Tämä on tarina, jonka kirjoitin kirjailijanalut-palstalle, mutta joka mielestäni sopii myös tänne:
On huone, jossa on matto ja matolla koira järsimässä luuta. Koira on saksanpaimenkoiran pentu. Sen kasvoilla on veikeä ilme. Koira on hullunkurinen, pörröinen otus ja kovin viaton. Jos ottaisin luun koiralta ja nostaisin sen ilmaan, pentu ponkaisisi hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Jos löisin koiraa luulla, se katsoisi minua hämmästyneenä, vailla syytöstä. Jos löisin koiraa yhä uudestaan, kunnes se ei pääsisi liikkeelle ja sen suusta ja korvista valuisi veri, se ei vihaisi minua, eikä syyttäisi. Se makaisi maassa ymmällään. Olisin rikkonut koiran, vaikkei se kuolisikaan. Vaikka veisin sen eläinlääkäriin ja se paranisi ja nousisi uudestaan hullunkurisille pikku jaloilleen ja kasvaisi aikuiseksi ja vaikka olisin sille hyvä isäntä, koira olisi yhä rikki.
Tunsin tuollaisen koiran. Asuin sellaisen kanssa, enkä lyönyt sitä vaan olin sille hyvä ja rakastin sitä. Katselin sen hullunkurisia pikku jalkoja ja hullunkurista pikku naamaa, enkä halunnut sille pahaa. Mutta koira oli annettava pois kun se oli vielä pentu ja tiedän, että sen jälkeen sitä satutettiin, eikä sitä rakastettu ja siitä tuli rikkinäinen koira. Itken tuon koiran puolesta. En tiedä, onko se elossa vai kuollut, mutta toivon, että se on kuollut, että sen ei enää tarvitse olla rikkinäinen koira.
Mutta olen kai hassu, kun tuollaista ajattelen, sillä tuossahan koira on. Se makaa edessäni matolla ja järsii luuta. Istun koiran viereen. Se vilkaisee minua ja lipaisee kättäni ja heiluttaa hiukan häntäänsä. Silitän koiran untuvaista turkkia. Tarraan luusta ja nostan sen korkealle. Pentu ponkaisee hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Vien koiran puistoon. Se juoksee nurmella ja ajaa takaa pikkulintuja. Se läähättää ja hymyilee.
(Tarina päättyi)
Ei mikään ihmiskunnan "suurista" saavutuksista, ei mikään teknologia tai taiteen saavutus, ole riittävä maksu yhdestä rikotusta koirasta. Ja noita koiria on lukemattomia. Jokaisen meistä hullut ihmiset rikkovat. Saamme vamman sieluumme, joka ei parane. Viattomuutemme viedään ja tilalle saamme kyyneleet.
Ihmiskunta on osoittanut elinkelvottomuutensa kyllin monta kertaa. Kunpa maailmanloppu olisi jo täällä.
On huone, jossa on matto ja matolla koira järsimässä luuta. Koira on saksanpaimenkoiran pentu. Sen kasvoilla on veikeä ilme. Koira on hullunkurinen, pörröinen otus ja kovin viaton. Jos ottaisin luun koiralta ja nostaisin sen ilmaan, pentu ponkaisisi hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Jos löisin koiraa luulla, se katsoisi minua hämmästyneenä, vailla syytöstä. Jos löisin koiraa yhä uudestaan, kunnes se ei pääsisi liikkeelle ja sen suusta ja korvista valuisi veri, se ei vihaisi minua, eikä syyttäisi. Se makaisi maassa ymmällään. Olisin rikkonut koiran, vaikkei se kuolisikaan. Vaikka veisin sen eläinlääkäriin ja se paranisi ja nousisi uudestaan hullunkurisille pikku jaloilleen ja kasvaisi aikuiseksi ja vaikka olisin sille hyvä isäntä, koira olisi yhä rikki.
Tunsin tuollaisen koiran. Asuin sellaisen kanssa, enkä lyönyt sitä vaan olin sille hyvä ja rakastin sitä. Katselin sen hullunkurisia pikku jalkoja ja hullunkurista pikku naamaa, enkä halunnut sille pahaa. Mutta koira oli annettava pois kun se oli vielä pentu ja tiedän, että sen jälkeen sitä satutettiin, eikä sitä rakastettu ja siitä tuli rikkinäinen koira. Itken tuon koiran puolesta. En tiedä, onko se elossa vai kuollut, mutta toivon, että se on kuollut, että sen ei enää tarvitse olla rikkinäinen koira.
Mutta olen kai hassu, kun tuollaista ajattelen, sillä tuossahan koira on. Se makaa edessäni matolla ja järsii luuta. Istun koiran viereen. Se vilkaisee minua ja lipaisee kättäni ja heiluttaa hiukan häntäänsä. Silitän koiran untuvaista turkkia. Tarraan luusta ja nostan sen korkealle. Pentu ponkaisee hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Vien koiran puistoon. Se juoksee nurmella ja ajaa takaa pikkulintuja. Se läähättää ja hymyilee.
(Tarina päättyi)
Ei mikään ihmiskunnan "suurista" saavutuksista, ei mikään teknologia tai taiteen saavutus, ole riittävä maksu yhdestä rikotusta koirasta. Ja noita koiria on lukemattomia. Jokaisen meistä hullut ihmiset rikkovat. Saamme vamman sieluumme, joka ei parane. Viattomuutemme viedään ja tilalle saamme kyyneleet.
Ihmiskunta on osoittanut elinkelvottomuutensa kyllin monta kertaa. Kunpa maailmanloppu olisi jo täällä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Rakkaudella rikkinäinen koirakin korjautuu.
Ihmiskunta ei ole paras mahdollinen suorituksineen mutta on tässä maailmassa paljon hyvääkin.
Jeesus olisi tullut alas ristiltä jos joku ihminen ei olisi ollut pelastettavissa.
Yksinäisyys ei ole rikki menneen koiran tulevaisuus.
Aina löytyy se toinen koira nuolemaan haavat puhtaiksi ja aina löytyy toinen ihminen parantamaan haavat rakkaudella.