Valvoskelen taas itsekseni. Kuinka inhoankaan tätä.
Seuraavaksi on kuitenkin luvassa sopertelua omasta elämästäni, pakko ei ole lukea ja pakko ei ole kommentoida. Kiitollinen tosin olisin, jos jotain ulkopuolisen ihmisen näkökulmaa jaksatte heittää.
Vaihteeksi stressaa kaikki, ehkä pahiten tuo torstai, kun on palaute. Minä, vanhemmat, psykologi, lääkäri ja joku nainen, joka haastatteli vanhempia parina kertana tässä tutkarijaksolla.
Pitäisi tietää, että miten jatkuu elämäni sitten tämän kesän jälkeen - osastolle kouluun vaiko sitten yläasteelle takaisin?
Lukuvuoden viimeisimmän jakson opiskelin kotona, koska en pystynyt koulussa olemaan. Ja se miksi en siellä pystynyt olemaan, siihen en oikeasti osaa sanoa mitään.
Jatkuvasti ajattelen, että voin hyvin käydä yläasteen, JOS ei tarvitse käydä liikuntatunneilla - vanhat muistot heräävät mielessäni eloon ja iskee ahdistus, paniikki ja sitten olen niin lukossa, etten kykene edes ajattelemaan mitään. Voin myös hyvin käydä yläasteen, JOS ei myöskään tarvitsisi valinnaisaineita opiskella - koulussa ei ollut mitään sellaista valittana, joka minua oikeasti kiinnostaisi. Musiikkia menin ottamaan peräti kaksi kurssia, ja nyt tuntuu, ettei olisi pitänyt.
Voisin käydä yläasteen, JOS ei tarvitsisi tehdä sitä ja tehdä tätä. JOS ei tarvitsisi mennä syömään - en halua istua yksin. Jos, jos, jos..
Jotenkin se osastokoulu tuntuu oikealta paikalta minulle. Sinne jonnekin minut pitäisi sulkea muiden sekopäiden joukkoon.
Jos totta puhutaan, niin en jaksaisi vaihtaa koulua enää - sitäkin olen siis miettinyt. Jotenkin vaan.. tahtoisin olla rauhassa ja antaa ajan näyttää, että mitä tulevaisuudessani tulee tapahtumaan. En vain käsitä, että mikä hemmetin hinku kaikilla on tietää, mitä teen peruskoulun jälkeen, mitä teen viiden vuoden ja kymmenen vuoden päästä. Ja etenkin: mitä teen kesän jälkeen sen prkleen koulun kanssa.
En jaksaisi ajatella. En jaksaisi elää. En jaksaisi olla. Enkä jaksaisi olla yksin.
Mutta yksinään oleminen tuntuu hyvältä. Turvalliselta. Ei tarvitse nähdä ketään, ei ole ketään ketä näkisi, kun on yksin.
Ja se hemmetin torstai... Ei jaksa.
Toinen asia, mitä stressaan on ripari. Viime vuonna jätin senkin huvin väliin, koska asuin toisella paikkakunnalla ja sinne leirille oli tulossa kiusaajiani.
Nyt sitten.. en tunne ketään samalle riparille tulevista ihmisistä. Ahdistaa.
En ole myöskään jaksanut pitää yhteyttä yhteen vanhaann kaveriini, mikä tuntuu aivan mielettömän anteeksi antamattomalta virheeltä. Mutta se tuskin on nyt edes huomannut sitä, etten ole rääkännyt sitä tekstareilla tai soitellut "huonoon aikaan".
En ole jaksanut lähteä koirien kanssa pariin päivään ulos (jonka takia vanhempani ovat niitä vieneet), sen viimeisimmän sähläykseni jälkeen, kun eksyin tuonne kaupungille kahdeksi tunniksi. Omaa huolimattomuuttani sekin, käännyin ajatuksissani väärästä risteyksestä. Onneksi sitten älysin lopulta hikisen kahden tunnin jälkeen tutkia bussipysäkin karttaa, että missä päin kaupunkia mahdan luuhata. Nolointa lienee hommassa se, että en ollut kartan mukaan kuin 1,2 kilometrin päässä kotoa.
Ja näinhän ei olisi "kotona" käynyt. Edellisellä paikkakunnalla, missä asuin. En voisi unissanikaan eksyä metsään. Mutta kaupunkiin voinkin. Hah.
Miksi on niin hankala sopeutua?
Hemmetin vuosi ollaan täällä asuttu ja vieläkin onnistun eksymään, jos yksin liikun.
Inhottavimmalta tuntuu ajatella, että joudun täällä "loppu elämäni" asumaan. En viihdy täällä alkuunkaan ja olen puhunut, tai ainakin epätoivoisesti yrittänyt, vanhempieni kanssa. Mutta ne eivät ymmärrä. Eivätkä kuuntele. Takasin ei olla muuttamassa, koska siellä missä ennen asuttiin, on niin korkeat vuokrat.
