Odotin esikoistani, LA oli tiistaina 8.4.2008 ja vielä sunnuntaiaamuna (6.4) ajattelin, ettei vauvalla ole aikomustakaan tulla ulos PIIITKÄÄN aikaan. Samana iltana sitten verhojen vaihdon jälkeen tulin kipeäksi, joka paikkaa tuntui särkevän, eniten mahaa ja selkää. Sain kuitenkin nukuttua yön vielä hyvin- onneksi!
Maanantaiaamuna kymmeneltä alkoivat supistukset, ensimmäiset kipeät supistukset. Seurailin supistusten väliä, tulivat vielä hyvin epäsäännöllisesti, eikä kipukaan ollut kovaa. Tunsin itseni hyvin levottomaksi, ja lähdimme mieheni kanssa kyläilemään ystävän luokse.
Puolen päivän aikoihin miehelleni tuli puhelin soitto ja hänet kutsuttiin työhaastatteluun. Haastattelu oli samassa kaupungissa, kuin synnytyssairaalakin (ajomatkaa noi 35km) ja sanoin ettemme tule enää pois kaupungista ilman vauvaa.
Supistukset kävivät kipeämmiksi koko ajan, mutta tulivat edelleen epäsäännöllisesti, eikä kipu vieläkään ollut hirmuista.
Kävimme kotoa hakemassa sairaalakassin ja lähdimme kaupunkiin. Mies kävi työhaastattelussa ja minä kirjailin autossa odottaessani supistusten kestoa ja väliä ylös. Supistukset tulivat noin 3-15 minuutin välein ja kello oli noin kaksi.
Menimme sitten ystävämme luokse viettämään aikaa ja odottelemaan supistusten tihenemistä.. Välillä kävimme kaupungilla kävelemässä ja sen jälkeen supistukset tulivat kipeämpiä, mutteivat säännöllisinä. Katselimme jääkiekkoa (SM-liigan finaaliottelu Kärpät-Blues) ystävämme luona ja jossain vaiheessa totesin miehelle että lähdemme sairaalaan erän loputtua, en enää jaksanut kipuja ja arvelin, että olisin avautunutkin jo jonkin verran (4-5senttiä), olihan supistuksia ollut jo pitkään ja ne olivat tulleet säännöllisinä ilta seitsemästä saakka.
(Tästä eteenpäin en enää muista kellonaikoja)
Pääsimme räntäsateessa sairaalaan ja synnyttäjien vastaanottoon, jossa tehtiin sisätutkimus ja todettiin etten ollut avautunut kuin sentin. Oltuani käyrillä jonkin aikaa piti tehdä päätös siitä lähtisimmekö kotiin vai jäisinkö minä sairaalaan osastolle odottamaan että synnytys etenisi. Päätin jäädä sairaalaan ja mieheni lähti kotiin.
En kerennyt olla osastolla kauaankaan, kun totesin etten saisi unta kivuilta/supistuksilta ja etten myöskään jaksaisi enää ilman kipulääkkeitä, joten etsin hoitajan ja kerroin tilanteen hänelle, kävin koko ajan kipeämmäksi. Hoitaja teki sisätutkimuksen ja totesi että olin avautunut kahdelle sormelle, edistystä oli siis tapahtunut. Olin käyrillä hetken aikaa ja sitten hoitaja lähti viemään minua synnytyssaliin. Soitin matkalta miehelle, että hän voisi lähteä myös pikkuhiljaa ajelemaan takaisin sairaalaan, kiirettä ei vielä ollut.
Salissa minut otti vastaan oikein mukava, melko nuori kätilö, joka jutteli kovasti. Hän laittoi minut käyrille joksikin aikaa ja pian mieskin saapui paikalle. Kun käyrää oli "ajettu" tarpeeksi pääsin ammeeseen kuumaan veteen ja se helpotti oloa suunnattomasti. Välillä kätilö kävi kuuntelemassa sikiön sydänääniä kannettavalla laitteella, eikä minun tarvinnut nousta pois ammeesta sen vuoksi.
