voi sanoa vain kerran, siksi sanon näkemiin.
Tämä sopisi paremmin palstalle yleistämielenterveydestä mutta kirjoitan sen nyt tänne.
Tulin näille palstoille hakeakseni vertaistukea, sitä sain, mutta se halu auttaa oli suurempi, ja kun en siihen pysty, tunnen itseni riittämättömäksi. En osaa, en kykene, tarvitsen itse apua ja sitä en osaa hakea, koen että tehtäväni on auttaa, ei saada apua. Ja sitten tuokin kuulostaa korvissani kliseeltä.
Äänet ohjaavat tekemisiäni, liian hallitsevat ajatukset lauseitani, olen hävittänyt itseni. Menen piiloon pahaa maailmaa, menen piiloon peiton alle. Luulen ettei tästä tule loppua.
Vietin kivan, hauskan nauruntäyteisen illan, mutta nyt, yksin ajatuksiin vaipuneena, tunnen sen olleen vain unta, hyvää unta, tämän ahdistuksen keskellä.
Masennus, kuinka siitä pääsikään eroon, sen kun joku viisas tietäisi, mä luulin tietäväni kaiken, nyt seison keskellä tyhjyyttä ja mietin mihin se kaikki tietävyys hävisi, kasvoinko aikuiseksi vai heräsinkö tähän todellisuuteen. Olen samassa pisteessä jälleen, etsin kadonnutta elämää, mikä kuitenkin on käden ulottuvilla, mutta jotenkin niin kaukana. Olen tässä, mutta silti tuntuu kun olisin kaukana kaikesta, minulla on ulkopuolinen olo jopa rakkaimpieni kanssa. He pelkäävät, samalla tavalla kuin minäkin, pelkään etten parane koskaan. Pelkään että tämä tyhjyys ja hetkittäinen ilo jatkuvat läpi elämäni. Pelkään että tajuan kaiken hyvän vasta liian myöhään. Yritän iloita joka hetkestä, turhaan. Nauran, mutta samalla pelkään kyyneleiden tulevan.
Jos vain joku tietäisi, kertoisi miten ahdistus loppuu. Niin paljon hyviä neuvoja, niin paljon apua, olen täältä saanut, mutta nyt, nyt mun on mentävä ja etsittävä yksin se elämä mikä mulla joskus oli. Elämä missä ei ollut tälläistä tyhjyyden tunnetta, elämä jossa mä rakastin, elämä jossa mua rakastettiin. Ja niinhän se on tälläkin hetkellä, en vain ymmärrä sitä. Elämä on ainutlaatuinen, kunpa muistaisin sen joka hetki, kunpa ymmärtäisin kuinka elämä valuu hukkaan vain miettimällä. Kunpa ymmärtäisin kaiken sen. Meillä kaikilla on se yksi ainut elämä, sitä pitäisi arvostaa ja niin teenkin, mutta tämän kaiken ahdistuksen keskeltä pitäisi vielä nousta, nousta takaisin jaloilleen, nousta siivilleen ja lähteä lentoon, lähteä elämään tämä ainutkertainen elämä, päivä kerrallaan.
Nyt jatkan eteenpäin, pää painuen, mutta toivoen että se vielä nousee, jatkan eteenpäin yksin, jatkan elämääni ja kiitän kaikkia jotka jollain tapaa ottivat osaa, jaksoivat vastata viesteihini. Jatkan matkaani kohti tuntematonta. Kiittäen, ja sanon vain, näkemiin.
Tämä sopisi paremmin palstalle yleistämielenterveydestä mutta kirjoitan sen nyt tänne.
Tulin näille palstoille hakeakseni vertaistukea, sitä sain, mutta se halu auttaa oli suurempi, ja kun en siihen pysty, tunnen itseni riittämättömäksi. En osaa, en kykene, tarvitsen itse apua ja sitä en osaa hakea, koen että tehtäväni on auttaa, ei saada apua. Ja sitten tuokin kuulostaa korvissani kliseeltä.
Äänet ohjaavat tekemisiäni, liian hallitsevat ajatukset lauseitani, olen hävittänyt itseni. Menen piiloon pahaa maailmaa, menen piiloon peiton alle. Luulen ettei tästä tule loppua.
