en aina jaksa

tyttäreni soittaa minulle 1-3 kertaa päivässä.Todella harvassa ovat ne päivät jolloin hän ei soita.Viime vuonna hän opiskeli , ajattelin että nyt hänellä on niin paljon muutakin,että äidin ei tartte jatkuvasti olla kuulolla.Vaan ei,aina oli koulussa jotain mitä piti kertoa jne.Perheessä on vammainen lapsi.Itse työelämässä olevana en ole paljoa osallistunut avun antoon konkreettisesti,siispä koen että minun pitää edes tämä jaksaa.Suostun siis vastaamaan hänelle,kuulostan varmasti ärtyneeltäkin välillä ja selittelen sitä.Tyttäreni ei oikein näytä tajuavan sitä että hänen puhelunsa jälkeen usein mietin heidän elämäänsä,joka ei aina helppoa ole.
Heillä on silloin tällöin (n.kerran kuukaudessa) mahdollisuus saada hoitaja lapsille kotiin vammaislain perusteella.Lisäksi toinen mummo pystyy antamaan konkreettista apua, koska asuu lähellä eikä ole enää töissä.Viikonloppuisin he piipahtavat usein meillä joten ei heidän elämänsä kovin "tylsääkään" mielestäni ole.
Minä vaan en oikein ymmärrä mikä tässä jotenkin "mättää".Tyttäreni itsenäistyi nuorena ihan mukavasti,on tullut toimeen hyvin omillaan ja opiskelee hoitoalaa tällä hetkellä.
Vammaisen lapsen hoitamisessa ja peräänkatsomisessa on kova työ molemmilla vanhemmilla ,elämähän ei näinollen ihan tavallista ole.
Olen yrittänyt miettiä miksi en aina jaksaisi olla juttelemassa hänen kanssaan puhelimessa..
Olen miettinyt myös sitä ,miksi hän ei ymmärrä että välillä väsyn jatkuviin yhteydenottohin..
miksi koen huonoa omaatuntoa jos sanon että ei nyt?!
Tyttärelläni on kyllä kavereita mutta varsinaista sydänystävää hänellä ei ilmeisesti ole.Mutta voiko oma äiti olla se sydänystävä.Äitihän on se joka huolestuu ja murehtii,jos lapsella on huolia.Niin tekee sydänystäväkin,mutta..mielestäni se ei kuitenkaan ole sama asia.
En tarkoita että puhelut olisivat jatkuvaa huolien purkua.Ei, vaan ihan kaikenlaista,kaikki puuhat ja menemiset ja tulemiset pitää kertoa.
Ainut, mistä emme puhu ovat intiimiasiat puolisoitten kesken.
Ehkä joku nyt ajattelee että on hienoa kun on tuollaiset välit.Niinhän se tottavieköön toisaalta onkin,mutta kun minä en oikein jaksa..
Joku voi myös ajatella että miksi en sano suoraan että en halua tällaista.Olenhan minä sen antanut ymmärtää,ja silloin on puhelu ollut lyhyt.yleensä puhelin kuitenkin on soinut jo samana päivänä taas.
Onko rakkaat ihmiset teillä vastaavia kokemuksia?
Huoleni ei ole suuri,mutta..voimavaroja se jatkuvana kuluttaa.
5844
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

Tuossa pari aloitusta alenpana surraan sitä,että ei voi olla kanssakäymisissä omien lasten ja las-
tenlasten kanssa.

Äänestä

Niin no itsellänikin kyllä tuli mieleen, että tilannehan kuvastaa sitä, että tytär luottaa sinuun. Että toisaalta positiivinen asia.

Etkö voisi yrittää ottaa "vähän rennommin" tyttäresi juttuja. Yrittää suodattaa niitä, eikä alata murehtimaan joka juttua. Kuuntelet vähän puolella korvalla. Tyttärellesi varmasti riittää se kun joku on läsnä. Älä rekistöröi niin tarkkaan jokaista pikku juttua.

