kun aloin kotiäitiys vuosina muistuttaa ennemmin kasvia kuin kokonaista ihmistä,niin eron jälkeen aloin huolehtimaan itsestäni..opin olemaan lasten suhteen myös terveellä tavalla itsekäs,minusta tuli jälleen sosiaalisempi,aloin kirjoittamaan runoja/tarinoita,löysin itsestäni laulamisen lahjan.
Sain uskomattomasti virtaa auttamalla muitakin kotiäitejä,muutuin aktiiviseksi myös muilla osa-alueilla l. opiskeluissa,töissä sekä tein vapaaehtoistyötä nuorten parissa..sama tilanne jatkuu yhä ,paitsi että nyt vierelläni on samanhenkinen kumppani joka kannustaa tekemään/uskaltamaan,ja joka ymmärtää että tätä suhdetta pitää hoitaa.
Sanotaanhan että jos luopuu jostain,saa tilalle jotain uutta.
Mie kun erosin aikoinaan lasteni isästä,luulin sen olevan elämän päättymisen kaltainen olotila, jossa suru ei keneltäkään koskaan päättyisi.
En voinut ymmärtää miksi silloinen mieheni jätti meidät,oman perheensä.
En hyväksynyt sitä että lapseni joutuivat kaiken uuden eteen,hyväksymään liian paljon pienessä ajassa.Luopumaan muuton takia ystävistään,kun kotikin jäi silloiselle miehelle.Lisäksi saivat kovin pian tottua
näkemään uuden naisen isänsä vierellä.
Mutta ehkä jo puolen vuoden kuluttua erosta tajusin enemmän.
Olimme mieheni kanssa ajautuneet erillemme viimeisen parin vuoden aikana pahemmin kuin olin ymmärtänytkään.
Eikä tilannetta tietenkään helpottanut se että tuo toinen nainen oli siellä"taustalla"häärinyt jo parisen vuotta.
Luulin kaiken olevan hyvin välillämme,kunnes myöhemmin tajusin että olimme kuin sisarukset toisillemme..emme elämänkumppaneita.Puheenaiheet kiersivät sitä samaa rataa;lapset,koirat,kotiasiat.Emme enää puhuneet MEISTÄ kahdesta,emme arjen keskellä jaksaneet enää rakastaa.
Lähes kolme vuotta meni toipumiseen,ja monen uuden asian opetteluun.Selviämiseen arjesta yksin lasten kanssa,hoitamaan joka päiväisiä asioita.
Mutta kun nyt "summaan"sen mitä hyvää erosta seurasi..niin kun aloin kotiäitiys vuosina muistuttaa ennemmin kasvia kuin kokonaista ihmistä,niin eron jälkeen aloin huolehtimaan itsestäni..opin olemaan lasten suhteen myös terveellä tavalla itsekäs,minusta tuli jälleen sosiaalisempi,aloin kirjoittamaan runoja/tarinoita,löysin itsestäni laulamisen lahjan.
Sain uskomattomasti virtaa auttamalla muitakin kotiäitejä,muutuin aktiiviseksi myös muilla osa-alueilla l. opiskeluissa,töissä sekä tein vapaaehtoistyötä nuorten parissa..sama tilanne jatkuu yhä ,paitsi että nyt vierelläni on samanhenkinen kumppani joka kannustaa tekemään/uskaltamaan,ja joka ymmärtää että tätä suhdetta pitää hoitaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minäkin luulin miehen muuttaessa pois että elämä loppuu siihen. Mutta eihän se loppunut ja nyt kun tuosta on reilu vuosi, niin uskon että elämä voi jatkua ihan hyvänä. Samalla tavalla kuin sinäkin olen löytänyt itsestäni paljon uusia asioita. Minusta on tullut myös itsekkäämpi kuin avioliiton aikana. Silloin tuntui, että mitä turhaa etsiä lapsenvahtia ja lähteä jonnekin yhdessä koska lapset ovat hetken aikaa pieniä. Nyt kun olen yksin lasten kanssa, niin lapsenvahti tulee hankittua ja lähdettyä katsomaan minkälaista elämää on kodin ulkopuolella. Uutta kumppania ei ole eteen ilmestynyt ja epäilen, ettei tässä iässä enää ilmestykään. Mutta viis siitä, elämä hymyilee vaikka tiedän vielä niitä huonoja päiviäkin tulevan sillä ei erosta vuodessa eikä kahdessa selvitä.
vaan kolmas tuli väliin ja vei mieheni ja lasteni isän tietäen, että miehellä oli perhe.
Joten meidät on erotettu eli jätetty.
Mitään emme saaneet tilalle, vaan ikävää, kaipuuta ja lapset jäivät ilman isää. Myös taloudellinen katastrofi tuli, juu se tuli tilalle.
Mekään emme ymmärrä miski vieras ihminen oli tärkeämpi kuin oma perhe, jossa kaikki oli hyvin, miksi se piti repiä palasiksi.
Emme hyväksy sitä vieläkään, mutta nyt pystymme elämään sen asian kanssa, kun emme isää näe, on helpompi kestää ikävä, kuin jos hän ramppaisi viikottain käymässä.
Olemme ilman isää eläneet jo vuosia, ja elämämme on hyvin järjestyksessä, vaikke isää tuksin tunnistaisimmekaan enää, niin on ollut poissa elämästämme, että tuntuu kuin häntä ei ikinä olisi ollutkaan.
tämäkin keskustelu, samaan iänikuiseen itkuvirteen.
Syystäkin sinut, jonka nimeä ei saa mainita, on äänestetty tämän palstan vastuulliseksi linjanvetäjäksi – sinulla kun on uusperhehommat hanskassa.
helpotus. Olin kasvatellut sitä sisälläni vuosia, toden puhuakseni meidän ei olisi koskaan pitänyt yhteen mennäkään, mutta niinpä vain kävi ja onneksi kaikki ovat asiasta hyvissä voimissa selvinneet.
Uusperhekuviosta minulla ei ainakaan vielä ole mitään kokemusta.