Vietin kivan, hauskan nauruntäyteisen illan, mutta nyt, yksin ajatuksiin vaipuneena, tunnen sen olleen vain unta, hyvää unta, tämän ahdistuksen keskellä.
Masennus, kuinka siitä pääsikään eroon, sen kun joku viisas tietäisi, mä luulin tietäväni kaiken, nyt seison keskellä tyhjyyttä ja mietin mihin se kaikki tietävyys hävisi, kasvoinko aikuiseksi vai heräsinkö tähän todellisuuteen. Olen samassa pisteessä jälleen, etsin kadonnutta elämää, mikä kuitenkin on käden ulottuvilla, mutta jotenkin niin kaukana. Olen tässä, mutta silti tuntuu kun olisin kaukana kaikesta, minulla on ulkopuolinen olo jopa rakkaimpieni kanssa. He pelkäävät, samalla tavalla kuin minäkin, pelkään etten parane koskaan. Pelkään että tämä tyhjyys ja hetkittäinen ilo jatkuvat läpi elämäni. Pelkään että tajuan kaiken hyvän vasta liian myöhään. Yritän iloita joka hetkestä, turhaan. Nauran, mutta samalla pelkään kyyneleiden tulevan.
Jos vain joku tietäisi, kertoisi miten ahdistus loppuu. Niin paljon hyviä neuvoja, niin paljon apua, olen täältä saanut, mutta nyt, nyt mun on mentävä ja etsittävä yksin se elämä mikä mulla joskus oli. Elämä missä ei ollut tälläistä tyhjyyden tunnetta, elämä jossa mä rakastin, elämä jossa mua rakastettiin. Ja niinhän se on tälläkin hetkellä, en vain ymmärrä sitä. Elämä on ainutlaatuinen, kunpa muistaisin sen joka hetki, kunpa ymmärtäisin kuinka elämä valuu hukkaan vain miettimällä. Kunpa ymmärtäisin kaiken sen. Meillä kaikilla on se yksi ainut elämä, sitä pitäisi arvostaa ja niin teenkin, mutta tämän kaiken ahdistuksen keskeltä pitäisi vielä nousta, nousta takaisin jaloilleen, nousta siivilleen ja lähteä lentoon, lähteä elämään tämä ainutkertainen elämä, päivä kerrallaan.
Nyt jatkan eteenpäin, pää painuen, mutta toivoen että se vielä nousee, jatkan eteenpäin yksin, jatkan elämääni ja kiitän kaikkia jotka jollain tapaa ottivat osaa, jaksoivat vastata viesteihini. Jatkan matkaani kohti tuntematonta. Kiittäen, ja sanon vain, näkemiin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
...oma itsesi...Hyväksy1 se itsesi. Vain tyhjä voi täyttyä UUDELLA! Kaikki vanha on kadonnut, Katso uusi on sijaan tullut.
Ilman ekoja, > USko elämään < on kullut.
Etsi VERTAISRYHMÄ, jossa saa keskustella vapaasti näistä.
http://www.mtkl.fi/jasenyhdistykset/paikallisyhdistykset/
KYSY lähimmäsä YHdISTYKSESTÄ
Avohoidokki ja auttavakäsi olette molemmat vasta toukokuussa kirjautuneet mutta miksi minusta tuntuu että olen lukenut nämä teidän juttunne jo niin monesti aikaisemminkin. Olisiko tässä kyseessä jonkilainen de ja vú-ilmiö, vai olenko vain ennustanut taas unessani nämä, hymph.
Parahinta jatkoa kuitenkin teille molemmille ja muistakaa mikä on tärkeintä!
Lääkitys on kunnossa ja säännöllistä. Ei auta jos ottaa pillereitä silloin tällöin ja mitä sattuu, se aiheuttaa vain suurempaa kaaosta ja entistäkin enemmän masennusta. Eli hoitakaa se lääkitys kuntoon ja seuratkaa myös itse lääkityksenne vaikutusta. Yhtä tärkeätä on pitää yhteyttä terapeuttiin ja hoitohenkilöihin.
kirjoittaneen jo aiemmin ja ihan samoista asioista=)
Tuosta auttavastakädestä olen kyllä enemmän huolissani. Avohoidokki tulee varmaan pärjäämään elämässään paremmin.