Jossain vaiheessa piti taas mennä käyrille, jonka jälkeen menin vielä hetkeksi ammeeseen. Olo alkoi taas tuntua kipeältä ja tuskaiselta ja kun käyrää otettiin seuraavan kerran pyysin saada jotain muuta kipujen lievittämiseksi, kätilö tarjosi ilokaasua ja sen avulla pääsin taas eteenpäin.
Vuorokausi oli vaihtunut jossain välissä ja oli tiistai, 8.4., lapsen laskettu syntymäpäivä.
Jossain kohtaa tiistaiaamua kalvot puhkaistiin ja sain epiduraalin, kello taisi olla noin yhdeksän. Samalla laitettiin oksitosiinitippa, jota sitten lisättiin noin tunnin välein. Nukuinkin jonkin aikaa välillä, kun epiduraali oli vienyt kivut kokonaan ja ajattelin että nyt varmaan on jo pahin takana -olin väärässä.
Seitsemän aikaan illalla sitten ruvettiin ponnistamaan, olin niin väsynyt etten oikein kunnolla olisi enää jaksanut ja kerroin sen kätilöllekkin. Hän ei oikein tuntunut uskovan minua, mutta kannusti hyvin.. Ponnistusvaihe on yhtä sumua, en muista kunnolla siitä mitään... Jossain vaiheessa huoneeseen oli ilmestynyt paljon ihmisiä (noin 4-6) ja kuulin heidän puhuvan sydänäänten laskusta ja kannustavan minua ponnistamaan kovempaa. Välilihaakin leikattiin vähän jossain vaiheessa. Sitten yksi kätilöistä käski opiskelijaa(?) hakemaan imukupin ja minulle sanottiin että vauva autettaisiin imukupilla ulos. Muistan kuinka helpottunut olo tuli siinä vaiheessa, ajattelin että kohta saisin vauvan rinnalleni eikä tarvitsisi enää kärsiä kamalia kipuja - ponnistuskipu oli niin kamalaa, ettei sitä voi kuvailla mitenkään.
Sitten klo. 20.43 syntyi ISO poika. Näin että hän oli sininen ja veltto, huusin vain että "elääkö se? elääkö se?", minulle vastattiin "elää" ja sitten vauvaa ei enää näkynyt; seuraava mitä tajusin oli se että istukka "syntyi" ja sitten minua tikattiin ja se SATTUI. Kätilö, joka tikkasi antoi minulle maskin, josta hengitin ilokaasua, en tiedä miksei hän voinut puuduttaa välilihaa paremmin. Joku haki mieheni katsomaan poikaa, minä luulin pojan olevan kuollut ja keskityin vain ilokaasuun ja siihen etten itkisi. Jonkin ajan päästä mieheni tuli takaisin ja sanoi että "pojalla on kaikki hyvin", minä ajattelin vain että on kai, kun on kuollut ja että kuolen itsekin. EN pystynyt puhumaan, tikkaaminen kävi niin kipeää ja keskityin ilokaasuun.
Kun alapääni oli saatu tikattua, kello oli kymmenen illalla ja kätilö vaihtui, miehenikin lähti kotiin, koska hänen täytyi mennä töihin seuraavana aamuna. Tämä viimeinen kätilö oli todella töykeä, hän oli sitä mieltä että minun olisi pitänyt itse nousta ylös ja mennä suihkuun (luulin edelleen että vauvani on kuollut ja olin kipeä ja väsynyt).
Puolen yön maissa tuo ilkeä kätilö toi kapaloidun vauvan saliin ja asetti sen viereeni sängylle, auttoi vauvalle rintani suuhun, totesi minulle "et sitten nukahda!" ja häipyi. Kun tunsin vauvan imevän rintaani ymmärsin että siinä on minun vauvani ja hän elää! Kolmen PITKÄN tunnin ajan olin ollut varma siitä että kaikki se kipu ja tuska oli turhaa ja että lapsi syntyi kuolleena, mutta niin ei ollutkaan.
Noin puolen tunnin päästä kätilö tuli takaisin pyörätuolin kanssa ja vei meidät synnyttäneiden osastolle, vauva jäi hoitajien kansliaan yöksi ja minut vietiin ensin vessan ja sitten nukkumaan.
