Hei
Ajattelin vähän purkaa mietteitäni täällä. Huomasin taas kerran, että kuinka ihana asia siskot voivat olla, sillä toisinaan he toimivat peilinä, niin fyysisenä kuin henkisenäkin, kun itse ei näe todellisuutta.
Minulla on mies reilun 500 km:n päästä. Olemme tapailleet lähes vuoden, mutta emme serustele. Joskus ennen kuin aloimme tapailla, olimme molemmat sitä mieltä, ettemme halua seurustella kenenkään kanssa. Ajauduimme kuitenkin tähän tilanteeseen, että aloimme tapailla, ja kiinnyimme toisiimme vähitellen enemmän ja enemmän. Puoli vuotta sitten aloin miettiä, että ehkä voisinkin seurustella. Mutta toisaalta ajattelin sitä, että haluan pitää kaikki tiet avoinna, kun valmistun ja seurustelu sulkee monia ovia.
Kävin siskoni kanssa keskustelun ja hän ihmetteli, miksen kysy mieheltä suoraan haluaisiko hän seurustella, koska selvästi tällainen epätietoisuus suhteemme tilasta kalvaa minua. Valitin kuitenkin sitä, että elämäntilanteeseeni ei sovi parisuhde. Muutenkin keksi monia syitä. Ehkä meillä ei kuitenkaan toimisi kunnon suhde, koska hän on niin eri kulttuurista. Ja hänessä on paljon ärsyttäviä piirteitä. Eikä hän varmaan edes halua seurustella. Siskoni ihmetteli, että miksi sitten tuhlaan aikaani. Vastasin, että edellisen suhteen jälkeen eli useampaan vuoteen mikään ei ole tuntunut oikein miltään ja nyt tämä mies on herättänyt tunteeni. Välillä tunnen aivan suunnatonta hellyyttä miestä kohtaan ja välillä taas vihaan häntä. Vatsassani on perhosia, kun odotan näkeväni hänet ja piristyn aina kun hän soittaa. Hän saa minut kiihottumaan pelkällä puheella ja jos jotain pahaa sattuu hänelle, tunnen kuinka vatsa puristuu kokoon. Se mies saa minussa aikaan hyvin voimakkaita fyysisiä reaktioita. Nyt siskoni kysyi, että miksi ihmeessä en sitten seurustele hänen kanssaan. Ja selitin taas samoja asioita ja kuinka vaikea olisi luottaa, kun asutaan näin kaukana toisistamme ja hän on latino, joita kohtaan minulla on tiettyjä stereotypioita. Nyt tavallaan pystyn hyväksymään ja suojatumaan, jos hänellä olisi muita naisia, mutta suhteessa se olisi vaikeampaa. Kerroin siskolleni, kuinka myös miehen on hyvin vaikea luottaa. Hän on kokenut ja nähnyt kerta toisensa jälkeen täällä, kun varatut naiset iskevät ja menevät sänkyyn tai sitten naiset vaihtavat miestä kuin sukkaa kunnioittamatta toisen tunteita. Mies oli niin nuori ja naiivi tullessaan Suomeen ja kokiessaan tämän, että hänelle on jäänyt sellainen asenne, että kaikki suomalaisnaiset ovat tällaisia. Toki olen yrittänyt osoittaa hänen käsityksensä vääräksi, mutta luottamus tulee ajan kanssa. No, joka tapauksessa selitin siskolleni, että eiköhän jokaiselle tapahdu jossain vaiheessa niin, että kun huomaa maailman olevan paljon pahempi kuin on luullut, tulee skeptisemmäksi ja opettelee suojautumaan vastoinkäymisiltä. "Ihan niin kuin sinä", siskoni sanoi. Ihmettelin, että niinkö tosiaan. Siskoni sanoi, että hänen mielestään minusta on tullut kyyninen. Enhän uskalla edes kokeilla ehdottaa seurustelua miehelle, joka aiheuttaa minussa suuria tuntemuksia, koska uskon menettäväni hänet tavalla tai toisella.
Kiitän kauniisti, jos jaksaitte lukea tekstini loppuun, vaikka itselleni tämä toimikin lähinnä ajatusten selkeyttäjänä. Mutta haluan kysyä teiltä viisaammilta, missä menee realistin ja kyynikön raja? Ja onko utopistista edes nykypäivänä haaveilla ihmisten uskollisuudesta ja sitoutumisesta parisuhteessa?
