Kolme kuukautta sitten menin omalääkärilleni masennusoireiden takia. Itkin ja lääkäri oli ihana harjoittelija. Myöhemmin hän siirtyi muualle harjoitteluun ja jäin kaipaamaan häntä.
Kaksi kuukautta sitten makasin terveysaseman takahuoneessa odottamassa ambulanssikyytiä. En
muista matkasta paljoakaan, nukuin psykiatrisella osastolla pinkissä pyjamassa. Sängyssä oli muovilakana, joka rapisi aina kun kääntyi.
Kuukausi sitten kotiuduin osastolta, olin hoitokokouksessa, jossa oli paikalla sairaanhoitaja, lähihoitajaopiskelija, toimintaterapeutti, sosiaalityöntekijä, psykologi ja lääkäri. He antoivat minulle luvan lähteä lounaan jälkeen. Tietysti ensin sovimme jatkohoidosta ja kaikki kättelivät minua.
Näin viime yönä unta, että tapoin isäni. Hän oli taas äidin kimpussa ja retuutti tätä hiuksista. Syöksyin paikalle ja olin täynnä raivoa. Iskin häntä päähän useita kertoa tylpällä esineellä, en enää muista mikä se oli, mutta se teki hyvää jälkeä.
Isän pää oli nopeasti verinen ja hän makasi maassa. Hän ei kuitenkaan kuollut, joten päätin iskeä myös rintakehään ja vatsaan, jotta hän ei varmasti selviäisi.
Heräsin kännykän herätyskelloon ja nousin nopeasti sängystä.
Olen nettikeskustelija. Kirjoitan sähköposteja muille yksinäisille, joita tapaan keskustelupalstoilla. Käyn chateissa. Mesetän. Luen uutiset ja otan osaa.
Käyn nuorille tarkoitutetussa kerhossa, jossa osallistumme erilaisiin retkiin ja yhteisiin puuhiin. Olen iloinen ja nauravainen.
Minusta pidetään.
Puhumme kaikesta ja vitsailemme jopa lääkityksestä.
Minulla on mielialalääke, ahdistuslääke ja nukahtamislääke. Aamu, ilta, yö. Päivä jaksottuu ja lääkkeet vaikuttavat. Pidän eniten siitä tunteesta, kun nukahtamislääke alkaa vaikuttaa. Vajoan itseeni ja unohdan. Jos luen, olen unohtanut lukemani aamulla. En muista mitä tein tai sanoin. Nukahdan ja nukun sikeästi.
Pidän myös siitä, kun otan nukahtamislääkkeen tai pari päivällä. Silloin en nukahda niin helposti, mutta olen kuin humalassa. Säästyn alkoholin maulta ja saan keveän tunteen.
En ole koskaan pitänyt alkoholista. Olen enemmänkin pilleristi.
Hoipun kotona ja olen hyvällä tuulella. Maailma tuntuu helpommalta ja pystyn kirjottamaan keskustelupalstoille vailla itsesensuuria. Tätä kirjoittaessani himoitsen niitä sinisiä pillereitä, jotka katkaisevat tylsän elämäni arkirutiinit. Lasken niitä mielessäni.
Jos yritän nukkua seuraavat pari yötä ilman, niin voin hyvin ottaa niille varatut pillerit nyt.
Kaksi kuukautta sitten makasin terveysaseman takahuoneessa odottamassa ambulanssikyytiä. En
muista matkasta paljoakaan, nukuin psykiatrisella osastolla pinkissä pyjamassa. Sängyssä oli muovilakana, joka rapisi aina kun kääntyi.
Kuukausi sitten kotiuduin osastolta, olin hoitokokouksessa, jossa oli paikalla sairaanhoitaja, lähihoitajaopiskelija, toimintaterapeutti, sosiaalityöntekijä, psykologi ja lääkäri. He antoivat minulle luvan lähteä lounaan jälkeen. Tietysti ensin sovimme jatkohoidosta ja kaikki kättelivät minua.
