Hiljaisen sunnuntain aamun ajatuksia.
Kuulin juuri kirkon kellojen kuminan ja mieleeni muistui allaoleva sanoma.
Taas valkeni uusi aamu,
aamu syksyinen sunnuntain.
Ei kiirettä askelien
kirkon kellojen kumua vain.
Minun kulkuni, kuten ennen
nyt johtaa metsälle päin
josta löytyy rauhallisuus,
luonnon antama hiljaisuus,
harras maisema levollinen
niin puhdas ja hiljainen,
se on kirkkoni mun!
Edessäin kiviset rinteet
kumpuiset metsäiset mäet,
ne kertovat hiljalleen
herkän hartaita tunnelmia.
Soi puitten latvoissa tuuli
säveltä rauhoittavaa,
mulle kuvaillen soinnuillaan
metsän rauhaisaa elämää,
joka raikkaana värikkäänä
niin hartaana hiljaisena,
minun kirkkoni on!
Kumisevat kirkon kellot
kaikaen metsässä soivat,
ylitse kallioiden
kiirii hartaina säveleet.
Nyt sydämein levotonna
syki ei suojassa soiton
vaan se lepoonsa rauhaisaan
vaipuu tyyntyen hiljalleen,
ja tuo soiva värikäs metsä
myös kalliot rinteineen,
ne ovat kirkkoni mun!
Vaieten kuuntelen hiljaa
siellä metsien soitantaa,
jossa harrasta tunnelmaa
puun oksatkin kuiskailee.
Soi vieläkin latvustoissa
tuo kumu kirkon kellojen,
ja kallion jyrkänteiltä
tunnen henkäilyt tuulien.
Olen saanut mieleeni rauhan
nyt muassa metsikön,
joka kirkkoni on!
Kuulin juuri kirkon kellojen kuminan ja mieleeni muistui allaoleva sanoma.
Taas valkeni uusi aamu,
aamu syksyinen sunnuntain.
Ei kiirettä askelien
kirkon kellojen kumua vain.
Minun kulkuni, kuten ennen
nyt johtaa metsälle päin
josta löytyy rauhallisuus,
luonnon antama hiljaisuus,
harras maisema levollinen
niin puhdas ja hiljainen,
se on kirkkoni mun!
Edessäin kiviset rinteet
kumpuiset metsäiset mäet,
ne kertovat hiljalleen
herkän hartaita tunnelmia.
Soi puitten latvoissa tuuli
säveltä rauhoittavaa,
mulle kuvaillen soinnuillaan
metsän rauhaisaa elämää,
joka raikkaana värikkäänä
niin hartaana hiljaisena,
minun kirkkoni on!
Kumisevat kirkon kellot
kaikaen metsässä soivat,
ylitse kallioiden
kiirii hartaina säveleet.
Nyt sydämein levotonna
syki ei suojassa soiton
vaan se lepoonsa rauhaisaan
vaipuu tyyntyen hiljalleen,
ja tuo soiva värikäs metsä
myös kalliot rinteineen,
ne ovat kirkkoni mun!
Vaieten kuuntelen hiljaa
siellä metsien soitantaa,
jossa harrasta tunnelmaa
puun oksatkin kuiskailee.
Soi vieläkin latvustoissa
tuo kumu kirkon kellojen,
ja kallion jyrkänteiltä
tunnen henkäilyt tuulien.
Olen saanut mieleeni rauhan
nyt muassa metsikön,
joka kirkkoni on!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Näin sunnuntai runosi luettuani tulee mieleeni
arvostelijat ,jotka arvostelevat meitä jotka emme kiiruhda joka sunnuntai aamu kirkkoon.
Minä ruukaan tehdä aamupäivisin ,kohta aamiaisen sulattelun jälkeen ,käydä lenkillä joka päivä ja niinpä sunnuntai aamun lenkkini sattuu kirkkoaikaan.
Naapurin emäntä paheksuu joskus minulle ääneenkin ,että tulisit kirkkoon sinäkin.
Ja kirkosta palaavat tuttavat tulevat usein vastaani. Jutellessani heidän kanssaan sanon-- tämä on minun kirkkoni . Kävellessäni lenkkiä voin ajatella ehkä yhtä henkeviä kuin kirkossa istujat.
Olen joskus miettinyt pitäisikö minun siirtää lenkkiäni sunnuntaina kirkkoajan jälkeiseksi ,etten pahastuta muita.
Niin en kuitenkaan ole vielä tehnyt van ottanut kirkkoterveiset rauhassa kiitellen vastaan
Sunnuntaiaamun Rauhaa!
Ollaan menty-monta,monta kukonaskelta pimeetä kohden.Kesästä alkaa olla enään muisto jäljellä.
Kaiho mielessä sen kätkemme taas muistojemme albuumiin!
"Kesä jonka kerran elää saan mielestä ei haihdu milloinkaan,tuo lämmön unelmiin ja päiviin syksyisiin.Vain tunne voi liittää tien ihmisien"
Näillä kauniilla laulun sanoilla toivoo kaunista päivää kaikille!!
Soitinko kelloja liian kovaa