Olen lestadiolaisuudesta ajat sitten pois lähtenyt. En uskonut siihen oppiin lapsenakaan ja nuorena sitten lähdinkin melko luontevasti pois. Perhe ei tehnyt lähtöä helpoksi, koska suurin osa heistä uskoo tuohon lapselliseen sanomaan.
Yhden asian olen huomannut. Minun on todella vaikea saada ystäviä. Ilmapiiri lestadiolaisporukoissa jätti syvät haavat... On vaikea päästä eroon ajatuksesta, että kelpaa omana itsensä toisille. Niin sanotuille uskovaisille kelpasi uskon kanssa, niin kauan kun sitä jaksoi näytellä. Nykyään välit ovat siedettävät heihinkin, mutta se oppi "emme voi olla maailman ihmisten kanssa läheisiä" tuli heti vastaan jopa sisaruussuhteissa.
Mitäpä minä tätä täällä valitan? Ihan vain kyselläkseni, miten muut entiset oppivat yleensä luottamaan ihmisiin? Perusluottamus ihmissuhteissa jäi minulla kokonaan kehittymättä, kun se kummallinen uskonto toi kaikenlaista omituisuutta mukaan tavalliseen elämään. Joskus tuntuu ns. tavallisten perheiden kavereiden seurassa oudolta se, miten he puuhailee kaikenlaista omien sukulaisten kanssa. Itselläni sitä verkostoa ei koskaan ollut, vaikka niin näyteltiinkin. Lestadiolaisethan on "sisaria ja veljiä" kaikille samoin uskoville. Vain lahkosta lähtenyt näkee konkreettisesti sen, millainen arvonmenetys lestadiolaisuudesta luopuminen on.
Surullisinta, että niin moni ei uskalla sitten alkaa elää omaa elämää. Yksi lestadiolainen kaverini sanoi, että ei ole vuosiin kokenut enää olevansa sitä uskoa, mutta ei uskalla lähteä muiden suhtautumisen takia. Elämä menee hukkaan tuolla tavalla. Vaikka itse koen yksinäisyyttä, se on silti paljon parempi kuin yksinäisyys lahkon sisällä ja uskovaisen näytteleminen.
Yhden asian olen huomannut. Minun on todella vaikea saada ystäviä. Ilmapiiri lestadiolaisporukoissa jätti syvät haavat... On vaikea päästä eroon ajatuksesta, että kelpaa omana itsensä toisille. Niin sanotuille uskovaisille kelpasi uskon kanssa, niin kauan kun sitä jaksoi näytellä. Nykyään välit ovat siedettävät heihinkin, mutta se oppi "emme voi olla maailman ihmisten kanssa läheisiä" tuli heti vastaan jopa sisaruussuhteissa.
Mitäpä minä tätä täällä valitan? Ihan vain kyselläkseni, miten muut entiset oppivat yleensä luottamaan ihmisiin? Perusluottamus ihmissuhteissa jäi minulla kokonaan kehittymättä, kun se kummallinen uskonto toi kaikenlaista omituisuutta mukaan tavalliseen elämään. Joskus tuntuu ns. tavallisten perheiden kavereiden seurassa oudolta se, miten he puuhailee kaikenlaista omien sukulaisten kanssa. Itselläni sitä verkostoa ei koskaan ollut, vaikka niin näyteltiinkin. Lestadiolaisethan on "sisaria ja veljiä" kaikille samoin uskoville. Vain lahkosta lähtenyt näkee konkreettisesti sen, millainen arvonmenetys lestadiolaisuudesta luopuminen on.
Surullisinta, että niin moni ei uskalla sitten alkaa elää omaa elämää. Yksi lestadiolainen kaverini sanoi, että ei ole vuosiin kokenut enää olevansa sitä uskoa, mutta ei uskalla lähteä muiden suhtautumisen takia. Elämä menee hukkaan tuolla tavalla. Vaikka itse koen yksinäisyyttä, se on silti paljon parempi kuin yksinäisyys lahkon sisällä ja uskovaisen näytteleminen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
"""Vaikka itse koen yksinäisyyttä, se on silti paljon parempi kuin yksinäisyys lahkon sisällä ja uskovaisen näytteleminen."""
Itse en ole lestadiolainen, mutta joskun "mielenhäiriösä" tein ns. parannuksen ja vasta sen jälkeen opit selvisivät minulle. Sen jälkeen olen alkanut karttaa kaikenlaista hurmahenkistä saarnaa ja tilaisuuksia, missä vedotaan tunteisiin ja saadaan ihminen murtumaan.