Näin viime yönä unta, että tapoin isäni. Hän oli taas äidin kimpussa ja retuutti tätä hiuksista. Syöksyin paikalle ja olin täynnä raivoa. Iskin häntä päähän useita kertoa tylpällä esineellä, en enää muista mikä se oli, mutta se teki hyvää jälkeä.
Isän pää oli nopeasti verinen ja hän makasi maassa. Hän ei kuitenkaan kuollut, joten päätin iskeä myös rintakehään ja vatsaan, jotta hän ei varmasti selviäisi.
Heräsin kännykän herätyskelloon ja nousin nopeasti sängystä.
Olen nettikeskustelija. Kirjoitan sähköposteja muille yksinäisille, joita tapaan keskustelupalstoilla. Käyn chateissa. Mesetän. Luen uutiset ja otan osaa.
Käyn nuorille tarkoitutetussa kerhossa, jossa osallistumme erilaisiin retkiin ja yhteisiin puuhiin. Olen iloinen ja nauravainen.
Minusta pidetään.
Puhumme kaikesta ja vitsailemme jopa lääkityksestä.
Minulla on mielialalääke, ahdistuslääke ja nukahtamislääke. Aamu, ilta, yö. Päivä jaksottuu ja lääkkeet vaikuttavat. Pidän eniten siitä tunteesta, kun nukahtamislääke alkaa vaikuttaa. Vajoan itseeni ja unohdan. Jos luen, olen unohtanut lukemani aamulla. En muista mitä tein tai sanoin. Nukahdan ja nukun sikeästi.
Pidän myös siitä, kun otan nukahtamislääkkeen tai pari päivällä. Silloin en nukahda niin helposti, mutta olen kuin humalassa. Säästyn alkoholin maulta ja saan keveän tunteen.
En ole koskaan pitänyt alkoholista. Olen enemmänkin pilleristi.
Hoipun kotona ja olen hyvällä tuulella. Maailma tuntuu helpommalta ja pystyn kirjottamaan keskustelupalstoille vailla itsesensuuria. Tätä kirjoittaessani himoitsen niitä sinisiä pillereitä, jotka katkaisevat tylsän elämäni arkirutiinit. Lasken niitä mielessäni.
Jos yritän nukkua seuraavat pari yötä ilman, niin voin hyvin ottaa niille varatut pillerit nyt.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Multakin juhannuksen myötä tuo itsesensuuri, sen näkee kohta mitä tekstiä täältä nyt tulee.
Lupaan että tämä on toiseksi viimeinen viesti minkä kirjoitan. Älä ota lääkkeitä enempi kun niitä on määrätty, liian läheltä olen seurannut sitä kuinka lääkkeet vievät mukanaan.
Koita, vaikka kuinka vaikeaa se olisikin, niin löytää joku muu ulospääsy tästä tyhjästä olosta.
Se on hyvä kun voit itkeä, vaikka kuinka yritän ei multa tule kyyneltäkään ja jos on kyyneleet tulossa en anna niiden tulla. Itkeminen helpottaa, ainakin hetkeksi, niin ja sitten on punaset silmät ja pää kipeä, noilla verukkeilla mä pidän itkun poissa. Mutta hyvä kun pystyt itkemään, se helpottaa.
Se on jo paljon että olet päässyt jo kotiin, pois psykiatriselta osastolta, kerroitko siellä että otat lääkkeitä yli sallitun, pitäisikö jossakin kertoa, en sano että näin pitäisi tehdä mutta se olisi ehkä parempi, ehkä, en tiedä, mikä minä olen edes neuvomaan. Mutta jos kuitenkin edes jollekin kertosit, jonkinlainen riippuvuushan se tuokin on, ottaa lääkkeitä, kunpa osaisinkin auttaa.
Minkälainen ahdistuslääke sinulla on? Jotain sellaista itsekin kaipaisin...
Edelleen jään miettimään oikeita sanoja.
Ei niitä kai ole... En osaa muuta sanoa: voimia sinulle ja kaikkea hyvää.