Ne ei tajua, ettei mulla ole täällä elämää. Eikä tulevaisuutta. Täällä ei ole mulle yhtään mitään. Mä tarvitsen enemmän tilaa kuin tän kerrostalo kolmion, tuon rupusen pihan ja lasinsiruilla päällystetyt lenkkipolut.
Tää ei ole mulle koti. Ja mulla on ikävä entiselle paikkakunnalle. Helvetin kova ikävä. Kaikki energiani menee siihen, että ikävöin takaisin ja ajattelen niitä kertoja, kun ollaan koiran kanssa kävelty siellä metsän hiljaisuudessa.
Muistot tekee kipeää..
On kuin olisi menettänyt parhaimman ystävänsä.
Mä nyt en vaan tosin menettänyt pelkästään sitä, vaan mun elämäni.
Enkä mä tiedä, että mistä mä repisin ittelleni enemmän energiaa. Tää ei ole oikea paikka mulle.
Mä en jaksa olla täällä, mutta en mä poiskaan valitettavasti pääse.
Äiti pakotti mut liittymään Lahden Ursa ry:hyn. Vaikken kyllä toisaalta tiedä, että mitä hyötyä siitäkin mahtaa olla. En ikinä, ikinä uskalla mennä käymään jäsenilloissa tähtitornilla.
Haluaisin harrastaa vaihteeksi jotain noiden koirien kanssa, en vaan uskalla mennä kentälle kummankaan kanssa. Tai no.. ehkä tuon vanhemman kanssa, kun se osaa niin paljon juttuja. Nuoremman kanssa en tulisi koskaan lähtemään yhtään mihinkään. Mulla ei riitä enää kärsivällisyys kouluttamaan, mä en jaksa olla rauhallinen ja yrittää saada sitä tajuamaan, että mitä sen pitäs tehdä. Ja kun se touhuttaa koko ajan, niin mä en jaksa edes yrittää. Vaikka mä toisaalta tajuan sitä, niin en siltikään jaksa. Mä tiedän tasan tarkkaan, että mitä mun pitäs sen kanssa tehdä, että se rauhottus. Mutta mä en jaksa. Paskinta kaikessa on se, etten mä jaksa.
Kaikki on turhaa. Muistot on turhia, tai se vähä mitä mä ylipäätänsä mistään muistan.
Elämä ei ole turhaa. En ainakaan myönnä sen olevan. En tiedä, että mikä mua ahdistaa eniten. En ole varma, että mitä mä ihmisissä pelkään. Sitä, ettei mua hyväksytä?
Ehkä.
Olen katkera. Olen katkera siitä, että oon antanu kiusaajien ja muiden vinkujien vaikuttaa elämääni. Ja annan yhä. Mun pitäs lakata pakenemasta ajatuksia sekä muistoja ja ajatella asiat selviksi.
Mä tiedän, että mitä mun pitäisi tehdä, mutta mä en kuitenkaan tee niin, koska mä en jaksa.. tai en uskalla. Tai ehkä kumpaakin.
Jotenkin sitä on.. alkanut vasta tajuamaan miten vähän tosissani muistan kiusaamisesta. Muutama isompi "episodi" muistissa, mutta yksittäiset kommentit ovat kateissa. Kaikki vaan elää mun alitajunnassa ja synnyttää siellä pelkoa, jota mä pakenen.
Enkä mä oikeastaan pysty hyväksymään sitä, että mua on kiusattu. Tai ehkä pystyisin, mutta mä en ehkä halua. Tai en ehkä voi myöntää sitä itselleni.
Lopetan tähän, vaikka juttua riittäisi vielä. Tuli liian pitkä jo nyt ja tuskin kukaan tätä jaksaa nyt lukeakaan, mutta ei se mitään. En jaksa etsiä kirjoitusvirheitä, eivätkä ne ketään tapa, vaikka niitä siellä olisi ja onkin, varmasti.
Seuraavaksi on kuitenkin luvassa sopertelua omasta elämästäni, pakko ei ole lukea ja pakko ei ole kommentoida. Kiitollinen tosin olisin, jos jotain ulkopuolisen ihmisen näkökulmaa jaksatte heittää.
Vaihteeksi stressaa kaikki, ehkä pahiten tuo torstai, kun on palaute. Minä, vanhemmat, psykologi, lääkäri ja joku nainen, joka haastatteli vanhempia parina kertana tässä tutkarijaksolla.
Pitäisi tietää, että miten jatkuu elämäni sitten tämän kesän jälkeen - osastolle kouluun vaiko sitten yläasteelle takaisin?
Lukuvuoden viimeisimmän jakson opiskelin kotona, koska en pystynyt koulussa olemaan. Ja se miksi en siellä pystynyt olemaan, siihen en oikeasti osaa sanoa mitään.