Kuitenkin lestadiolaiset ystävät ovat jäänet yhteyttä pitämään ja olenkin heille sanonut, että oma uskoni ei mene ihan samoilla raiteilla. Toki he sen huomaavat muutenkin, mutta ovat silti olemassa elämässäni hyvä niin.
"""On vaikea päästä eroon ajatuksesta, että kelpaa omana itsensä toisille. Niin sanotuille uskovaisille kelpasi uskon kanssa, niin kauan kun sitä jaksoi näytellä."""
Tuon ymmärrän kyllä hyvin. Itse kuitenkin mietin asiaa toisinpäin, enhän välttämättä kelpaa ns. maailman ihmisille, jos en ole kuin he. Omalla kohdallani kyllästyin teeskentelemään entisille kavereilleni, koska sisimmässäni en ajatellut taas asioista kuten he. Olin ihan tyytyväinen, kun pääsin heidänkin vaikutuspiiristään. Olemme ns. "normaaliväleissä" nykyään.
Aika yksinäistähän elämä toisaalta on, etenkin kun ei ole aviopuolisoa jakamassa ajatuksia. Kuitenkin olet yrittänyt ottaa tämänkin elämänvaiheen siltä kannalta, että nyt voin tarkkailla ihmisiä ja elämää ikäänkuin ulkopuolisena, kuulumatta mihinkään aateporukkaan. Uskon, että oma paikka ja tasapaino voi löytyä myös yksinäisyyden kautta.
Jos kuitenkin tuntee eristäytyvänsä täysin sosiaalisesti, se on hälyyttävää ja siihen pitäis etsiä apua.
tekstisi oli kuin omasta kynästä. Kiinnostaisiko vaihtaa ajatuksia esim. sähköpostilla?
No mikäpä ettei...
Kirjoitit erittäin hyvin ja puhuttelevasti. Olen miettinyt vuosia näitä asioita osana omaa irrottautumisprosessiani.
VL-uskon kaikkein kieroin piirre on se, että siinä kytketään vanhempien rakkaus lapseen ja evankeliumi yhteen. Lapselle rakentuu vl-kasvatuksen seurauksena käsitys, että vanhemmat hyväksyvät hänet siitä syystä, että hän on uskovainen. Vanhempien tarjoama hyväksyntä ja uskovaisuus linkittyvät toisiinsa.
Tämä tuhoaa lapsen luottamusen äidin ja isän rakkauteen, jota lapsella olisi mahdollisuus (ja tietysti oikeus) saada osakseen EHDOITTA.
Lapselle tulee käsitys, että hän ei ole riittävän hyvä, ei hyväksytty OMANA ITSENÄÄN, vaan vain siksi että pysyttelee uskossa.
VL-oppi murtaa ydinperheen intiimin yhteenkuuluvuuden. Tämä sa aikaan, ettei irrottautunut ihminen pysty luottamaan kehenkään pitkään aikaan. Hän aikuistuu valmiiksi haavoitettuna.
Koen ymmärtäväni sinun kärsimyksiäsi, avaaja, Olen kokenut täsmälleen samoja kokemuksia... Kiitos että kirjoitit tästä tärkeästä aiheesta.
Moni on ihmetellyt mistä syystä juuri vl-palsta on niin suosittu. Ja mistä syystä ihmiset kirjoittavat tänne vanhoja muistojaan ja kokemuksiaan. Tästä se selviää. VL-kasvatus ja ry:n yhteisö murtavat ihmisessä aivan perustavia asioita, ja niistä haavoista ei voi nopeasti toipua. meitä rikki menneitä on paljon. Niitä täytyisi saada käsitellä. Me vl-kasvatuksen uhrit tarvitsisimme todellista ammattiapua. Meitä on varmasti kymmeniä tuhansia Suomen maassa.
Olet oikeassa. Olen kärsinyt mielenterveysongelmista varmaan koko ikäni, masentuneisuudesta ja ahdistuneisuudsta lähinnä.
Oma teoriani ongelmien syistä on se, että ongelmien syy on paljolti vanhoillislestadiolaisuus. Miksi? No, minäpä kerron:
Ensinnäkin puutteellinen vanhempien hoiva ja kasvatus. Lapsia oli paljon ja äiti väsynyt. Uudelle vauvalle riitti aina hoivaa ja huolenpitoa, mutta kun kasvoi ulos vaipoista niin tavallaan "unohtui", seuraava huolehdittava oli jo syntynyt.