Synnytys kesti yhteensä 25h58min; ponnistusvaihe 1h33min ja pojan mitat olivat 4580g, 55cm. Apgar-pisteitä hän sai 5, 7 ja 8.
Nyt synnytyksestä on kulunut kohta kaksi kuukautta ja vaikka kaikki on hyvin sekä vauvalla että minulla mieleeni on hiipinyt pelko; kuinka uskallan enää koskaan synnyttää, entäs jos vauva viedään taas pois heti eikä minulle kerrota onko hän elossa ja onko kaikki hyvin.. Henkilökunta ei koko sairaalassa olo aikana puhunut lainkaan siitä, miksi poika vietiin pois. Happikaappiin, kuulemma, näin mieheni minulle kertoi; ilman häntä en tietäisi sitäkään.
Maanantaiaamuna kymmeneltä alkoivat supistukset, ensimmäiset kipeät supistukset. Seurailin supistusten väliä, tulivat vielä hyvin epäsäännöllisesti, eikä kipukaan ollut kovaa. Tunsin itseni hyvin levottomaksi, ja lähdimme mieheni kanssa kyläilemään ystävän luokse.
Puolen päivän aikoihin miehelleni tuli puhelin soitto ja hänet kutsuttiin työhaastatteluun. Haastattelu oli samassa kaupungissa, kuin synnytyssairaalakin (ajomatkaa noi 35km) ja sanoin ettemme tule enää pois kaupungista ilman vauvaa.
Supistukset kävivät kipeämmiksi koko ajan, mutta tulivat edelleen epäsäännöllisesti, eikä kipu vieläkään ollut hirmuista.
Kävimme kotoa hakemassa sairaalakassin ja lähdimme kaupunkiin. Mies kävi työhaastattelussa ja minä kirjailin autossa odottaessani supistusten kestoa ja väliä ylös. Supistukset tulivat noin 3-15 minuutin välein ja kello oli noin kaksi.
Menimme sitten ystävämme luokse viettämään aikaa ja odottelemaan supistusten tihenemistä.. Välillä kävimme kaupungilla kävelemässä ja sen jälkeen supistukset tulivat kipeämpiä, mutteivat säännöllisinä. Katselimme jääkiekkoa (SM-liigan finaaliottelu Kärpät-Blues) ystävämme luona ja jossain vaiheessa totesin miehelle että lähdemme sairaalaan erän loputtua, en enää jaksanut kipuja ja arvelin, että olisin avautunutkin jo jonkin verran (4-5senttiä), olihan supistuksia ollut jo pitkään ja ne olivat tulleet säännöllisinä ilta seitsemästä saakka.
(Tästä eteenpäin en enää muista kellonaikoja)
Pääsimme räntäsateessa sairaalaan ja synnyttäjien vastaanottoon, jossa tehtiin sisätutkimus ja todettiin etten ollut avautunut kuin sentin. Oltuani käyrillä jonkin aikaa piti tehdä päätös siitä lähtisimmekö kotiin vai jäisinkö minä sairaalaan osastolle odottamaan että synnytys etenisi. Päätin jäädä sairaalaan ja mieheni lähti kotiin.
En kerennyt olla osastolla kauaankaan, kun totesin etten saisi unta kivuilta/supistuksilta ja etten myöskään jaksaisi enää ilman kipulääkkeitä, joten etsin hoitajan ja kerroin tilanteen hänelle, kävin koko ajan kipeämmäksi. Hoitaja teki sisätutkimuksen ja totesi että olin avautunut kahdelle sormelle, edistystä oli siis tapahtunut. Olin käyrillä hetken aikaa ja sitten hoitaja lähti viemään minua synnytyssaliin. Soitin matkalta miehelle, että hän voisi lähteä myös pikkuhiljaa ajelemaan takaisin sairaalaan, kiirettä ei vielä ollut.
Salissa minut otti vastaan oikein mukava, melko nuori kätilö, joka jutteli kovasti. Hän laittoi minut käyrille joksikin aikaa ja pian mieskin saapui paikalle. Kun käyrää oli "ajettu" tarpeeksi pääsin ammeeseen kuumaan veteen ja se helpotti oloa suunnattomasti. Välillä kätilö kävi kuuntelemassa sikiön sydänääniä kannettavalla laitteella, eikä minun tarvinnut nousta pois ammeesta sen vuoksi.