Jatkuvasti ajattelen, että voin hyvin käydä yläasteen, JOS ei tarvitse käydä liikuntatunneilla - vanhat muistot heräävät mielessäni eloon ja iskee ahdistus, paniikki ja sitten olen niin lukossa, etten kykene edes ajattelemaan mitään. Voin myös hyvin käydä yläasteen, JOS ei myöskään tarvitsisi valinnaisaineita opiskella - koulussa ei ollut mitään sellaista valittana, joka minua oikeasti kiinnostaisi. Musiikkia menin ottamaan peräti kaksi kurssia, ja nyt tuntuu, ettei olisi pitänyt.
Voisin käydä yläasteen, JOS ei tarvitsisi tehdä sitä ja tehdä tätä. JOS ei tarvitsisi mennä syömään - en halua istua yksin. Jos, jos, jos..
Jotenkin se osastokoulu tuntuu oikealta paikalta minulle. Sinne jonnekin minut pitäisi sulkea muiden sekopäiden joukkoon.
Jos totta puhutaan, niin en jaksaisi vaihtaa koulua enää - sitäkin olen siis miettinyt. Jotenkin vaan.. tahtoisin olla rauhassa ja antaa ajan näyttää, että mitä tulevaisuudessani tulee tapahtumaan. En vain käsitä, että mikä hemmetin hinku kaikilla on tietää, mitä teen peruskoulun jälkeen, mitä teen viiden vuoden ja kymmenen vuoden päästä. Ja etenkin: mitä teen kesän jälkeen sen prkleen koulun kanssa.
En jaksaisi ajatella. En jaksaisi elää. En jaksaisi olla. Enkä jaksaisi olla yksin.
Mutta yksinään oleminen tuntuu hyvältä. Turvalliselta. Ei tarvitse nähdä ketään, ei ole ketään ketä näkisi, kun on yksin.
Ja se hemmetin torstai... Ei jaksa.
Toinen asia, mitä stressaan on ripari. Viime vuonna jätin senkin huvin väliin, koska asuin toisella paikkakunnalla ja sinne leirille oli tulossa kiusaajiani.
Nyt sitten.. en tunne ketään samalle riparille tulevista ihmisistä. Ahdistaa.
En ole myöskään jaksanut pitää yhteyttä yhteen vanhaann kaveriini, mikä tuntuu aivan mielettömän anteeksi antamattomalta virheeltä. Mutta se tuskin on nyt edes huomannut sitä, etten ole rääkännyt sitä tekstareilla tai soitellut "huonoon aikaan".
En ole jaksanut lähteä koirien kanssa pariin päivään ulos (jonka takia vanhempani ovat niitä vieneet), sen viimeisimmän sähläykseni jälkeen, kun eksyin tuonne kaupungille kahdeksi tunniksi. Omaa huolimattomuuttani sekin, käännyin ajatuksissani väärästä risteyksestä. Onneksi sitten älysin lopulta hikisen kahden tunnin jälkeen tutkia bussipysäkin karttaa, että missä päin kaupunkia mahdan luuhata. Nolointa lienee hommassa se, että en ollut kartan mukaan kuin 1,2 kilometrin päässä kotoa.
Ja näinhän ei olisi "kotona" käynyt. Edellisellä paikkakunnalla, missä asuin. En voisi unissanikaan eksyä metsään. Mutta kaupunkiin voinkin. Hah.
Miksi on niin hankala sopeutua?
Hemmetin vuosi ollaan täällä asuttu ja vieläkin onnistun eksymään, jos yksin liikun.
Inhottavimmalta tuntuu ajatella, että joudun täällä "loppu elämäni" asumaan. En viihdy täällä alkuunkaan ja olen puhunut, tai ainakin epätoivoisesti yrittänyt, vanhempieni kanssa. Mutta ne eivät ymmärrä. Eivätkä kuuntele. Takasin ei olla muuttamassa, koska siellä missä ennen asuttiin, on niin korkeat vuokrat.
Ne ei tajua, ettei mulla ole täällä elämää. Eikä tulevaisuutta. Täällä ei ole mulle yhtään mitään. Mä tarvitsen enemmän tilaa kuin tän kerrostalo kolmion, tuon rupusen pihan ja lasinsiruilla päällystetyt lenkkipolut.
Tää ei ole mulle koti. Ja mulla on ikävä entiselle paikkakunnalle. Helvetin kova ikävä. Kaikki energiani menee siihen, että ikävöin takaisin ja ajattelen niitä kertoja, kun ollaan koiran kanssa kävelty siellä metsän hiljaisuudessa.
Muistot tekee kipeää..
On kuin olisi menettänyt parhaimman ystävänsä.
Mä nyt en vaan tosin menettänyt pelkästään sitä, vaan mun elämäni.
Enkä mä tiedä, että mistä mä repisin ittelleni enemmän energiaa. Tää ei ole oikea paikka mulle.