Kukaan ei opettanut käsittelemään erilaisia tunteita, ne piti yksinkeertaisesti aina tukahduttaa. nyt aikuisena on aivan hukassa kun ei osaa käsitellä tunteita ja elämä oli kaoottista ja kukaan ei lohduttanut kun oli huolia. Äidillä oli muuta tekemistä.
Sitten kun tajusi että poishan tälaisesta yhteisöstä on päästävä, niin ei ollut enää sukulaisuussuhteita.
Olen saanut apua mielenterveystoimistosta ja yhteiskunnalsta muutenkin, mutta asiantuntemus ei oikein riitä monellakaan tämäntyyppisten ongelmien hoitoon. Tarvittaisiin ehkä joitakin vertaistukiryhmiä ja sen sellaista. Mutta ehkä ongelma pitäisi sitä ennen tehdä näkyväksi, jos kaikki ovat hiljaa, niin eihän sitä apua osata tarjota.
"Tarvittaisiin ehkä joitakin vertaistukiryhmiä ja sen sellaista. Mutta ehkä ongelma pitäisi sitä ennen tehdä näkyväksi, jos kaikki ovat hiljaa, niin eihän sitä apua osata tarjota."
Oletko tutustunut tuonne hakomajan sivuille. Siellä on juuri näköjään perustettu keskustelu vertaistuesta http://hakomaja.net/keskustelu?func=view&catid=21&id=559#559
Minullekin tuli raskaita haavoja sydämeen epäuskoisena ollessa. Niitä vaan pittää hoitaa osasta koko elämä.
Kaikkeen ei riitäny Jeesuksen veren puhdistus , vaan maallisen lain edessä piti hoitaa asioita ja korjailla lähimmäisille.
Pahoja haavoja on syämmessä, ei pitäis muistella, mutta kun ne on niin raskaita asioita.
On se kumma, kun Siionikin on aiheuttanna joillekkin haavoja? En minä ymmärrä .Minä olen vapautunut polttavista syntihaavoista kadotuksen tuskasta ja saanu synnit anteeksi.En halua enää takasin sinne maaliman reissulle.
Teillä on se joku vaje lapsuudessa vielä pahempana kuin noille "epäuskoisilla", ette osaa itsenäistyä, vaan tarvitte sitä "siionin syliä".
Tuo on vielä surullisempaa kuin aloitus.
Hyvä aihe, olen itsekin omalta kohdalta pähkäillyt tuota luottamusongelmaa.
Luulen sen johtuvan isolta osalta siitä, että vl-iin et voi luottaa ilman pelkoa että sinut ilmiannetaan esim. johtokunnalle. Siinä jää hyvin yksin jos on erilaisia ajatuksia kuin mikä on "uskovaiselle sopivaa". Juorut kulkevat salamavauhtia ja asioita käsitellään selän takana.
Aluksi oli ihan hirveän vaikeaa avautua ulkopuolisille ja esim. pyytää heitä kotiin kyläilemään. Päätin vain luottaa - vaikka pala kurkussa - ja kyllähän olenkin tuosta luottamuspulastani jo osin päässytkin. Vieläkin on uusien tuttavuuksien kanssa hirveän vaikeaa.
paree olla näyttelemättä uskovaista.
oli sellainen, että lapsuuteni ja osan nuoruuttani olin vl. Koin valtavaa yksinäisyyden tunnetta. Tuntui, ettei minua hyväksytä. Olin (ja olen) kuitenkin sosiaalinen luonteeltani. Yrtin saada vl-ystäviä. Turhaan.
Kun sitten "kielsin uskoni", sain havaita, että "maailmassa" minut hyväksyttiin sellaisena kuin olen, ehdoitta. Sain hyviä kavereita ja ystäviäkin.Alkoi vilkas sosiaalinen elämä.Koin vihdon, että minussa ei ole mitään sellaista vikaa, etten saisi ystäviä. Tuntui aluksi oudolta, kun minusta välitettiin ja minua rakastettiin EHDOITTA.
Vl-rakkaus on aina EHDOLLISTA. Kasvaminen julmassa vl-ilmapiirissä on kyllä jättänyt elinikäisiä jälkiä ja haavoja, mutta se onkin jo toinen tarina...
kokemuksistasi.
Itselläni yksi suurimmalta tuntunut asia irtaantumisen jälkeen on ollut se, että anteeksi pyytäminen ja antaminen lähtee OIKEASTI sydämestä asti, eikä se ole vain kuitattu sillä "Jeesuksen nimessä ja veressä"-litanialla.
Meillä kun kotona opetettiin joka asia sopimaan tuolla tavalla. Lasten kinastelutkin.
Nyt ajatuskin semmosesta tuntuu tosi omituiselta.
