Kirjoitanpa tänne, vaikka vain selventääkseni tilannetta itselleni. Toki toivoisin kommenttejakin.
Olemme avopari (n. 7v yhdessä). Suhteemme on ollut enemmän tai vähemmän riitaisa, ja hankala. Mutta molemminpuolista välittämistä on kyllä, ja on ollut hyviäkin aikoja. Minulla on ollut masennusta,ahdistusta, ja muutakin sairastelua, mikä myös tietysti on syönyt suhdettamme. Ehkä kaikkein eniten. Eli minulla on henkisiä ongelmia, ja mieheni ei suostu myöntämään sitä. Odottaa vain, että kyllä tästä tokenen.
Nyt on aloitteilla terapiakin.
Olen todella ujo, ja minulla ei ole montaa kaveria avomiehen lisäksi. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta jne.
(Tämä teksti sopisi varmaan paremmin tuonne mielenterveys-palstalle, mutta tuli nyt tähän...)
Nyt olisi sitten tilanne, että mies haluaisi muuttaa maalle, ostaa talon (n.25 km lähimpään kauppaan/kaupunkiin). Hän on halunnut sitä oikeastaan aina, mutta nyt olisi tilaisuus.
Minua ahdistaa ja pelottaa ihan hirveästi; en ole yhtään varma haluanko maalle. Kaiken lisäksi minulla on autolla ajamisen pelko (ajoin ulos tieltä kerran, ja pelko hiipi sitten pikkuhiljaa). Ja tämä pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä.
Mieheni ei ota vakavasti tuotakaan, eikä sitä, vaikka kuinka yritän sanoa, etten halua muuttaa.
KUn puhumme aiheesta, tulee riita, ja mies sitten sanoo, että ok, ei sitten muuteta. Mutta minun on turha sitten hänelle enää mitään toiveita esittää, hän aikoo elää niinkuin huvittaa, ostaa mitä tahtoo, ryyppää kavereiden kanssa. Ja minulla ei ole sanomista.
Eli suomeksi sanottuna elämämme menisi huonompaan suuntaan vaikkemme muuttaisi(vaikeaa kun on ollut jo nytkin). Mieheni tulisi onnettomaksi, ja minulla taas on vahva tunne, että tulisin onnettomammaksi siellä maalla.
Pattitilanne siis, enkä tiedä mitä tehdä. Eroajatuksetkin käyvät mielessä jatkuvasti, ja olen niistä sanonutkin. Mieheni ei kommentoi, kuin suuttumalla.
En haluaisi miehen unelmaa pilata, mutta maalle muutto ei houkuttele. Minulla on terapiat kesken, ja yksi harrastus kaupungissa, mikä on ollut sellainen henkireikä. Muuten kun olen niin ujo, ettei oikein sosiaalista elämää ole. Ne varmastikin jäisivät muuton myötä.
Miehen mielestä ero ei tule kai kysymykseenkään, vaikka hän toisinaan kohtelee minua huonosti (haukkuu, uhkailee jne. humalassa yleensä), ja tulee todellakin tunne, että ei pidä minkään arvoisena.
Olisiko jollain jotain neuvoa. Täytyykö antaa periksi, ja suostua muuttoon. TUo autolla ajamisen pelko on vain niin paha, että olen varma, että en ole hengissä kauaa, tai vähintäänkin halvaannun. Tai mikä pahempaa, aiheutan jollekin muulle jotain. (pelkään siis, että kolaroin taas)!
Ja mietin, onko tässä ahdistuksessa muutakin? ahdistaako tämä suhteemme niin, että oireilen henkisesti ja fyysisestikin. En saa ajatuksiin selkoa! Miehen kanssa en saa näitä puhuttua, kun hän ei kommentoi, suuttuu, lähtee pois tms. kun yritän kertoa tuntemuksistani.
Sekava sepustus, mutta kommentoida saa.
Olemme avopari (n. 7v yhdessä). Suhteemme on ollut enemmän tai vähemmän riitaisa, ja hankala. Mutta molemminpuolista välittämistä on kyllä, ja on ollut hyviäkin aikoja. Minulla on ollut masennusta,ahdistusta, ja muutakin sairastelua, mikä myös tietysti on syönyt suhdettamme. Ehkä kaikkein eniten. Eli minulla on henkisiä ongelmia, ja mieheni ei suostu myöntämään sitä. Odottaa vain, että kyllä tästä tokenen.
Nyt on aloitteilla terapiakin.
Olen todella ujo, ja minulla ei ole montaa kaveria avomiehen lisäksi. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta jne.
(Tämä teksti sopisi varmaan paremmin tuonne mielenterveys-palstalle, mutta tuli nyt tähän...)
Nyt olisi sitten tilanne, että mies haluaisi muuttaa maalle, ostaa talon (n.25 km lähimpään kauppaan/kaupunkiin). Hän on halunnut sitä oikeastaan aina, mutta nyt olisi tilaisuus.