Mä en jaksa olla täällä, mutta en mä poiskaan valitettavasti pääse.
Äiti pakotti mut liittymään Lahden Ursa ry:hyn. Vaikken kyllä toisaalta tiedä, että mitä hyötyä siitäkin mahtaa olla. En ikinä, ikinä uskalla mennä käymään jäsenilloissa tähtitornilla.
Haluaisin harrastaa vaihteeksi jotain noiden koirien kanssa, en vaan uskalla mennä kentälle kummankaan kanssa. Tai no.. ehkä tuon vanhemman kanssa, kun se osaa niin paljon juttuja. Nuoremman kanssa en tulisi koskaan lähtemään yhtään mihinkään. Mulla ei riitä enää kärsivällisyys kouluttamaan, mä en jaksa olla rauhallinen ja yrittää saada sitä tajuamaan, että mitä sen pitäs tehdä. Ja kun se touhuttaa koko ajan, niin mä en jaksa edes yrittää. Vaikka mä toisaalta tajuan sitä, niin en siltikään jaksa. Mä tiedän tasan tarkkaan, että mitä mun pitäs sen kanssa tehdä, että se rauhottus. Mutta mä en jaksa. Paskinta kaikessa on se, etten mä jaksa.
Kaikki on turhaa. Muistot on turhia, tai se vähä mitä mä ylipäätänsä mistään muistan.
Elämä ei ole turhaa. En ainakaan myönnä sen olevan. En tiedä, että mikä mua ahdistaa eniten. En ole varma, että mitä mä ihmisissä pelkään. Sitä, ettei mua hyväksytä?
Ehkä.
Olen katkera. Olen katkera siitä, että oon antanu kiusaajien ja muiden vinkujien vaikuttaa elämääni. Ja annan yhä. Mun pitäs lakata pakenemasta ajatuksia sekä muistoja ja ajatella asiat selviksi.
Mä tiedän, että mitä mun pitäisi tehdä, mutta mä en kuitenkaan tee niin, koska mä en jaksa.. tai en uskalla. Tai ehkä kumpaakin.
Jotenkin sitä on.. alkanut vasta tajuamaan miten vähän tosissani muistan kiusaamisesta. Muutama isompi "episodi" muistissa, mutta yksittäiset kommentit ovat kateissa. Kaikki vaan elää mun alitajunnassa ja synnyttää siellä pelkoa, jota mä pakenen.
Enkä mä oikeastaan pysty hyväksymään sitä, että mua on kiusattu. Tai ehkä pystyisin, mutta mä en ehkä halua. Tai en ehkä voi myöntää sitä itselleni.
Lopetan tähän, vaikka juttua riittäisi vielä. Tuli liian pitkä jo nyt ja tuskin kukaan tätä jaksaa nyt lukeakaan, mutta ei se mitään. En jaksa etsiä kirjoitusvirheitä, eivätkä ne ketään tapa, vaikka niitä siellä olisi ja onkin, varmasti.
Vastaukset 17
Vanhimmat
oon tosi pahoillani sun puolesta. ne kiusaajat on nakojaan tehny tehtavansa. mut hyva et meet sinne riparille, siella varmaan tutustut uusiin ihmisiin. ei tartte stressata liikaa, ihan hyvin se menee. maaki jannitin sita, mut ihan turhaan, siella oli aika mukavaa. ota vaan yhteytta siihen kaveriis. mut kylla se aurinko viela paistaa sunki elamaan. muista, etta aina on toivoa!
oot hyva kirjottaja ja osaat auttaa toisia. kirjotat tosi hyvia ja asiallisia viesteja.
Siit koulust: Liikkatunnit ärsyttää kaikkia muitakin. Niis on vaan jotain et sen mä ymmärrän.
Mut kyllähän jokainen liikkatunti päättyy.
Ruokailussa ei tarvitse istua yksin.
Menee vain joidenkin viereen istumaan ja ehkä aloittaa pienen keskustelun vaikka just yksin istumisesta.
Välköilläkin tekemist löytyy kun vaan oleilee muiden kanssa vaik ihan vaan seisois vieres ja kuuntelis juttui.
Sit vaan ain välillä heittää sivukommentteja.
Ja kun tätä jatkaa vähän aikaa niin voi jopa kysyä pääsiskö koulun jälkeen vaik tekemään jotain muiden kaa.
Valinnais aineist mul oli vaan köksä ja musiikki.
Köksä oli just kivaa.
Pienes ryhmäs tuli hyvä henki ja ruoka valmistu nopee.
Et kyl ne valinnaiset menee ihan siin hyvin.
En oikeestaan tiedä paljoo osastokouluist.
Mut jos siellä on samanhenkisii ihmisii ja muutenkin opettajat ottaa huomioon sun tilanteen niin eiköhän se opiskelu oo suuniteltu just oikeeksi.