Jossain vaiheessa piti taas mennä käyrille, jonka jälkeen menin vielä hetkeksi ammeeseen. Olo alkoi taas tuntua kipeältä ja tuskaiselta ja kun käyrää otettiin seuraavan kerran pyysin saada jotain muuta kipujen lievittämiseksi, kätilö tarjosi ilokaasua ja sen avulla pääsin taas eteenpäin.
Vuorokausi oli vaihtunut jossain välissä ja oli tiistai, 8.4., lapsen laskettu syntymäpäivä.
Jossain kohtaa tiistaiaamua kalvot puhkaistiin ja sain epiduraalin, kello taisi olla noin yhdeksän. Samalla laitettiin oksitosiinitippa, jota sitten lisättiin noin tunnin välein. Nukuinkin jonkin aikaa välillä, kun epiduraali oli vienyt kivut kokonaan ja ajattelin että nyt varmaan on jo pahin takana -olin väärässä.
Seitsemän aikaan illalla sitten ruvettiin ponnistamaan, olin niin väsynyt etten oikein kunnolla olisi enää jaksanut ja kerroin sen kätilöllekkin. Hän ei oikein tuntunut uskovan minua, mutta kannusti hyvin.. Ponnistusvaihe on yhtä sumua, en muista kunnolla siitä mitään... Jossain vaiheessa huoneeseen oli ilmestynyt paljon ihmisiä (noin 4-6) ja kuulin heidän puhuvan sydänäänten laskusta ja kannustavan minua ponnistamaan kovempaa. Välilihaakin leikattiin vähän jossain vaiheessa. Sitten yksi kätilöistä käski opiskelijaa(?) hakemaan imukupin ja minulle sanottiin että vauva autettaisiin imukupilla ulos. Muistan kuinka helpottunut olo tuli siinä vaiheessa, ajattelin että kohta saisin vauvan rinnalleni eikä tarvitsisi enää kärsiä kamalia kipuja - ponnistuskipu oli niin kamalaa, ettei sitä voi kuvailla mitenkään.
Sitten klo. 20.43 syntyi ISO poika. Näin että hän oli sininen ja veltto, huusin vain että "elääkö se? elääkö se?", minulle vastattiin "elää" ja sitten vauvaa ei enää näkynyt; seuraava mitä tajusin oli se että istukka "syntyi" ja sitten minua tikattiin ja se SATTUI. Kätilö, joka tikkasi antoi minulle maskin, josta hengitin ilokaasua, en tiedä miksei hän voinut puuduttaa välilihaa paremmin. Joku haki mieheni katsomaan poikaa, minä luulin pojan olevan kuollut ja keskityin vain ilokaasuun ja siihen etten itkisi. Jonkin ajan päästä mieheni tuli takaisin ja sanoi että "pojalla on kaikki hyvin", minä ajattelin vain että on kai, kun on kuollut ja että kuolen itsekin. EN pystynyt puhumaan, tikkaaminen kävi niin kipeää ja keskityin ilokaasuun.
Kun alapääni oli saatu tikattua, kello oli kymmenen illalla ja kätilö vaihtui, miehenikin lähti kotiin, koska hänen täytyi mennä töihin seuraavana aamuna. Tämä viimeinen kätilö oli todella töykeä, hän oli sitä mieltä että minun olisi pitänyt itse nousta ylös ja mennä suihkuun (luulin edelleen että vauvani on kuollut ja olin kipeä ja väsynyt).
Puolen yön maissa tuo ilkeä kätilö toi kapaloidun vauvan saliin ja asetti sen viereeni sängylle, auttoi vauvalle rintani suuhun, totesi minulle "et sitten nukahda!" ja häipyi. Kun tunsin vauvan imevän rintaani ymmärsin että siinä on minun vauvani ja hän elää! Kolmen PITKÄN tunnin ajan olin ollut varma siitä että kaikki se kipu ja tuska oli turhaa ja että lapsi syntyi kuolleena, mutta niin ei ollutkaan.