Ja jos oikein väsyttää ei kai se nyt niin vaarallista ole vaikka keksit jonkin valkean valheen ja sanot soitellaan huomenna paremmalla ajalla nyt on menoa/tekemistä?

Toisaalta voi olla kyllä rankkaa, jos kaikki kuormat kaatuu niskaan. Voithan itsekkin kertoa vastavuoroisesti tyttärellesi omista huolistasi, jos niitä löytyy.

Äänestä

... siis miettimään toisesta näkökulmasta.

Ajattelisin näin:
mitä vastentahtoisemmalta ja väsyneemmältä tunnet olevasi suhteessa tyttäreen, sen tiukimmin tytär "takertuu" sinuun.

Tytär, vaikkakin on aikuinen, ikään kuin kysyy hätääntyneenä kiintymystäsi, koska hän aivan varmasti aistii väsymyksen ja salatun torjunnan.
Tilanne on se, että tytär joutuu kuin jahtaamaan sinua ja sinä pakenet, siis symbolisesti.

Neuvoisin sinua ottamaan pienen loman ja lähtemään vaikka viikoksi tai pariksi ulkomaille, ja kännykkä KIINNI, niin että et vastaa puheluihin.
Jos on väsynyt niin on, sille ei mitään voi. Pieni irtiotto voisi tehdä hyvää.
Samalla voisit rauhassa miettiä suhdettanne, koska ilmiselvästi tyttären takertumisessa on kyse jostain syvemmästä ongelmasta... jossa sinä olet toisena osapuolena.
On selvää että tytär tarvitsee tukea vaikeassa elämäntilanteessa, ja hän etsii sitä äidistään.

Onko sinulla itselläsi tarpeeksi purkautumisteitä, kuinka voisit löytää OMAN elämäsi?
Sillä SIITÄHÄN tässä on loppujen lopuksi kyse. Kun on löytänyt suuremman merkityksen elämälleen sekä rikastuttavat harrastukset, jotka virkistävät, niin KESTÄÄ paremmin ympäristön paineet.

Ehkä onkin kyse pelkästään sinusta? Oletko saanut elämältä sen mitä olet toivonut ja haaveillut? Onko pettymyksiä, joista et ole päässyt yli?
Pääsetkö toteuttamaan ja ilmaisemaan itseäsi tyydyttävällä tavalla? Jokin luova harraste tms.
Ihminen kestää todella paljon, kun "kutsumus ja tehtävä" on löydetty.

Minä kehoittaisin sinua etsimään jo sitä niin kliseiseksi kutsuttua "omaa elämää".
Sitä myöten kestokykysi kasvaa ja voit myös rikastuttaa tyttären elämää.

Äänestä

yllättävänkin paljon. Siskoni rasitti soitoillaan äitiäni niin, että äiti joutui valvomaan öitä, kun siskon "huolet" pyörivät päässä.

Isä teki siitä lopun ja kertoi siskolleni, että ei ole tarpeen vanhaa äitiä rasittaa liiaksi omilla huolillaan.

Kyllä meidän vanhempien täytyy olla sen verran itsekkäitä, että suojelemme omaa hyvinvointia, kuka sitä muu tekee kuin itse?

Samassa perheessä on todella eri luontoisia lapsia, toiset itsenäistyvät helposti ja toiset ovat ns. läheisriippuvia.

Äänestä

Kuulostaa siltä, että tyttäresi kommunikoi kanssasi sellaisista arkisista asioista ja huolista, joista yleensä puhutaan tai ainakin pitäisi puhua puolison kanssa. Mahtaakohan heillä kommunikaatio toimia? Voisit vaikka kysyä sitä tytöltäsi, kun välinne ovat niin läheisiäkin. Samalla hän saattaisi keskustelussa ymmärtää, että sinä et aina jaksa keskustella kaikesta...