Ja sieltähän niit ystävii vois just löytyy.
Mut kysele vaan enemmän siit.
Ja sä et oo seköpää.
Sen verran oon viesteis lukenu.
Riparilla harva tuntee muita.
Mä tunsin vaan yhen.
Kun kaikki on samas tilantees niin kyl kaikki siit nauttii.
Siel ei todellakaan jää yksin.
Ripari on mahtava paikka.
Ja ainahan sä voit sit soittaa sille kaverilles kun sul on aikaa.
Se on vaan iloinen yllätys kun vanha kaverikyselee miten menee ja vaik sopii jonkin tapaamisen.
Soita vaan hänelle.
Kyllähän tosi moni kaipaa vanhaan kotiinsa asumaan.
Ainahan uudella paikkakunnalla eksyy jos ei tunne paikkoi.
Siin ei oo mitään outoo tai hävettävää.
Ala vaik tehä niiden koirien kaa kunnon kävelylenkkei.
Menkää vaik koirapuistoon mis voit päästää koirat irti aidatulle alueelle ja vaik puhuu muiden koiranomistajien kaa koirist.
Uus paikka tulee kyl tutuks, kun vaan tutkii paikkoi vähän.
Takaisin muutto ei oo helpoo.
Uuden talon ostaminen maksaa ja jos lainaa joudutaan viel ottaa niin se on hankalaa.
Muutto ei oo yksinkertanen asia et vanhampas kyl melkein varmasti muuttais jos se onnistuis.
Kiusaaminen jättää jälkensä mut jos niit tapauksii miettii enenmmän niin muistot tekee niist episodeist pahempii kuin ne ees oli.
Menneisyyden haamut ei kiusaa ikuisesti.
Ne haalistuu ajan kaa ja katoaa lopulta kaukaisiks muistoiks.
Elämä muuttuu.
Kokemasi asiat tuskin tulevat enää toistumaan.
Ehkä ois hyvä kehittää jotain harrastust just niiden koirien kaa.
Ja ainahan sä voit alkaa käydä joissain nuorten illois.
Mähän aloin käydä nuorten raamikses ja sieltä löyty niin kivoi ja ymmärtäväisii ihmisii.
Elämä muuttuu paremmaksi.
Liikuntatunnit ei varsinaisesti ärsytä, mutta käyvät muuten hermoille: kun niitä liikkatunteja ei aina pidetä koululla, välillä ne on olleet jossain ala-asteella ja välillä jossakin muualla. Eikä mulla ole tietoakaan / kukaan ei koskaan kertonut mulle, että missä ne on. Lisäksi liikkaryhmä vaihtuu jokasessa jaksossa. Eikä se ole mulle niin "pikkujuttu" kun jollekin toiselle saattas olla.
Lisäksi on muistoja edellisestä koulusta. En mä pysty unohtaa sitä ilmapiiriä, mikä pukuhuoneeseen laskeutui, joka kerta kun sinne menin. Kuiskauksia, nauramista, merkitseviä katseita ja veemäisiä kommentteja.
Ja kun viime syksynä yritin sinne pukkariin mennä täällä uudessa koulussa. En päässyt kuin aulaan ja jalat kieltäytyi liikkumasta. Mä en saanut mentyä sinne sisälle asti. Ja joka kerta ahdistuin vain enemmän, kun en sinne pystynyt menemään. Lopulta en edes yrittänyt itteäni sinne väkisin änkeä ja kelasin, että kai se pelko menee ajan kanssa ohi kun opin tuntee niitä ihmisiä. Sittenpä vaihtui jakso ja minua ei sen koommin liikkatunneilla näkynyt.
Mulle kun vieraat ihmiset ei ole "pikkujuttu". Mä en vaan.. kykene tekemään tuttavuutta, ehkä en kai edes haluakaan.
Netissä tää nyt vaikuttaa vähän erilaiselta, kun vuodatan elämääni jossakin keskustelupalstalla mitä käyttää päivittäin tuhannet ihmiset. Täällä mä uskallan puhua ja olla se mikä olen oikeasti.
Musiikissa kauhistuttaa lähinnä se, että opettaja pakottaa laulamaan muiden kanssa. Pahimmassa tapauksessa soittamaan jotain soitinta, vaikka kitaraa soitankin, niin siltikään tuskin uskallan edes tutuille näyttää, mitä osaan. Eikä sen puoleen, tuskin edes osaan mitään. Juuri sen verran, että voin sanoa, osaavani soittaa kitaraa.
Mutta noin yleisesti nautin musiikista.
Osastokouluissa ei oo muuta kuin se, että mun pitäs olla viikot siellä osastolla ja viikonloppuina pääsisin kotiin. Ryhmät olis pieniä ja kaikki olis hyvin ja plaaplaa. Olis iltaloma yhtenä päivänä viikossa - vois siis ilmeisesti tehdä mitä haluais tai jotain, en tiedä tarkkaan.