Noin puolen tunnin päästä kätilö tuli takaisin pyörätuolin kanssa ja vei meidät synnyttäneiden osastolle, vauva jäi hoitajien kansliaan yöksi ja minut vietiin ensin vessan ja sitten nukkumaan.
Synnytys kesti yhteensä 25h58min; ponnistusvaihe 1h33min ja pojan mitat olivat 4580g, 55cm. Apgar-pisteitä hän sai 5, 7 ja 8.
Nyt synnytyksestä on kulunut kohta kaksi kuukautta ja vaikka kaikki on hyvin sekä vauvalla että minulla mieleeni on hiipinyt pelko; kuinka uskallan enää koskaan synnyttää, entäs jos vauva viedään taas pois heti eikä minulle kerrota onko hän elossa ja onko kaikki hyvin.. Henkilökunta ei koko sairaalassa olo aikana puhunut lainkaan siitä, miksi poika vietiin pois. Happikaappiin, kuulemma, näin mieheni minulle kertoi; ilman häntä en tietäisi sitäkään.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Meillä Satkissa muuten samantapainen juttu, mutta POIKA KUOLI!Vietiin elvytettäväksi ja kas! kun oli pääsiäinen niin eipä ollut ammattitaitoista henkilökuntaa tarjolla: 9 kk:n odotus valui hukkaan:(
Mitä sanoi henkilökunta: "Tässä resepti Diapamille ja parempi onni ensi kerralla"
Tämän jälkeen meille on syntynyt terve lapsi.... sektiolla... eikä lapsia enää tule: sain taistella sektiosta enenmmän kun tarpeeksi. Pelkopolilla todettiin "Ei tämä lapsi välttämättä kuole ja sektio on 6 kertaa kalliimpaa kuin alatiesynnytys" näin vuonna 2006 Suomessa!
olen todella pahoillani molempien tekstistä ja kokemuksista. aivan järkyttävää että Suomessa voi tapahtua tollasta.
mul oli sektio ja pelkäsin sitä todella mut vauva oli aika iso ja lantioni on tosi kapee joten ei alatiestä olis tullu mitään.
nyt jälkeenpäin oon tosi tyytyväinen kun synnytys hoitu näin ja jatkossa samal tavalla.
kamalia kokemuksia ja lapsen kuolemaa tai sen uhkaa on vaikea unohtaa koskaan. lisäksi kätilöissä on muutamia pahasuisia ja ilkeitä. omallaki kohdalla oli, mut onneks kaikki meni hyvin voittopuolisesti.
voimia!
t. mamma2008
Miten tuollaista voi tapahtua suomessa? Eikö isällekään kerrottu että vauva oli elossa ja eikö synnytys kertomuksessakaan lukenut miksi vauva vietiin kolmeksi tunniksi? Vai olitko vain synnytyksestä niin väsynyt, että et välttämättä ymmärtänyt/muista kaikkea? Kaikki muu kertomasi kuulosti hyvin paljon minun edelliseltä synnytykseltä imukuppia ja tikkausta myöten, paitsi tuo vauvan poisviemisosuus... Aivan kamalaa! Minulla on kehden edellisen lapsen kohdalla tullut kätilö juttelemaan ennen sairaalasta kotiin lähtöä ja ollaan yhdessä käyty synnytystä läpi, jos olisi sattunut jäämään jotain epäselvyyksiä. Eikö sinun sairaalassasi näin toimittu? Eikö tuollaisesta voisi tehdä valitusta. Siitähän saattaa jäädä elinikäiset traumat ja uusi raskauskin saattaa olla aika mahdoton ajatus. Minulle sanottiin myös sairaalasta kotiin lähdettäessä että saa ottaa milloin vaan yhteyttä ja tulla juttelemaan jos jotain jää kalvamaan mieltä ja olen myös käynytkin nyt kun kolmatta odotan. Voimia sinulle ja toivottavasti vielä uskallat tehdä lapsia lisääkin.
isä kyllä tiesi että poika elää, mutten siinä tilassa ymmärtänyt, kun hän sanoi että pojalla on kaikki hyvin; päähäni ei mahtunut muuta kuin ajatus että vauva on kuollut.
