Onko muita äitejä, jotka ovat paljon lasten kanssa kotona yksin kun mies on työmatkoilla?
Meillä arki menee niin, että hän on pois, ehkä n. 60 % arki-illoista. Olen tällöin lastemme kanssa kylässä ystävillä, teen viikottaiset ruoka- yms. ostokset, vien vanhempaa lastamme harrastuksiin, järjestän kotia ja enimmän osan aikaa vain ylläpidän tätä meidän elämäämme kotitöineen sun muineen.
Haastavaa tästä tekee sen, että olen yksin arjen pyörityksessä. Meillä ei ole paikkakunnalla isovanhempia (ja jos olisikin, he olisivat sairauksiensa takia meidän hoidossamme, ei toisinpäin) eikä muita sukulaisia. Hätätilanteessa saan lapset ystäville hoitoon, jos esim. itse sairastuisin ja joutuisin hoitoon. Aina, joka paikassa, lapset kulkevat mukanani juuri tästä syystä. Jumpalle olen viimeksi päässyt kuukausi sitten.
En kirjoita tätä siksi, että olisin kyllästynyt mieheeni tai tähän elämäntapaan, vaan siksi että minua kiinnostaa, onko muita samassa tilanteessa olevia? Jaksan kyllä, mittani on tänäkin keväänä vuotanut yli, mutta onneksi on välillä seesteisempiäkin jaksoja jolloin ehdin esim. illalla lenkille ajatusteni kanssa kun mies ottaa vetovastuun lapsista. Olen välillä väsynyt. Ei sitä voi kieltää, ja ystävätkin sen tietävät ja tiedostavat. Kaipaan ajatustenvaihtoa ihmisiltä, jotka elävät tällaista arkea, en -julmasti sanottuna- sääliä ihmisiltä, jotka itse elävät 8-16 -arkea ja joilla on "normaali" perhe.
Tällainen elämä tuo omat haasteensa kun arkea sompailee parhaansa mukaan. En voi esim. lähteä vielä töihin, koska kaikki tämä arki odottaa minua , vain minua, töiden jälkeen. Nuorempi lapseni on 1,5-vuotias, lähdin vanhemmasta töihin tuossa vaiheessa, ja vatsahaavahan siitä oli seurauksena:/ Olen joka tapauksessa päättänyt olla kotona 3 vuoteen asti.
Kotona siis ollaan äiti ja lapset, kuinka teillä?
Meillä arki menee niin, että hän on pois, ehkä n. 60 % arki-illoista. Olen tällöin lastemme kanssa kylässä ystävillä, teen viikottaiset ruoka- yms. ostokset, vien vanhempaa lastamme harrastuksiin, järjestän kotia ja enimmän osan aikaa vain ylläpidän tätä meidän elämäämme kotitöineen sun muineen.
Haastavaa tästä tekee sen, että olen yksin arjen pyörityksessä. Meillä ei ole paikkakunnalla isovanhempia (ja jos olisikin, he olisivat sairauksiensa takia meidän hoidossamme, ei toisinpäin) eikä muita sukulaisia. Hätätilanteessa saan lapset ystäville hoitoon, jos esim. itse sairastuisin ja joutuisin hoitoon. Aina, joka paikassa, lapset kulkevat mukanani juuri tästä syystä. Jumpalle olen viimeksi päässyt kuukausi sitten.
En kirjoita tätä siksi, että olisin kyllästynyt mieheeni tai tähän elämäntapaan, vaan siksi että minua kiinnostaa, onko muita samassa tilanteessa olevia? Jaksan kyllä, mittani on tänäkin keväänä vuotanut yli, mutta onneksi on välillä seesteisempiäkin jaksoja jolloin ehdin esim. illalla lenkille ajatusteni kanssa kun mies ottaa vetovastuun lapsista. Olen välillä väsynyt. Ei sitä voi kieltää, ja ystävätkin sen tietävät ja tiedostavat. Kaipaan ajatustenvaihtoa ihmisiltä, jotka elävät tällaista arkea, en -julmasti sanottuna- sääliä ihmisiltä, jotka itse elävät 8-16 -arkea ja joilla on "normaali" perhe.
Tällainen elämä tuo omat haasteensa kun arkea sompailee parhaansa mukaan. En voi esim. lähteä vielä töihin, koska kaikki tämä arki odottaa minua , vain minua, töiden jälkeen. Nuorempi lapseni on 1,5-vuotias, lähdin vanhemmasta töihin tuossa vaiheessa, ja vatsahaavahan siitä oli seurauksena:/ Olen joka tapauksessa päättänyt olla kotona 3 vuoteen asti.