Ainoa asia, mikä mua sinne estää menemästä on se, että mulla on koirat, joista pitää huolehtia, vanhemmat ei jaksa mitään kunnon lenkkejä niiden kanssa tehdä viikolla. Ja siitä taas seuraa se, että hurtat purkavat energiansa pahan tekoon, ja sitten ei ole kenellekään kiva olla.
Mä en pelkää riparissa mahdollista yksinjäämistä, vaan niitä ihmisiä. Kolmannen kerran tän viestin aikana mua vituttaa se, etten osaa selittää, että mitä mä ihmisissä pelkään.
Ja nyt kirjoittaessani olen huomannut, että mun kaikki ongelmani aiheuttaa vain yksi asia: vieraat ihmiset.
Vois melkein sanoa edistykseksi.
Niin, kyllähän mä voin kaverille soittaa. Siltä vaan kuuluu se perinteinen, mä en voi puhua just nyt kun mulla on kiire. Melko turhauttavaa sellanen, en mä jaksa pitää yhteyttä kun sillä on vaan kiire. Kerran sille ehdotin jo, että unohdetaan tää meidän ystävyys, ei tästä tuu mitään. Se tietty sitten sanoi, ettei lopeteta.
Mulla on vaan yleisesti tunne, että roikun siinä liikaa. Ja viikko sitten lähti Ranskaan kielimatkalle, eikä edes hyvästejä sanonut. Tosissaan sitä rupeaa miettimään, että kannattaako mun vaivata kiireistä ihmistä, jolla on oma täydellinen elämänsä nyt kun on vihdoinkin päässyt minusta eroon.
Mulle on käyny mielessä toi koirapuistoon meneminen, mutta se on niin kaukana, etten viitti lähteä noiden kanssa eksymään sinne. Ja lisäksi kun mun hurtat eivät ole niitä naapuruston kilteimpiä koiria, tai no tuo vanhempi ei aikanaan ole. Mustasukkanen, omistushalunen ja äkänen ku ampiainen. Sellasta hammaspeikkoa kehtaa minnekään viedä.
Olen noita koiria lähinnä lenkittänyt lenkkipoluilla, päätinkin sitten sinä aamuna kokeilla jotain vaihtoehtoista lenkkiä. Keskityin koirien taluttamiseen liikaa ja unohdin laskea risteyksiä ja sitten lähdin menemään harhaan kun rupesin miettimään, että se ja se risteys taisi mennä jo, joten tästä sitten tonne päin.. varmaan.
Oikeastaan en kyllä sinä päivänä jaksanut netistä selata reittiä ennenkö lähdin, vaan yritin muistinpohjalta kaivella, että monnennestako risteyksestä pitäisi kääntyä, että pääsisi järven kiertämään, mutta onnistuin sitten hommaamaan itseni pariksi tunniksi jollekin teollisuusalueelle, ennenkö sieltä labyrintistä pääsin pois.
Nuorteniltamia ja muita nuorille suunnattuja tapahtumia oon kyllä miettiny enemmän ku tarpeeks. En vaan saa lähdettyä minnekään, koska pitäisi kohdata maailman pelottavin asia: joukko suunnilleen samanikäisiä nuoria.
Mutta joo.
Ehkä tää elämä tästä joskus muuttuu toisenlaiseksi.
Sun täytyy tehä itelles säännölliset unirytmit.
Masennus on osittain kytköksissä valvomiseen ja epäsäännöllisiin unirytmeihin.
Nukkusit ihan semmosii 9 tunnin yöunia.
Ja en tarkota et klo 3 yöllä nukkuu ja klo 12 herätä vaan ihan normaaliin 22-23.30 aikoihin menisit nukkuu.
Ihminen tarvitsee unta.
Helpommin sanottu kuin tehty. :P
Mulla ei tällä hetkellä ole ollenkaan unirytmiä. Nukun, jos sattuu väsyttämään. Valvon, jos ei väsytä.
Yrittänyt oon pohtia, että miten mä saisin itelleni kunnollisen unirytmin ja katkaistua tämän.. kierteen.
Mutta etenkin silloin kun stressaan jotain, venyy nää päivät tämmösiks pitkiks. Toinen asia, mitä harrastan, on päivällä nukkuminen. Väsyttää -> käyn "hetkeksi" pitkäkseni ja sitten jo nukunkin. Yöllähän ei sitten tietenkään väsytä tippaakaan.
Hmm.
Ja huomenna pitäisi ennen kahdeksaa olla ylhäällä.
Kun päiväl väsyttää niin älä mee nukkuu.
Valvo vaikka koko yö äläkä mee päiväl nukkuu.
Kun oot kunnolla väsynyt niin mee nukkuu siin 21.00-22.30 aikoihin ja laita vaik 2 herätys kelloo soimaan tyyliin klo 9.00-10.00.