Synnytyskertomuksen ja kaikki muutkin potilastiedot olen nyt pyytänyt sairaalasta, niiden pitäisi tulla ensi viikolla.
Kätilö sanoi tulevansa juttelemaan synnytyksestä osastolla olomme aikana, mutta eipä tullut, eivätkä osastolla sanoneet asiaan muuta kuin että ei ole varmaan kerennyt.
Jos en saa mielenrauhaa kun olen lukenut potilastiedot aion pyytää päästä käymään pelkopolilla juttelemassa.
Kyllä ehdottomasti kannattaa soittaa ja pyytää keskusteluaika jos et saa papereista tarpeeksi vastauksia!! Voimia ja jaksamista sinne!!!
Ensiksi ONNEA uudesta "pienestä" tulokkaasta =)
Itselläni onneksi hyviä synnytyskokemuksia (2 alatietä ja 1 sektio)
Esikoisella oli la 1.9, kaveri aina nauroi kun kävin sitä töissa ruokatunnilla moikkaamassa "Mitä sä täällä teet, sun pitäis olla synnyttämässä"
6.9 olin jälleen kaverini kanssa kaupungilla ja kirosin sitä miten kipeä selkä minulla on, johtuu varmasti liiasta kävelemisestä ja suuresta masusta. Lähdin kotiin joskus iltapäivällä ja näin toisen kaverini bussissa joka oli tulossa juuri töistä hän tuumasi "Mitä sä valitat, en ymmärrä miksi aina raskaana olevat valittavat" ..ÖÖ..Ahaa..
Mies oli kaverillaan, soitin hänelle että mennään Naistenklinikalle, koska tulisin hulluksi sen selkäsäryn takia, ja lääkkeitä ei viittinyt popsia.
Tuumasivat sitten laitoksella "Jahas, kotiin ette enää tänään sitten menekään, olet auki 6cm"
Synnytys oli suhteelisen helppo ja nopea, ponnistusvaihekkin vain vartin, mutta kyllä siinä tuli repeämät ja se tikkaus oli suoraan Saatanasta, minulle tuumattiin vain "Ohops, olipas iso lapsi" (4550kg 54cm) Muistan kun pyysin välillä lisää epiduraalia, koska sattui samperisti, en saanut, koska se vie ponnistus tehon.. Syntyi erittäin reipas poika.
Toista kun odotin, soitin kaverille töihin "Tuu tätäkautta kun pääset, viet minut samalla synnyttämään" Kaveri tuumasi "eeeeeiiii, et sä voi odottaa, tää on sun toinen ne syntyy niin nopsaa!" =)
Kyllähän mä odotin ja Naistenklinikalle mentiin yhdessä.. Salissa oli televisio jota sitten katselimme. Vähän ennen puoltayötä tuli kätilö tai kuka lie sanomaan, että lähde vain kotia, et sinä tänään synnytä. Tuumasin siinä, että miksi luulet mun tulleen tänne?? Nukkumaanko?? "Okei, no katsotaan avautumis tilanne".. Meni varmasti 2 sekunttiä kun kätilö huudahti "HEI sä synnytät just nyt" Aijaaaa :D ihan kun en tietäisi.
Ponnistusvaihe kesti taas sen vartin ja tälläkertaa ei yhtään repeämiä, vaikka vauva olikin ihan kohtuullisen iso.(3945gr 52cm).
Ensimmäinen vauvani oli jo melkein pääulkona ennen kuin edes kalvot puhkesivat, tämän toisen kanssa sama juttu.
Mukavia kokemuksia ja tämä nuorin sektio vauvani, sekin oli jännittävä, uusi kokemus =)
Oli mielenkiintoinen sun tarinasi ja onneksi olkoon pienokaisesta.
Järkevää on pyytää ne paprut jos jäi jokin haittaamaan.
Mulla oli esikoisen kans vähä rankempi meno myös. Näin jälkeen päin ajateltuna koko asiaan vaikutti aivan kamalasti et olin raskausdiabeetikko. Mitä tapahtui oli et mut aloitettiin, mutta asiat edistyi tosi hitaasti. Mua oli pidetty syömättä edellisestä päivästä (varmuuden vuoksi et mennäänkin sektioon), joten olin heikohko jo aloittaessakin. Eikä siis asiat edistyneet koko päivänä paitsi et mun olo vaan heikkeni...