Kotona siis ollaan äiti ja lapset, kuinka teillä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
On viikot töissä eri paikkakunnalla ja asuu siellä. Ei haittaa yhtään. Lapsia on kolme (vanhin menee toiselle luokalle ja nuorin 4 kk). Olen niin tottunut tähän, että se menee siinä kaiken muun ohessa =). Olen muistaakseni viimeksi ollut (jos ei muutama kaupassakäyntiä lasketa) lapsista erossa joskus puolitoista vuotta sitten. Mutta minä en kaipaakaan "omaa aikaa". Ihan tyytyväinen ja onnellinen olen!
Eiköhän yksinhuoltajia ole yksi jos toinenkin ja vieläpä totaaliyksinhuoltajia niin onhan sinulla mies sentään viikonloppuisin apunasi. Enkä minä ainakaan koe "sääliä" näitä yksinhuoltajiakaan kohtaan. (Tosin ymmärrän pointtisi töissäkäymisestä, on raskaampaa hoitaa ensin työt ja sitten koti ja lapset iltaisin yksinään. Eletty sekin.)
aika turhalle narinalle kuulostaa:)
Oon yksin lasten kanssa, ku lasten isä on kuollut. Käyn töissä (kävin kyl silloinkin, kun vanhempia oli vielä kaksi), hoidan kodin, ostokset, harrastukset, arjen... enkä mäkään voi laittaa lapsia kaappiin, jos haluan johonkin. On vaan palkattava lapsenvahti. Se on muuten ihan luvallinen keino kahden huoltajan perheillekin ;)Tai sit on pyydettävä kavereilta apua. Onneks lastenhoito järjestyy salilla, joten jumpalle pääsee.
Enkä mä kenenkään sääliä kaipaa, mut lastenhoito/harrastuskyyti-apua aina joskus. Onneks sellaisiakin kavereita on.
Eli meillä mies oli kyllä kotona ja samalla paikkakunnallakin suuren osan aikaa, mutta..
Aikanaan siis päätimme, että lapset hoidetaan kotona ja sen seurauksena sitten kun tulin itse töistä kotiin tai olin vapaalla niin mies oli töissään. Pitkiä pätkiä meni niin, että ovissa moikattiin ja aamulla kun töihin lähdin niin näin ukon pedissä nukkumassa..
Se oli sitä arkea silloin ja arjen pyöritttämiseen meni kyllä kaikki aika ihan kiitettävästi. Toisaalta silloin ei muuta osannut jotenkin kaivatakkaan sillä se oli vähitellen tullut tapa elää meidän elämää.
Tokihan se joskus riipi ja otti päähän mennä aina lasten kanssa kauppaan ja joka paikkaan. Toisaalta niitä ei tarvinnut raahata aamulla tarhaan kukonlaulun aikaan!
Ero yksinhuoltajana oloon on kyllä silti iso noissa tilanteissa. Se toinen aikuinen on kuitenkin olemassa jossakin ja on paikalla kun todella tilanne vaatii. Viimekädessä se kuitenkin jakaa sen huolen sun muun lapsista ja perheestä. Ja ennen kaikkea aina tietää, että se ei ole pysyvää ikuisesti se yksinolo.
Minä päivät kotona pojan kanssa ja kun mies tulee töistä minä menen töihin. Joskus sattuu vapaa samalle päivälle mutta ollaan yleensä niin poikki molemmat että mitään ei jaksa tehdä.
Mies vielä hoitaa opintojaan loppuun tässä samalla.
Jotenkin tässä aina selvitään ja kieltämättä välillä revin hiuksia kiukusta ja väsymyksestä kun tiedän ettei toinenkaan jaksa, mutta sitten aina vaan jotain tapahtuu ja jaksaa taas.
Kai se on jokaisessa perheessä välillä näin. Perhe elämä vaan on rankkaa vaikka olisi millainen energia pommi.
Lastenhoitajaa olen joskus harkinnut että veisi meidän poikaa puistoon että päästäisi miehen kanssa vetämään peitto korviin ja nukkumaan.
Onneksi mies on päässyt lenkille joinakin niinä iltoina kun minä olen ollut töissä kun on vienyt pojan isälleen. itse en enää pysty juosta kun mennään puolessa välissä raskautta.
Onneksi ollaan molemmat sen tyylisiä ettei pieni lika haittaa jos on lepäämisestä tai jostain kivasta kyse. Monesti meillä valitaan puistoon lähtö imuroinnin ja pyykin pesun sijaan.