Minua ahdistaa ja pelottaa ihan hirveästi; en ole yhtään varma haluanko maalle. Kaiken lisäksi minulla on autolla ajamisen pelko (ajoin ulos tieltä kerran, ja pelko hiipi sitten pikkuhiljaa). Ja tämä pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä.
Mieheni ei ota vakavasti tuotakaan, eikä sitä, vaikka kuinka yritän sanoa, etten halua muuttaa.
KUn puhumme aiheesta, tulee riita, ja mies sitten sanoo, että ok, ei sitten muuteta. Mutta minun on turha sitten hänelle enää mitään toiveita esittää, hän aikoo elää niinkuin huvittaa, ostaa mitä tahtoo, ryyppää kavereiden kanssa. Ja minulla ei ole sanomista.
Eli suomeksi sanottuna elämämme menisi huonompaan suuntaan vaikkemme muuttaisi(vaikeaa kun on ollut jo nytkin). Mieheni tulisi onnettomaksi, ja minulla taas on vahva tunne, että tulisin onnettomammaksi siellä maalla.
Pattitilanne siis, enkä tiedä mitä tehdä. Eroajatuksetkin käyvät mielessä jatkuvasti, ja olen niistä sanonutkin. Mieheni ei kommentoi, kuin suuttumalla.
En haluaisi miehen unelmaa pilata, mutta maalle muutto ei houkuttele. Minulla on terapiat kesken, ja yksi harrastus kaupungissa, mikä on ollut sellainen henkireikä. Muuten kun olen niin ujo, ettei oikein sosiaalista elämää ole. Ne varmastikin jäisivät muuton myötä.
Miehen mielestä ero ei tule kai kysymykseenkään, vaikka hän toisinaan kohtelee minua huonosti (haukkuu, uhkailee jne. humalassa yleensä), ja tulee todellakin tunne, että ei pidä minkään arvoisena.
Olisiko jollain jotain neuvoa. Täytyykö antaa periksi, ja suostua muuttoon. TUo autolla ajamisen pelko on vain niin paha, että olen varma, että en ole hengissä kauaa, tai vähintäänkin halvaannun. Tai mikä pahempaa, aiheutan jollekin muulle jotain. (pelkään siis, että kolaroin taas)!
Ja mietin, onko tässä ahdistuksessa muutakin? ahdistaako tämä suhteemme niin, että oireilen henkisesti ja fyysisestikin. En saa ajatuksiin selkoa! Miehen kanssa en saa näitä puhuttua, kun hän ei kommentoi, suuttuu, lähtee pois tms. kun yritän kertoa tuntemuksistani.
Sekava sepustus, mutta kommentoida saa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Muuta sinne maalle ja kokeile onnistuuko asuminen siellä.
Jos suhde ei tule kuntoon ja et viihdy siellä niin pääsethän aina pois.
Olet ainakin kokeillut asumista siellä etkä luovuttanut.
Mutta jos tuntuu että suhteessa ei ole enää mitään jäljellä anna miehesi muuttaa yksin.
"Opettele" taas pikkuhiljaa ajamaan autoa vaikka aina silloin kun olette miehesi kanssa liikenteessä niin on toinen siinä turvana mukana.
Kuule, tämä voi olla jännä uusi käänne elämässäsi ja muutos kohti parempaa. Minun elämäni oli aivan kamalaa ahdistusta kunnes muutin avokkini kanssa maalle. Ajoin täällä ajokortinkin vaikka pelkään liikennettä. Täällähän on aika kiva ajaa kun liikennettä on vähän. Hommaa varoille kuitenkin fillari. Mutta jos välimatkat ovat pitkiä kylille, alat varmaan pakostakin ajaa, jotta pääset asioimaan.
Miehesi ronskimpi ote voi tässä tapauksessa olla ihan hyväkin. Kaikkia ahdistuksia ja pelkoja ei tarvitse hyssytellä, koska jos ihminen altistuu tarpeeksi, voi niistä peloista päästä.
Maalla voi olla sinullekin tilaisuus perustaa aivan uudenlaisia kaverisuhteita - jos siellä nyt asuu ihmisiä, minne muutatte. Pyörittäessäsi omakotitaloa maalla itseluottamuksesi kasvaa ja saat uusia kokemuksia.
Mutta sinusta paistaa myös lievä marttyyriys ja epäusko suhdettasi kohtaan. Sehän selviää muuttamalla, taantuminen ei ainakaan taida enää olla vaihtoehto. Sitten jos asiat menevät pieleen, teet suunnitelman jo valmiiksi mistä hommaat itsellesi kämpän ja mitä elämälläsi haluat tehdä.
olen minä tuotakin ajatellut, että saattaisi olla ihan hyväkin juttu. Menisi ainakin elämä jotenkin eteenpäin, kävisipä sitten hyvin tai huonosti!
Ja tuo marttyyrius, niin ihan totta, tiedostan sen kyllä itsessäni. Mutta se tulee taas siitä, että kun olen todella ujo ja estynyt (en tiedä voitko tajuta, jos ei itsellä ole?) eli on vaikea luoda ihmissuhteita. On pelko, että siellä maalla olen sitten totaalisen yksin, erakoidun sinne, enkä liiku missään...ja jos en pääse ajamisen pelosta, niin en varmastikaan liiku. Sitten en luonnollisestikaan pääse edes töihin:(!
En tiedä, onko nämä aiheellisia vai aiheettomia pelkoja, mutta pelottaa kuitenkin.
Ja sitten vielä pahana peikkona se, että voi kun se olisikin, että juu, pääsen minä pois jos pieleen menee.
Miten voin jättää miehen yksin taloa maksamaan, hän kun odottaa että olen siinä mukana (vaikkakaan nykytuloillani ei paljoa asiaa auteta)? ei kuulemma itselleen sellaista ostaisi...varmastikin olisi katastrofi jos lähtisin, mies syyttäisi elämänsä pilaamisesta ja siitä jos joutuu myymään sen talon, kun ei pysty maksamaan (minun järjen mukaan kyllä pystyisi, mutta hänelläkin taitaa olla pelkoja)Tällaisia kauhukuvia on myös mielessä...
vaikeaa on juu, mutta kiitos kommenteista, lisääkin saa laittaa.
Hm... sinulla on siis paineita myös talonostoasioista. Se se kai on ehkä suurin paine ilmeisesti? Tuo kuulostaa myös tutulta. Me ollaan myös puhuttu talonostosta, mutta sen suhteen ei olla löydetty yhteisymmärrystä. Se tuntuu liian isolta jutulta tähän hätään, joten asustellaan vuokralla toistaiseksi ja katsotaan mihin elämä vie. Mun tulot ei varmaan riittäisikään lainanmaksuun.
Mä olen myös erittäin ujo ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Ihmiset eivät meinaa uskoa sitä, koska useimmiten pystyn "esittämään" reipasta, ja teen jopa työkseni työtä jossa puhun ventovieraille. Yleensä se meneekin ihan hyvin, mutta joidenkin ihmisten kanssa ahdistun selvästi. Silloin otan etukäteen Propralin, joka vie jännityksen ulkoiset oireet.
Jos sinne maalle päädyt, olisi tärkeä miettiä, että mikä siellä voisi olla sulle mielekästä. Ootko kiinnostunut sisustamisesta tai puutarhanlaitosta, liikutko luonnossa mielellään vai mitä tykkäät tehdä. Samalla kun maaseutu vie mahdollisuuksia, se tuo paljon uusia. Ei niitä ihmiskontakteja niin kamalasti tarvitse olla, jos on riittävästi kivaa puuhaa ja elämänsisältöä. Talvella on oltava selkeästi joku oma juttu, koska talvi maalla on ihan luku sinänsä.
Ehkäpä joku psykologi voisi auttaa ajamispelossasi? Siitä sun on päästävä, muuten olet tosi epäitsenäinen. Saat helpommin töitä uudesta paikasta. Ties vaikka uskallat aloittaa uuden harrastuksenkin. Liikunta on aina hyvä, se tuo varmuutta ja piristää ahdistunutta mieltä! Minä itse olen korvannut masennuslääkkeet liikunnalla, mutta sitä on harrastettava sitten tiuhaan.
Mulla ei ole tullut paljonkaan uusia ystäviä. Työn kautta löytyi paljon kivoja kavereita, mutta vain yhden kanssa vietän työn ulkopuolella aikaa. En kaipaa nyt niin paljon seuraa. Siskojen kanssa soitellaan usein, ja roikun iltaisin netissä. En muuttaisi isoon kaupunkiin enää ikinä! Rohkeutta päätöksiin!
Anna miehen muuttaa, älä pilaa hänen elämäänsä.
olen sanonut hänelle, että ostaisi sen talon, vaikka yksin (ei ole niin hinnakas, etteikö pystyisi hänen tuloillaan maksamaan, pitkän laina-ajan kun ottaa).
Mutta ei hän yksin näköjänsä saa aikaiseksi, minun täytyisi olla yhtä innostunut. mutta minkäs tunteille teet:(
Pitääkö minun oikeasti hänet "pakottaa" se ostamaan, aikuisen ihmisen. Tai teeskennellä innostunutta, lähteä mukaan... mutta tuntuu että ei onnistu, kun on näitä henk.koht. ongelmia, paniikit, ahdistukset jne. en tiedä kykenenkö esittämään innostunutta. Ja jos suhteemme nyt ´näin päättyisi, niin surettaa jo valmiiksi...huoh.