Sanoitkin ettei hänellä myöskään ole sydänystävää. Hän ei siis voi toiselle naisellekaan purkaa samalla tavalla asioitaan. Siksi kaikki kaatuu sinun niskaasi. On luonnollita että ihminen haluaa puhua, tavallisistakin asioista. Erityisesti jos on sosiaalinen luonteeltaan. Se tekee sielulle hyvää puhua. Tyttösi kallistuu sinun suuntaasi, koska hän kokee, ettei ole muitakaan. Eikä hän ymmärrä sitä, että se on sinulle raskasta.

Keskustele tästäkin asiasta hänen kanssaan, kuitenkin kannustavasti, ei tuomiten. Kerro rakastavasi ja haluavasi hänen parastaan.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


olla kuulolla! kirjoitti:

tyttäreni soittaa minulle 1-3 kertaa päivässä.Todella harvassa ovat ne päivät jolloin hän ei soita.Viime vuonna hän opiskeli , ajattelin että nyt hänellä on niin paljon muutakin,että äidin ei tartte jatkuvasti olla kuulolla.Vaan ei,aina oli koulussa jotain mitä piti kertoa jne.Perheessä on vammainen lapsi.Itse työelämässä olevana en ole paljoa osallistunut avun antoon konkreettisesti,siispä koen että minun pitää edes tämä jaksaa.Suostun siis vastaamaan hänelle,kuulostan varmasti ärtyneeltäkin välillä ja selittelen sitä.Tyttäreni ei oikein näytä tajuavan sitä että hänen puhelunsa jälkeen usein mietin heidän elämäänsä,joka ei aina helppoa ole.
Heillä on silloin tällöin (n.kerran kuukaudessa) mahdollisuus saada hoitaja lapsille kotiin vammaislain perusteella.Lisäksi toinen mummo pystyy antamaan konkreettista apua, koska asuu lähellä eikä ole enää töissä.Viikonloppuisin he piipahtavat usein meillä joten ei heidän elämänsä kovin "tylsääkään" mielestäni ole.
Minä vaan en oikein ymmärrä mikä tässä jotenkin "mättää".Tyttäreni itsenäistyi nuorena ihan mukavasti,on tullut toimeen hyvin omillaan ja opiskelee hoitoalaa tällä hetkellä.
Vammaisen lapsen hoitamisessa ja peräänkatsomisessa on kova työ molemmilla vanhemmilla ,elämähän ei näinollen ihan tavallista ole.
Olen yrittänyt miettiä miksi en aina jaksaisi olla juttelemassa hänen kanssaan puhelimessa..
Olen miettinyt myös sitä ,miksi hän ei ymmärrä että välillä väsyn jatkuviin yhteydenottohin..
miksi koen huonoa omaatuntoa jos sanon että ei nyt?!
Tyttärelläni on kyllä kavereita mutta varsinaista sydänystävää hänellä ei ilmeisesti ole.Mutta voiko oma äiti olla se sydänystävä.Äitihän on se joka huolestuu ja murehtii,jos lapsella on huolia.Niin tekee sydänystäväkin,mutta..mielestäni se ei kuitenkaan ole sama asia.
En tarkoita että puhelut olisivat jatkuvaa huolien purkua.Ei, vaan ihan kaikenlaista,kaikki puuhat ja menemiset ja tulemiset pitää kertoa.
Ainut, mistä emme puhu ovat intiimiasiat puolisoitten kesken.
Ehkä joku nyt ajattelee että on hienoa kun on tuollaiset välit.Niinhän se tottavieköön toisaalta onkin,mutta kun minä en oikein jaksa..
Joku voi myös ajatella että miksi en sano suoraan että en halua tällaista.Olenhan minä sen antanut ymmärtää,ja silloin on puhelu ollut lyhyt.yleensä puhelin kuitenkin on soinut jo samana päivänä taas.
Onko rakkaat ihmiset teillä vastaavia kokemuksia?
Huoleni ei ole suuri,mutta..voimavaroja se jatkuvana kuluttaa.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu