olen täysin joukkoon kuulumaton, johtuen tästä hiljaisuudestani. Hiljaisuus puolestaan johtuu siitä, etten joko uskalla puhua mitään (isommassa ryhmässä,harvemmin) tai sitten useammin etten vain osaa puhua mitään, ei ole mielipidettä asiasta. Tämä tapahtuu siis useammin. Kahdenkeskiset keskustelutkin (paitsi työkavereiden kanssa jotka tunnen hyvin ja jossa on aiheena asia, josta olen kiinnostunut ja josta tiedän ja josta minulla siis on mielipide) päättyvät nopeasti, kun usein olen vain hiljaa. Lapsuudessani ei ollut ystäviä (varhaisnuoruudessa oli pari, katosivat nekin), joten normaali ihmisen sosiaalisuus sitten vain jäi kehittymättä. Esim. jos joku aloittaa keskustelun kanssani, yritin kyllä yleensä vastailla ja kysellä jotain, mutta jotenkin toisesta aistii, ettei hän kuitenkaan halua jutella kanssani ja hän onkin lähtenyt pian paikalta, nykyään en juurikaan viitsi enää edes yrittää kysellä mitään, vastaan vain lyhyesti kysymyksiin. Samoin tilanteeseeni on vaikuttanut se, että perheessäni oli se, että omia mielipiteitä ei saa olla.
Rasittavaa, ettei ole ystäviä. Vielä ärsyttävämmäksi asian tekee se, kun tämä kuitenkin on ihmisen perustarve,sosiaaliset suhteet. Olen koittanut järkeillä itselleni, etten muka kaipaa ystäviä (kun en niitä voi saada, hiljaisuudestani johtuen), mutta eihän se pidä paikkaansa. Todella raivostuttavaksi asian tekee vielä se, että lähes kaikkialla toitotetaan sitä, että toimivat ihmissuhteet ovat ihmisen terveydelle tärkeitä tms. Totta kai on. Ei yksinäisyys ole minun oma valintani. Samoin rasittavaa on se, kun työkaverit välillä puhuvat "ystävistäni" (siis minun, aivan kuin asia olisi niin, että jos heillä on ystäviä, pitää minullakin varmasti olla). Olin kahden viikon hermolomallakin, työpaikkalääkäri sitten diagnosoi minua ja oli yllättynyt/hämmentynyt kun ilmeni, ettei minulla ole ystäviä.
Sosiaaliset tilanteet (lähinnä työkavereiden kanssa, jossain koulutuksessa tai sitten firman illanvietossa) saavat minut entistä masentuneemmaksi, en niitä varsinaisesti pelkää. Vertaan totta kai itseäni toisiin, jotka ovat iloisia, puheliaita, sosiaalisia ihmisiä, joilla on omat, terveet, järkevät mielipiteet asioista (ja osa vielä hauskojakin ihmisiä), ja minä vain olen hiljaa. Kun ei ole mitään sanottavaa..
Rasittavaa, ettei ole ystäviä. Vielä ärsyttävämmäksi asian tekee se, kun tämä kuitenkin on ihmisen perustarve,sosiaaliset suhteet. Olen koittanut järkeillä itselleni, etten muka kaipaa ystäviä (kun en niitä voi saada, hiljaisuudestani johtuen), mutta eihän se pidä paikkaansa. Todella raivostuttavaksi asian tekee vielä se, että lähes kaikkialla toitotetaan sitä, että toimivat ihmissuhteet ovat ihmisen terveydelle tärkeitä tms. Totta kai on. Ei yksinäisyys ole minun oma valintani. Samoin rasittavaa on se, kun työkaverit välillä puhuvat "ystävistäni" (siis minun, aivan kuin asia olisi niin, että jos heillä on ystäviä, pitää minullakin varmasti olla). Olin kahden viikon hermolomallakin, työpaikkalääkäri sitten diagnosoi minua ja oli yllättynyt/hämmentynyt kun ilmeni, ettei minulla ole ystäviä.
Sosiaaliset tilanteet (lähinnä työkavereiden kanssa, jossain koulutuksessa tai sitten firman illanvietossa) saavat minut entistä masentuneemmaksi, en niitä varsinaisesti pelkää. Vertaan totta kai itseäni toisiin, jotka ovat iloisia, puheliaita, sosiaalisia ihmisiä, joilla on omat, terveet, järkevät mielipiteet asioista (ja osa vielä hauskojakin ihmisiä), ja minä vain olen hiljaa. Kun ei ole mitään sanottavaa..
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Lapsuudessani ei ollut ystäviä (varhaisnuoruudessa oli pari, katosivat nekin), joten normaali ihmisen sosiaalisuus sitten vain jäi kehittymättä.""Rasittavaa, ettei ole ystäviä. Vielä ärsyttävämmäksi asian tekee se, kun tämä kuitenkin on ihmisen perustarve,sosiaaliset suhteet.""Todella raivostuttavaksi asian tekee vielä se, että lähes kaikkialla toitotetaan sitä, että toimivat ihmissuhteet ovat ihmisen terveydelle tärkeitä tms. Totta kai on.""Vertaan totta kai itseäni toisiin, jotka ovat iloisia, puheliaita, sosiaalisia ihmisiä, joilla on omat, terveet, järkevät mielipiteet asioista --."
Kysymyksessä on sama itkuvirsi, jota on epäilemättä veisattu aikojen alusta ja näinä epätoivon aikoina kuoroon liittyy yhä lukuisampi joukko onnettomia. Luonnollisesti olet täysin vakuutuunut argumenttiesi aukottomuudesta, omasta epänormaaliudestasi. Kuinka monesti oletkaan kertonut itsellesi tämän tarinan surkeasta, epäonnistuneesta ihmisestä, jonka mahdollisuus normaaliin sosiaaliseen kehitykseen evättin jo lapsuudessa?
Miten syiden ja seurausten erittely on sinua auttanut? Onko se tehnyt sinut onnellisemmaksi? Onko tämä se polku, joka johdattaa sinut ulos tilanteestasi?
Älä luule, että yritän lohduttaa sinua tai sanoa, että on ihan OK olla yksin. Se voi olla OK tai se voi olla yhtä helvettiä. Suhtautuminen riippuu niistä ajatuskuvioista, joita olet rakentanut illuusiosi tueksi. Illuusion siksi, että et todellisuudessa ole sen yksinäisempi kuin kukaan muukaan. Todellisuudessa istut lukemassa tätä sanaa tai katsot kasteen täplittämää koivun lehteä tai jalkasi on juuri laskeutumassa puiston soralle kävelylenkillä.
Asian ydin on siinä, että meillä on vain tämä hetki, ei mitään muuta. Jotta voisit tuntea yksinäisyyttä, sinun on jatkuvasti pohdittava menneisyyttä ja tulevaisuutta ja yhä uudestaan kerrattava syitä onnettomalle tilanteellesi: viheliäinen lapsuus, sosiaalisten kontaktien välttämättömyys hyvälle terveydelle, mahdottomuus pidättäytyä vertailemasta itseään muihin ja niin edespäin, uudelleen ja uudelleen, hamaan ikuisuuteen.
Kyvyttömyys päättää tätä sairasta illuusiota johtuu samastumisestasi mieleesi, harhoihisi. Luulet, että sinä todella olet tuo surkea tapaus ihmisten joukossa, jonka mielesi on synnyttänyt. Sinä olet kuitenkin jotain muuta. Jos hylkäisit kaiken tuon ja pysyttelisit tässä hetkessä, jos näkisit, että ainoastaan se mitä nyt tapahtuu on todellista, voisit nähdä väläyksen todellisesta luonnostasi. Tämä hetki on yksinkertainen, vailla ongelmia, eikä mitään muuta hetkeä ole olemassa, eikä ole ollut, eikä tule olemaan. Lopeta siis uhritarinasi toistelu ja kehittely, se ei johda mihinkään, se on typeryyttä.
fiksuja kirjoitat,muistan kuinka pari vuotta sitten (jolloin muutin paikkakunnalle, jossa en tunne ketään) olin kyllä työpäivän jälkeen fyysisesti(kin) yksin, mutten ajatellut kaikenaikaa tällaisia. En tiedä olinko onnellinen, mutta ainakin onnellisempi kuin nyt.
Tuokin on totta, ettei kaikesta voi syyttää pelkkää lapsuutta, mutta kyllä sillä on VALTAVA merkitys myös ihmisen tulevaisuudelle.
En ehkä pelkää puhua, mutta mielipiteet puuttuu sekä ehkä myös jonkinlainen keskustelutaito. Tulen kyllä juttuun työkavereiden kanssa töissä, sekä kahden muun "kaverini" kanssa kun meillä on samat mielenkiinon kohteet.
Ts. pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa jotka tunnen tarpeeksi hyvin (koulu, työ, mielenkiinnonkohteet). Mutta sitten on puolitutut tai muut tapaamani ihmiset joita ei yhdistä muutakun sama tilanne. Töissä joutuu monesti tilanteeseen jossa joku alkaa juttelemmaan niitä näitä, eikä siinä sitten tiedä miten päin olisi.
Voiko noita taitoja harjotella/opetella jossain, vai tuleeko tuokin vaan kokemuksen kautta?
Miksi se on niin epänormaalia/noloa olla vaan hiljaa..