Mä en varsinaisesti ite koe tarvittevani apua.. Kuhan ois joku jonka kanssa keskustella.. onhan mulla kavereita ja ystäviä, mutta ei ne ymmärrä. Ykskään mun kavereista ei tajua sitä kuinka rikki mä olen sisältä. Ne uskoo vaan sen minkä ne näkee päältä, ne ei ees halua huomata et joku on vinossa. Olen joskus yrittänyt vihjasta ettei kaikki ole niin hyvin kuin miltä näyttää.
Nyt alkaa elämä tuntua aivan mahdottomalta, pienetkin asiat stressaa, pienetkin päätökset tuntuu isoilta. Seksistä on alkanut tulla pelkkä helpotuskeino pahaan oloon. Millään ei ole enää mitään väliä...
Nyt alkaa elämä tuntua aivan mahdottomalta, pienetkin asiat stressaa, pienetkin päätökset tuntuu isoilta. Seksistä on alkanut tulla pelkkä helpotuskeino pahaan oloon. Millään ei ole enää mitään väliä...
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mulla ollu toi fiilis jo usean vuoden. Ei ketään kelle kertoa että on paha olla. Jaksettava vaan on pitää kulisseja pystyssä..
mä en tiiä mitä mun pitäis tehä ku mä en jaksa kohta enää..kaikki paska kaatuu jakuvasti mun niskaan.. mä en tunne ees ite itteäni enää.. Kaikki vaan sanoo mitä mun pitäis tehä.. millanen mun pitäis olla.. mä vaan kohta en oikeesti jaksa enää.. mä muserrun tän kaiken alle..
Kirjoitin tossa männä viikolla tänne palstalle omasta uupumisesta. Nyt huomaan, että moni nuori aikuinen on samassa jamassa, kuin itse olin. Valitettavasti nyt pitäisi lähimmäisten tai omat hälytyskellot soida, koska kohta todennäköisesti kulissit romahtaa ja fyysinen kunto saattaa pettää. Joten, kun itse tunnustaa itselleen, että tarvii apua, niin sen jälkeen varaa vain ajan terveyskeskuksesta ja kertoo rohkeasti, miltä tuntuu. Kohta varmaan kyyniset ja katkerat ihmiset taas kumoaa kaiken tämän avuntarjoamisen, mutta minä en lannistu. APUA SAA, KUN SITÄ HAKEE.
Kukaan ei tunnu tajuavan ettei mun ole hyvä olla... Kukaan ei edes huomaa että mä olen ihan romahtamispisteessä.. Mä tiedän että mun pitäis hakea apua, mutta en pysty.. Kynnys on ihan liian suuri.. en mä osais sanoa kellekkään mtn, mä meen ihan lukkoon ku pitäis jollekkin puhua siitä...
Kun psyykkinen ja fyysinen kunto romahtaa, niin silloin ei todellakaan ole enää kynnystä... Kokemusta löytyy.. Kannattaisi harkita kuitenkin sitä avunhakemista. APUA TULET SAAMAAN, HETI KUN HAET!!! JAKSAMISTA :)!
minusta tuntuu usein hyvinkin samalta kuin sinusta..niin monet luulevat että olen pirteä ja elinvoimainen ja vahva ihminen, mutta ei se ihan niin ole. joskus olen pirteä, mutta hyvin harvoin..nykyään väsyttää ja en tunne itseäni elinvoimaiseksi, en muista koska olisi viimeksi tuntunut siltä että nautin elämästä..siitä on kauan. mutta etenkin kun ihmiset luulevat että olen vahva..tunnen itseni usein todella heikoksi, etenkin pienet asiat stressaavat ja ei osaa ajatella asioista enää kovin positiivisesti..haluaisin vain olla ilman että stressaan mielessäni asioista ja pelkään tulevaa..ei sellaista vaan yksinkertaisesti jaksa. jospa siis haluat jutella, niin kirjoita..luulen että ymmärtäisin ja saisin itsekin ehkä jotakin joka auttaa vähän..
Kerroit kaipaavasi juttukaveria, jotain jonka kanssa purkaa pahaa oloasi. Kuitenkin avun hakeminen ammattiauttajalta on mielestäsi liian suuren kynnyksen takana. Siispä ehdotan seuraavaa: Soita paikkakuntasi (tai valtakunnalliseen) kriisipuhelimeen. Kriisipuhelinpäivystäjät ovat tukihenkilöitä, "tavallisia ihmisiä", jotka ovat vierellä kulkijoita, kuuntelijoita, juuri SINUA varten. He eivät ole ammattiauttajia. Voit soittaa anonyymina eikä kukaan edes näe kasvojasi. Voit kertoa pahasta olostasi ja kaikesta mikä mieltäsi painaa, he ymmärtävät ja kuuntelevat. Olen varma, että olosi helpottaa edes vähän soittosi jälkeen.
Joskus kaikki tuntuisi olevan ihan hyvin.. Ahdistus vähenee hetkeksi, se jokin suuri möykky mahasta pienenee.. mutta nämä ovat vain lyhyitä hetkiä.. sitten kaikki palaa taas entistä suurempana... Joskus kuin pahalta tuntuu ajattelen että pakko mennä puhumaan jollekkin, mutta sitten kun siihen olisi mahdollisuus niin saattaakin olla hetki ettei tunnu niin pahalta..
mutta ehkä on vain yiritettävä ylittää se kynnys ja mentävä puhumaan jollekkin.. Sillä en pääse edes nukkuessa eroon tästä, unetkin pyörivät vain kaiken pahan olon ja ahdistuksen ympärillä...