Miksi minusta niin huolissasi olet? Mitä näet kristallipallostasi, mitä tuleman pitää auttavallekädelle?
sinä se kyllä saat minut nauramaan. Mielestäni hyvin osaan pokkani pitää tilanteessa kuin tilanteessa, mutta jotenkin kummasti se aina pettää sinun tekstejäsi lukiessa. Valitettavasti.
Mutta hei, muistithan totella tuota edellä olevaa kirjoittajaa; on ihan hyvä juttu jos pitää siitä lääkityksestä huolen! ;)
Niin että onnea ja menestystä elämäsi varrelle! Sitä varmaan tarvitsetkin aikasta paljon?
puskapaska. Kukas sie oot? Miten uskallat. Häpeä ja häivy puskaasi, mistä tulitkin. Tämä palsta on tarkoitettu tosimiehille ja -naisille. Ei puskapeleille. Persläpi tyypeille, raukkiksille, joilla ei oo mitään sanottavaa.
Minulla taitaa olla sinulta anteeksi pyydettävää. En tarkoittanut mitä sanoin. Enkä tietenkään ole sinulle nauranut. Empatiaa tunnen teitä kaikkia kohtaan. Yhtälailla välitän sinusta kuin muistakin.
Toivottavasti et pahasti pahoittanut mieltäsi.
niinkuin omasta päästä, olen koko illan etsinyt apua, kun hajoon murusiksi parhaillaan yö pelottaa todella.koitin päivällä apuu kun juhannus morkkis painaa valmiiksi alakuloisen mieleni täysin maahan.
Sanoin vain näkemiin. En voi vielä unohtaa tätä palstaa, liian paljon tämä antaa tukea, liian paljon apua päivittäiseen oloon, Helpottaa kun saa kirjoittaa ja tietää että joku sen myös lukee.
Miksi te olette saaneet täälläkin "tappelun" aikaan, kaikki mielipiteet on tärkeitä mutta..
Äläkää jaksako riidellä, mulle ainakin auttavan käden viesteistä on ollut paljon apua.
Mitä tulee tuohon deja vu asiaan niin minä olen alkanut kirjoittaa vasta ensi kertaa toukokuussa. Varmaan pakostakin aina joku sattuu kellä on samantapainen elämä ja samantapaiset oireet. Sellaista tällä kertaa.
suututtamaan niin kovasti kun kerroit lähteväsi pois. Mutta ihanaa kun tulit takaisin!!
Kiva kuulla että joku kaipasi :)
Olet niin ihana. Pidän sinusta! Juttujasi on mielenkiintoista lukea. Miten voit? Mitä olet puuhannut?
Mitä sinulle itselle kuuluu?
Mulle tulee suorituspaineita koska joku tykkää mun kirjoituksista :) hölmönä ajattelen että siitä on suunta vain alaspäin, mutta nyt kuitenkin näitä kuulumisia.
Tänään soitti terveydenhoitaja kun jouduin perumaan oman aikani ja juteltiin sitten puhelimessa, mullahan on ahdistuneisuus häiriö ja psykoottisuutta päälle niin kysyin että onko mahdollista että "saisin" vielä joskus skitsofrenia diagnoosiin, sanoi että se on hyvin paljon mahdollista samantapaisten oireideni vuoksi, mutta että jättää diagnosonnin lääkärille. Sanoi myös että nykylääkkeet on niin hyviä että moni tervehtyy hyvin takaisin työelämään vaikka skitsofreniaa olisikin. Mukavaa oli kun hoitaja soitti omaaloitteisesti. Nyt on vaan kurjaa kun kesän jälkeen kaikki hoitajat vaihtuu, lääkäri pysyy vain samana, olisi niin paljon helpompaa kun olisi tutut hoitajat, eikä niin että ne koko aika vaihtuvat. Juhannus oli ja meni, ahdistus oli aina välillä pois ja tuli sitten yön pimeinä tunteina takaisin, nyt on taas kun on ollut tämän päivän pitkästä aikaa yksin, ahdistus on todella voimakasta, olenkin nukkunut melkein koko päivän, tuli viiden tunnin päikkärit otettua tuossa äskön. Monesti mulla auttaa seura vaikka silloinkin monesti saan jonkinlaisia voimakkaita yksinäisyys kohtauksia, jotka tuntuvat mahan pohjassa asti. Oltiin kyläilemässä pari päivää mökillä niin siellä kyllä sielu taas lepäsi, mökki ön sen verran kaukana tiestä niin ei kuulu kun linnunlaulua. Voi kun joskus saisi mökin myös itselleen. Tälläistä tällä kertaa.