Kyl siihen normaaliin rytmiin pääsee.
Masennuksen ja epäsäännöllisten unirytmien ero on selvä.
Kyl sä onnistut :)
Tänään olen jopa onnistunut olemaan nukkumatta. Kahdeksalta palautteeseen, jonka jälkeen en oikein tiedä, että mitä olisi pitänyt ajatella.
Tosin joo, en ole tänään melkein yhtään nukkunut päivällä, nojatuoliin kyllä kerkesin torkahtamaan pariksikymmeneksi minuutiksi ja sitten meni yhden ohjelman loppu ohi silmien.
Tekis mieli nukkumaan, mutta äiti ei suostu sammuttamaan tietokonettaan tuossa vieressä. Enkä minä osaa nukkua, jos tuo naputtelee tuossa.
Kun yksi ongelma ratkeaa, niin löytyy toinen. Mahtavaa.
Jos joku tässä perheessä ongelmia aiheuttaa, niin se on äiti.
Minuahan se sitten aina syyttää omista virheistään.
Ehkä mä tuon toisen tietsan varalle kehittelen jotain keljua, että pääsisi joskus - minun mittapuullani - aikaisin nukkumaan.
Kiusaajat ja kiusaaminen yms. tunteet ja tapahtumat ovat täysin normaalia elämää. Valitettava tosiasia on, että ihminen joutuu muiden ihmisten ja yhteisöjen hampaisiin enemmän taikka vähemmän ja sitä pidetään normaalina. Kustakin itsestään riippuu miten he ratkaisevat erilaisia tilanteita. Toiset hyökkäävät vastaan, toiset väistävät. Jotkut masentuvat jotkut piristyvät.
Ihmisten erilainen manipulointi on asiaintila luonnossa. Otat vain jonkin itsellesi sopivan asenteen ongelmiin ja ryhdyt ratkomaan niitä. Voithan vaikka kokeilla erilaisia lähestymistapoja ongelmatilanteisiisi ja sitten jälkeenpäin punnita, mikä niistä oli soveliain kannaltasi. Tärkeää on ymmärtää, että jotkut ihmiset mielellään kiusaavat muita, koska näin he voivat käyttää muita astinlautanaan ja mahdollisesti saavuttavat etuja itselleen taikka ainakin vähentävät muiden hyvinvointia.
Noita kiusaajiahan nimenomaa pitäisi passittaa hoitoon ja kaltereiden taakse, mutta minkäs teet, kun yhteiskunta on täynnä pelkureita. Moni liittyy mielummin kiusaajiin kuin kiusattuihin, kun yleensä ei voi valita muusta kuin kahdesta osapuolesta.
Jos minua joku yrittää kiusata, niin yleensä laitan kovan kovaa vasten, koska se yleensä parhaiten hiljentää kiusaajan. Jos vaikkapa huutelulle on todistaja, niin kutsun paikalle poliisin taikka muussa tapauksessa järjestän jonkin koston kiusaajalle. Valitettava tosiasia on, että kiusaajat ovat yleensä niin paatuneita, että heihin ei tehoa muu kuin kovat otteet. Toinen tapa on tietenkin vähentää mahdollisuuksia kiusaamiseen. Elikkä järjestää asiansa niin, että muut eivät pääse kiusaamaan, mutta se että menee johonkin suljettuun laitokseen itse, ei välttämättä ole oikea tapa lähestyä ongelmaa. Parempi on järjestää niin, että kiusaajat joutuvat sinne! Se taas ei tietenkään miellytä laitoksia ja kiusaajia. Miksikö? no koska laitokset pääsevät vähemmällä ongelmalla, jos heikompi osapuoli tulee laitokseen, koska kiusaajat ovat yleensä vaikeita hoidettavia. Laiskuus ja välinpitämättömyys on siis syy siihen, että yhteiskuntamme on kasvanut kieroon. Asia on kylläkin korjattavissa, mutta vaatii työtä.
Mistä sua on oikeen kiusattu? eli joku luulee olevansa parempi sua? koita ny rämpiä tosta loskasta pois vaikka hampaat irvessä sillä kokemuksesta sanon että elämä paranee ku pääset omaan asuntoon ja omaan rauhaan asumaan. Eikä ole pakko heti peruskoulun jälkeen lukee itelleen ammattia, käyt töissä ja tienaat ittelles rahaa ja käytät sen kaikkeen ihanaan mitä oot aina halunnu:) sitä ehtii vaikka parin vuoden tauonkin jälkeen opiskelemaan. Jos saat ammatin heti peruskoulun jälkeen ni sit sun vaan on helpompi saada tukia kelalta ja sossusta vaikka et oiskaan heti töissä, tai saat siitä ammatista suoraan työpaikan...siitä ne ihmiset/vanhemmat yleensä vouhottaa
Ei sitä aina oo mitää syytäkää miks on kiustattu. Niinku mullekki käyny. Ei ketää löydy jolle vittuilla nii valitaan vaa joku. Tosin joskus sanoin vastaa tai olin mukana ja siitä selvis mut ei sitä enää jaksa vaa välittää.