Illalla sit päättivät et on pakko tehdä sektio (luojan kiitos). Silloin kun vauva syntyi olin aivan sekaisin. Luulen et mitä tahansa olisivat sanoneet olisi se mennyt multa ohi. Itseasiassa mulla oli väärinkäsitys yhdestä jutusta, kai sen väsymyksen ja lääkkeiden piikkiin voi laittaa.
Kauheaa et luulit et sun vauva kuoli. Normaalissa tilanteessa jos sun mies sanoo et kaikki on ok, varmasti ymmärrät et on. Mut tuossa tilanteessa mieli voi tehdä tepposiaan.
Itse olin synnytyksen jälkeen et enpä tiedä haluanko lisää koskaan lapsia. Mies sanoi et jos meillä tulee olemaan vaan yksi, se ei häntä haittaa. Kummasti vuosien varrella on asiat unohtuneet ja nyt odotellaan uutta. Nyt vaan menen viisaampana tilanteeseen.
Toivottavasti sulla pelot kaikkoaa. Oli mikä tahansa teidän ratkaisu, onnea kaikkeen tulevaan!
Järkyttävä synnytys sulla ollu.. Mulla kaks lasta ja heist on menny kaikki niiku kirjoje mukaan. Noh mitä nyt esikoista synnytin 11h, mutta ponnistusvaihe oli tunnoton epiduraalin vuoks ja toisen ponnistusvaihe myös, spinaalin avulla. Kamalia kätilöitä! Mulla ollu aina mukavia ja esikoisesta kun mua tikattiin, tikit ratkes ja joutui tikkaan uusiks, ja siinä vaiheessa räjähdin et lisää piikkiä sinne ja sassiin (puudutetta) ja niin tapahtui. Kaik sen jälkeen hyvin. Järkyttävää touhua sairaalalta. Missä sairaalassa synnytit? Tien et seuraavan vauvan synnytys vois pelottaa ja mua todella pelotti, mutta toinen oli oikeesti tuplaten helpompi, edes kovimmat supistukset ei sattunut niinkuin esikoisen, siis.. voi sanoa et synnyttäsin vaikka joka pvä vauvoja niillä suppareilla =) Ei kannata pelätä.. niinhän useimmat sanovat että toinen vauva syntyy jo helpommin jne! Mun kohdalla esikoisesta tosiaan ajattelin et kuolen ko sattu niin paljon (käynnistettiin tipalla) ja silloin päätin etten enää koskaan synnytä. Toisin kuitenkin kävi ja hienosti meni, uskon että sulle kävis myös hienosti. Tuskin ainakaan noin huonosti mitä esikoisesi kanssa.. Onnea paljon vauvan syntymän johdosta!!
eli OYS:ssa synnytin. Olen miettiny että jos seuraavan menis synnyttään johki muualle, tuskinpa ne synnyttävää naista mistään pois ajaa...
Voin hyvin kuvitella tuntemuksesi- taitaa olla samasta koulusta valmistunu Oulun ja Tampereen kätilöt :0/
Oma kertomukseni on tuolla alempana nimellä
Synnytyskokemus - Tays
ne potilastiedot OYS:sta.. olipa pieni pettymys, kun pyysin eityisesti synnytyskertomusta enkä saanut kuin lääkärin kirjoittaman noin kymmenrivisen jutun, jossa ei lukenut mitään esim. kivunlievityksistä, episiotomiasta ym.
Kätilöiden olisi pitänyt kirjoittaa synnytyksen aikana tarkalleen mitä milloinkin on tapahtunut, myös anestesialääkärin "lausunto" epiduraalin laitosta pitäisi olla. . .
Papereissa ei myöskään ollut minkäänlaista mainintaa siitä että poika oli happikaapissa..