Ajattelin vähän purkaa mietteitäni täällä. Huomasin taas kerran, että kuinka ihana asia siskot voivat olla, sillä toisinaan he toimivat peilinä, niin fyysisenä kuin henkisenäkin, kun itse ei näe todellisuutta.
Minulla on mies reilun 500 km:n päästä. Olemme tapailleet lähes vuoden, mutta emme serustele. Joskus ennen kuin aloimme tapailla, olimme molemmat sitä mieltä, ettemme halua seurustella kenenkään kanssa. Ajauduimme kuitenkin tähän tilanteeseen, että aloimme tapailla, ja kiinnyimme toisiimme vähitellen enemmän ja enemmän. Puoli vuotta sitten aloin miettiä, että ehkä voisinkin seurustella. Mutta toisaalta ajattelin sitä, että haluan pitää kaikki tiet avoinna, kun valmistun ja seurustelu sulkee monia ovia.
Kävin siskoni kanssa keskustelun ja hän ihmetteli, miksen kysy mieheltä suoraan haluaisiko hän seurustella, koska selvästi tällainen epätietoisuus suhteemme tilasta kalvaa minua. Valitin kuitenkin sitä, että elämäntilanteeseeni ei sovi parisuhde. Muutenkin keksi monia syitä. Ehkä meillä ei kuitenkaan toimisi kunnon suhde, koska hän on niin eri kulttuurista. Ja hänessä on paljon ärsyttäviä piirteitä. Eikä hän varmaan edes halua seurustella. Siskoni ihmetteli, että miksi sitten tuhlaan aikaani. Vastasin, että edellisen suhteen jälkeen eli useampaan vuoteen mikään ei ole tuntunut oikein miltään ja nyt tämä mies on herättänyt tunteeni. Välillä tunnen aivan suunnatonta hellyyttä miestä kohtaan ja välillä taas vihaan häntä. Vatsassani on perhosia, kun odotan näkeväni hänet ja piristyn aina kun hän soittaa. Hän saa minut kiihottumaan pelkällä puheella ja jos jotain pahaa sattuu hänelle, tunnen kuinka vatsa puristuu kokoon. Se mies saa minussa aikaan hyvin voimakkaita fyysisiä reaktioita. Nyt siskoni kysyi, että miksi ihmeessä en sitten seurustele hänen kanssaan. Ja selitin taas samoja asioita ja kuinka vaikea olisi luottaa, kun asutaan näin kaukana toisistamme ja hän on latino, joita kohtaan minulla on tiettyjä stereotypioita. Nyt tavallaan pystyn hyväksymään ja suojatumaan, jos hänellä olisi muita naisia, mutta suhteessa se olisi vaikeampaa. Kerroin siskolleni, kuinka myös miehen on hyvin vaikea luottaa. Hän on kokenut ja nähnyt kerta toisensa jälkeen täällä, kun varatut naiset iskevät ja menevät sänkyyn tai sitten naiset vaihtavat miestä kuin sukkaa kunnioittamatta toisen tunteita. Mies oli niin nuori ja naiivi tullessaan Suomeen ja kokiessaan tämän, että hänelle on jäänyt sellainen asenne, että kaikki suomalaisnaiset ovat tällaisia. Toki olen yrittänyt osoittaa hänen käsityksensä vääräksi, mutta luottamus tulee ajan kanssa. No, joka tapauksessa selitin siskolleni, että eiköhän jokaiselle tapahdu jossain vaiheessa niin, että kun huomaa maailman olevan paljon pahempi kuin on luullut, tulee skeptisemmäksi ja opettelee suojautumaan vastoinkäymisiltä. "Ihan niin kuin sinä", siskoni sanoi. Ihmettelin, että niinkö tosiaan. Siskoni sanoi, että hänen mielestään minusta on tullut kyyninen. Enhän uskalla edes kokeilla ehdottaa seurustelua miehelle, joka aiheuttaa minussa suuria tuntemuksia, koska uskon menettäväni hänet tavalla tai toisella.
Kiitän kauniisti, jos jaksaitte lukea tekstini loppuun, vaikka itselleni tämä toimikin lähinnä ajatusten selkeyttäjänä. Mutta haluan kysyä teiltä viisaammilta, missä menee realistin ja kyynikön raja? Ja onko utopistista edes nykypäivänä haaveilla ihmisten uskollisuudesta ja sitoutumisesta parisuhteessa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
turha etsiä "viisaampia".Varsinkin ku kyseessä o oma elämäsi.