Ihana:) Älä nyt suorituspaineita ota. Eihän tämä kirjoittaminen suoritus ole, sellainen mistä pitäisi selviytyä mallikkaasti. Apuahan sinä täältä haet, eihän sinun tarvitse ketään miellyttää. Ja eihän me edes tunneta toisiamme, enkä ehkä koskaan tule tapaamaan sinua. Mutta jos sinua alkaa ahdistamaan, että kirjoituksiasi luen, niin kerro heti. Olen silloin lukematta niitä.
Ok, tuollaista kuuluu sinulle.
Eli sinua nyt pelottaa jos saat skitsofrenia diagnoosin? Minun mielestäni olet kuitenkin aika hyvin turvattu, olet hakenut apua (hyvissä ajoin?), käyt keskustelemassa ammatti-ihmisen kanssa, syöt lääkkeitä ja sinulla taitaa olla myös hyvä tukiverkostokin?
Joo, uskon että tuntuu kurjalta kun hoitajat vaihtuvat. Ahdistuneisuushäiriöisellekin se on kova paikka, kun joutuu vielä kaiken lisäksi jännittämään uudelle hoitajalle menoa. Kyllä ymmärrän sinua. Sinulla auttaa seura ahdistukseen? Tunnetko olosi turvallisemmaksi kun joku läheisesi on siinä lähellä, ja samalla lievittää yksinäisyyttääsi? Mutta läheisesi kanssa ollessasi alitajuntasi jotenkin huomaa että hän elää paljon omaa elämäänsä ja sinä omaa? Tunnet, että hän ei ehkä anna riitävästi itsestään sinulle? Kaipaat siis enemmän tukea ja ihmisten läsnäoloa, hoivaamista ja välittämistä?
Minä välitän sinusta! Halauksia sinulle!!
saat lukea, ja "pitääkin". Noinhan se suunnilleen menee miten kirjoitit. Mutta nykyään olen oppinut jo sanomaan ääneen jos seurassa ahdistaa varsinkin jos on läheisistä kyse, joku vähän tuntemattomampi saattaisi ihmetellä jos sanoisin että seura ahdistaa :) Tämä päivä on mennyt taas ihmetellessä mitä tekemistä sitä keksisi tai edes jaksaisi tehdä.
Jos jollain on ideoita niin eikun keksimään. Kohta taas on nukkumaan meno aika ja pitäisi keksiä syy mennä nukkumaan ja aamulla syy herätä, aina samat ongelmat. Taidan vaatia jo seuraavalla kerralla jonkinnäköistä työkokeilua, rupeaa jo tämä oleminenkin ahdistamaan.
Olen onneksi hyvässä hoidossa tai ainakin hoitajien taholta, lääkäri yleensä vain määrää lääkkeet ja siinä se, tosin en omista asioistani siellä kovin haluaisi puhuakaan. Kirjoittaa B-lausunnot ja kyselee siinä välissä kymmenen minuutin välein oireista. Kai hän odottaa että itse avautuisin, mutta en vain saa suutani auki. Nyt kirjoitinkin seuraavaksi kerraksi jonkinnäköisen oireluettelon kun puolet unohtuu aina kertoa, en tiedä nauraako se mut pihalle luetteloineni, saa nähdä. Pelottaa todella että diagnoosi vaihtuu, eikä sitä yhtään helpottanut se että hoitaja sanoi sen olevan paljon mahdollista, hyvällä hoidolla ja nykyisillä lääkkeillä skitsofreniastakin voi kuulemma parantua. Nämä mun jutut kuuluisi varmaan enemmän tuonne yleistä mielenterveydestä palstalle mutta kun on sitä masennustakin niin kirjoitan tänne, sitäpaitsi siellä ei saa samalla tavalla vertaistukea niinkuin tällä palstalla.