Menen maanantaina käymässä noiden papereiden kanssa oys:issa ja VAADIN saada loputkin tiedot. Jos väittävät ettei niitä ole otan yhteyttä potilasasiamieheen ja kysyn miksei synnytyksestä ole tehty kunnon epikriisiä. Koska mitäs jos pojalle tulee myöhemmin jotain tuosta hapenpuutteesta (jos se sitä sitten oli), eikä missään lue mitään siitä?!
kaikki tiedot mitä haluat. Siis nätisti ensin kysy ja sit vaan rupeet kunnolla vaatimaan jos eivät oo kuulevinaan...
Tule kertomaan miten meni.
Toivottavasti selkiytyy asia.
aluksi nätisti ja toivon tosiaan ettei tartte ruveta kovin kovasti vaatimaan.. mutta tarpeen vaatiessa. . .
kertomus on erikseen. Vauvasta on oma kertomuksensa, koska te olitte jo eriytyneet. Ei sen kuulu edes lukea sun papereissas.
pointtihan on siinä että puhelimessa pyysin KAIKKI potilastiedot sekä minusta ETTÄ pojasta.. Ja erityisesti synnytyskertomuksen, joka siis jäi puuttumaan.
Oon myös synnyttänyt Oyssissa ja sillon henkilökunta oli kyllä mukavaa,paitsi lääkäri joka tuli avuksi imukupin kanssa,kun en jaksanut enää ponnistaa,koska häntäluuni murtui lapsen tullessa ulos. Kauhulla kyllä odotin synnytystä Oyssis kun olen kuullut juuri tuosta että henkilökunta töykeää.Minulla jäi kyllä traumat synnytyksestä mutta edes vähän helpotti kun kätilö kävi seuraavana päivänä kyselemässä vointiani,mikä ei ollut todellakaan hyvä kun vuosin verta synnytyksen jälkeisenä yönä 1,5litraa ja syytä ei kukaan osannut kertoa.
sen verran että muut minua hoitaneet olivat kyllä mukavia, paitsi tuo viimeinen kätilö... Toki olisivat muutkin voineet toimia viisaammin ja kertoa minulle miksi poika vietiin pois, mutta muuten olen kyllä tyytyväinen henkilökunnan toimintaan.
Samantapainen synnytys oli minullakin imukuppeineen kaikkineen. Myös yksi käitlöistä oli epäasiallinen siinä ponnistus vaiheessa. Onneksi hänen työvuoronsa loppui ja ompelemaan tuli toinen joka kyllä osasi hommansa(OYS). Meidän vauva vietiin kanssa eri huoneeseen ja jouduttiin siellä intuboimaan ja lopulta kuljettamaan lasten teholle. Mies pääsi vauvaa sinne katsomaan ja minulle sanottiin että vauva on elossa. itse näin vauvan vasta seuraavana päivänä kun menin häntä katsomaan lasten teholle jossa joutui viikon olemaan. Synnytyksestä jäi pelko, mutta "onneksi" jälkitarkastuksessa gynekologi kertoi että jos vielä lapsia aijotaan saada niin ainoa mahdollinen tapa on sektio. Joten alatiesynnytystä ei sitten tarvitse enää pelätä.
käytiin oyssissa... pitää kuulemma soittaa keskusrekisteriin, mutta siellä ollaan lomalla 14.7. saakka, joten palaamme asiaan silloin.
tympiä tämä odottaminen. Näen öisin painajaisia synnytyksestä tai sitten en saa unta ollenkaan. Itku on herkässä ja tuntuu etten jaksa enää miettiä mitä oikeasti on tapahtunut ja voiko lapselleni tulla jotain ongelmia myöhemmin... Haluan TIETOA!!
Tiistaina on pojan 3kk neuvola, jospa sieltä saisin vaikka tietää onko oulussa pelkopolia ja voinko päästä sinne. Tai johonkin, vaikka juttelemaan ponnistusvaiheessa olleen kätilön kanssa.. voimat loppuu ihan tosissaan jos en pian saa selvyyttä asioihin.. Mieskään ei tunnu ymmärtävän tunteitani enkä hänelle viitsisi joka päivä samasta asiasta valittaakaan.
Oli pakko päästä purkamaan johonkin tunteita.. jospa tää tästä helpottaa joskus, ennen kuin oikeesti lopun kokonaan..