Kyllä toivoa aina on.
Nyt sinä menet oitis jonnekin ammattiauttajan puheille ja kerrot miltä oikeasti tuntuu.
Nykyaikana ei katsota enää kieroon "mielialan sairauksia" kuten masennusta ja alakuloisuutta.
Siihen on mahdollisuus saada apua.
Varmasti akuutin tilanteen yli pääset lääkkeillä ja sitten ehkä terapiaa.
Mutta älä jää miettimään koska kaikki totaalisesti pimenee, vaan hae apua ajoissa.
Se että haet apua , ei ole heikkouden merkki vaan vahvuuden merkki. Olet silloin ylittänyt oman itsesi ja muiden vaatimat rajat ja todennut, että tässä olen en muuta voi, auttakaa..
Siitä lähtee parantuminen ja eheytyminen, mutta se on pitkä tie...anna itsellesi aikaa äläkä ole ankara.
Meitä mielialan häiriöistä(masennus) kärsiviä on lukuisia, onneksi nykyajan lääketiede on löytänyt keinot millä selvitään....
Otapa puhelin käteen ja ala soittelemaan mistä voisit saada apua, sillä toivoa on aina....
Vaikkapa terveyskeskuksen kautta saat neuvoa mihin pitää ottaa yhteyttää...
kyllä sinusta huolta pidetään.. älä menetä toivoasi...
Mä en oikein tiedä luotanko siihen että kukaan pystyis mua auttamaan.. Tai siihen että vaikka menisinkin puhumaan jollekkin että sitten pystyisin puhumaan.. Muutama vuosi sitten aina välillä menin terveydenhoitajan luo ja ajattelin että nyt kerron mikä minua oikeasti vaivaa, mutta ei.. milloin sitten sanoin että on pää kipeä milloin maha...
En alkuun edes itse tajunnut että voisin olla masentunut.. Oli vain paha olla ja ahdisti.. Välillä on aikakausia kun kaikki on viikon pari aivan kunnossa.. Hetken saattaa tuntua että ehkä elämässä onkin jotain järkeä.. Mutta sitten se iskee jälleen.. Eikä tiedä mitä tekisi..
Luin äskettäis netistä masennuksesta ja tein jonkun testin.. 30 vakavan masennuksen raja.. sain 34..
Nyt olen myös alkanut tajuamaan että olen käyttänyt seksiä vain olon helpottamiseen.. Kokee hetken unohduksen, kaikki murheet häipyy hetkeksi.. mutta se hetki lyhenee joka kerran jälkeen..
Hmm, ehkä on jo alku että itse tajuaa asian.. mutta ei se vielä paljon helpota.. jos menisin jollekkin puhumaan mitä voisin sanoa? Että ahdistaa, kun kysyy että mikä.. no siihen en osaa vastata.. Masentaa.. no mikä? en tiedä.. tuntuu vain siltä että kaikki kasataan mun päälle ja mä romahdan sinne alle.. Ja sitten joku vielä tulee sanomaan että sä vaikutat aika vahvalta ihmiseltä...
Tämä on sinun ainutkertainen elämäsi.
Mitä sitten jos ei ole edes kyse vakavasta jutusta, so what.
Mutta varmuuden vuoksi voisit käydä juttelemassa jollekin. Sun tarttee pitää nyt puolisasi ja huolta itsestäsi.
Sulla on oikeus saada apua vaikka sitten pikku vitutukseen, mutta joka tapauksessa, mene ja kerro jollekin vaikka ammattiauttajalle mikä sun on, sua varmasti ymmärretään ja saat apua.
Mutta sun täytyy olla avoin ja kertoa mikä sun on.
Ei se, että sattuu masusta vaan kerro , että sattuu mielestä....kyllä niitten on pakko ymmärtää.
Hei kuule ihan totta.
Tsemppiä. Ja onnea elämääsi.
Terve !
Miksiköhän aistin kirjoituksestasi negatiivisen asenteen "ammattiauttajiin". Hehän ovat valinneet elämäntyökseen lähimmäisten auttamisen. Ja onhan toki kriisipuhelimien henkilökunta asiansa tuntevia, vaikkakin osa maallikkoja.
Itse olen saanut parhaan avun syviinkin masennuskausiini juuri ammatillisilta auttajilta.
Lääkäriin voi pyytää mukaansa vaikka lähiomaisen.
Ei mulla ammattiauttajia mitään vastaan oo. Ongelma on vain se etten pysty puhumaan. En siis ammattiauttajille enkä kavereilleni.. En usko että kukaan pystyisi pelkästään puhumalla auttaa.. Tottahan kyllä on että en voi tietää ennen kuin kokeilen.. Mun täytyy nyt miettiä tätä asiaa.
Tätä on jatkunu jo monta vuotta, mutta aiemmin toi ahdistus ja masennus on tullut vain kausittain, suurimmanosan ajasta on ollut hyvä olla. mutta nyt se on kääntynyt yhtäkkiä aivan päälaelleen.. Hyvän olon tunne tulee vain silloin tällöin ja ahdistus ei helpota millään.. On hirveän vaikeaa hymyillä ja yrittää olla niin kuin kaikki olisi aivan hyvin.
Kiitos kaikille jotka vastas... kävin puhumassa meiän terveydenhoitajan kanssa ja se vähän helpotti.. Ainakin taas toistaseks...