Piti vielä vastata kysymykseesi, eli miten oppinut luottamaan ihmisiin.
Eihän se helppoa ole, kun suunnilleen koko ikänsä on joutunut joitakin asioita vain nielemään "väärinä" ja "uskovaisille sopimattomina" eikä niistä ole siis voinut puhua missään eikä siis ole voinut luottaa vl:ssakaan ihmisiin.
Nyt, kun olisi "lupa" puhua niin ei ole ketään kenen kanssa puhua ja purkaa, koska ei tosiaankaan ole helppo luottaa ihmisiin.
Joskus kuitenkin, kun jonkun ihmisen kanssa synkkaa hyvin, olen kertonut kokemuksistani jotain ja suhtautuminen on ollut pelkästään rohkaisevaa ja osaa ottavaa. Se on auttanut ymmärtämään, että hyviä ja rehtejä ja toisista välittäviä ihmisiä on todellakin täällä "maailmassa", vaikka muuta seuroissa annetaankin ymmärtää.
Tuon tännekin hakomajassa käytyä keskustelua, jos täältäkin saisin vastauksia ja keskustelua tuohon aiheeseen...
Olen tässä lähipäivinä miettinyt tuota että "jotkut luulee, että meitä ahdistaa tai että meillä olisi jotenkin paha olla."
Välillä en välitä tuosta ollenkaan ja välillä se taas ahdistaa. Olen yrittänyt miettiä miten tuollaisen asian ahdistuksesta voisi päästä eroon. Olen monesta asiasta päässyt yli pohtimalla ja menemällä siihen mikä minussa on huonoa ja typeriä puolia joita ei meinaa huomata jne. jotta saisin selvitettyä mistä mikin johtuu ja sen kautta ymmärtää asiaa enemmän ja päästä sitten eroon jostain mikä ahdistaa.
Tuossa asiassa en pääse mihinkään, olen jotenkin loukussa. Sitten mietin pitäisikö sitä vain hyväksyä se että nuo nyt ajattelee niin, ajatelkoot. Mutta ei se auta....niin sitä taas yrittää tukahduttaa omaa ahdinkoa...
Olen myös mieheni kanssa koettanut sitä selventää, hän ei ole vl, eikä vl perheestä. Usein häneltä saan paljon apua noissa ahdistuksissa ja olen pääsyt hirveästi niissä eteenpäin ja yli, mutta tuo on kyllä sellainen solmu!
Olen myös miettinyt että johtuuko se siitä että haluaa jotenkin hallita ihmisiä niin etteivät he saisi minusta ajatella niin. Tai kuka nyt ei toivoisi että itsestä pidetään ja hyväksytään sellaisena kuin on?
Että onko tuossa loppujen lopuksi vain siitä kyse kun ei voi millään vaikuttaa heidän ajatteluun ja muuttaa sitä niin että he tajuaisivat minulla olevan kaikki todella hyvin niinkuin ne muuten ovatkin. Että se asia ottaa niin tajuttomasti päähän kun sitä asiaa ei pysty muuttamaan...
Sitten sitä ajattelee että onhan täällä paljonkin ihmisiä jotka eivät minusta tykkää, ainahan sellaisia on, mutta eihän niistä niinkään välitä vaan ymmärtää sen että kaikki eivät voi tykätä kaikista ja se on ihan ok.
Tuossa asiassa ei kuitenkaan jotenkin riitä tuo vaan siihen liittyy jotain paljon enemmän. Ehkä se juurtuu sitten jo se lapsuudesta kasvatettu elämäntapa, kun sehän vl:ssa on niin vahvaa ja sellainen loinen ihmisessä. On kasvatettu niin että vanhempia tulee kunnioittaa kaikessa ja vanhemmille ei saa aiheuttaa yhtään surua, että heistä pitää huolehtia. Ja sitten kun ei halua elää vl-elämää niin jotenkin tavallaan pettää vanhempansa. Ja kun vanhemmat eivät suostu näkemään itsessään virhettä tai että olisi väärin vaatia lapseltaan niin paljon. Lapsi kun haluaa aina olla lojaali vanhempiaan kohtaan. Miten paljon sitä antaakaan heille anteeksi!
Joskus ei millään haluaisi myöntää että vl:uus vaikutta minussa vieläkin joissakin asioissa ja valinnoissa. Ja se todella ahdistavaa onkin! Vaikka eihän sitä nyt kaikkea tarvitse kieltää vaikka vl-uskonnon harjoittamisen lopettaa. Poimii ne hyvät asiat ja jättää huonot pois.