Että mä sitten toivoisin, että voisin myöskin olla välittämättä entisestä.
Mutta kun mä en edes voi hyväksyä, että asiat on miten on. Itseäni voin syyttää tästä kaikesta. Mun syy kun en ole jaksanut pistää vastaan kiusaajille.
Oma syy, ei siitä mihinkään pääse. Päätin sietää sitä ja tässä ollaan, ei ollu hyvä ratkaisu.
Ens kerralla sitä sitten tietää, että mitä pitäs tehdä. Mutta noin yleisesti toivon, ettei "ensi kertaa" tule.
Noin yleisesti ottaen tiesin ja en tiennyt.
Bilsan tuntisin kiusattiin siitä, että tunnistin linnut ja kalat ja tiesin paljon kyseisestä aiheesta, koska se sattui itseäni kiinnostamaan eniten.
Liikuntatunnilla vittuiltiin siitä, että en mikään langan laiha sattunut olemaan. Sitten kun oikeasti tuli pohjakosketus, mä en muuta tehnytkään kun lihoin. Ja siitähän sitä vittuilua seurasi vielä lisää.
Joskus piikiteltiin ihan "muuten vaan" kaikesta mahdollisesta.
Jos satuin hieman myöhästymään tunnilta, sain kuulla, että aamiaiseni oli hieman venähtänyt.
Viimeisimpänä talvena oli eräänä päivänä hiihtoa liikunnassa ja minä sitten onnistuin naamalleni tuuskahtamaan ensimmäisen ylösnousun jälkeen. Huusin, että hei, oottakaa vähän mä kaaduin. Niin eikös vaan liikkaryhmä painanu helkkarinmoista vauhtia menemään. Kukaan ei ollu kuulevinaankaan. Ja maikkakin veti siellä letkan kärjessä. Minähän siinä sitten jäin jälkeen, enkä tiennyt, että mihinkäs suuntaan sitä olisi sitten pitäny oikein mennä. Lähdin kuitenkin hiihtämään eteenpäin ja sain kiinni kaksi niitä ilkeimpiä tyttöjä siitä liikkisryhmästä. Ketään muuta kun ei ollut siinä näkyvissä päätin heiltä sitten kysyä, että mikä on suunta. Hepä sitten neuvoivat minut väärälle ladulle.
Olinpa sitten kipuamassa yhtä mäkeä väsyneenä, kunnes varmaan miljoonannen kerran lensin naamalleni siihen hankeen ja putosin kahden jyrkän mäen väliseen monttuun. Silloin tuli itku, vaikka en olisi halunnutkaan itkeä. Nämä ihanan avuliaat tyttöset tulivat sitten vastaan pienen metsäkaistaleen toisella puolella olevalla ladulla ja alkoivat huudella, että menen väärää latua. Kun näkivät, että itken, niin tietenkin sitten nauroivat. Jos sitä metsäkaistaletta ei olisi siinä ollut, olisin omatoimisesti mennyt ja tehnyt jotain, mitä olisin myöhemmin ehkä katunut.
He hiihtivät tiehensä ja minä revin koulun sukset jaloistani ja lähdin kävellen menemään oikealle ladulle, enkä sitten kuitenkaan sitä lenkkiä hiihtänyt.
Koko hiihtoretken saalis oli miljoonaviisisataa mustelmaa, muutama naarmu, kantapäissä hiertymät, märät lahkeet ja ankara vitutus.
Sen koommin ei tullut hiihtokaudella mentyä sinne tunneille. Kaikella on rajansa ja minä en suostunut enää nöyryytettäväksi suksissa ja monoissa.
Emmä enää jaksa välittää mistää vittuilusta. Tosin yleensä se kasvaa suuremmaks ku siit ei jaksa välittää mut vitut mä jaksan mitää olla koko aja todistamassa.
toistan itteeni :P
kyllä se vaan niin on että kukaan ei kiusaa syyttä...muaki kiusattiin ylä-aste sen takia ku oon niin pienikokonen, ni olinpahan helppo kohde. Tai pukeuduin miten halusin, olin hiljanen yms. plaa plaa. Sit jo muutinkin 17- vuotiaana omaan kotiin..sossu autto jaloilleen.
(lyhyt elämäntarina:) )
mie en osaa oikee sanoo tähä tilanteesee oikee mitää sopivaa...kun ite oon koken erilaiset jutut ...mut koulu kiusaamine on tuttua... mutta miun tuttu sano kerran että " parempi elää tätä päivää ku menneisyyttä" mitä lie se tarkotti ees... mutta viisas sanonta ja jonka avulla moni pärjää tai yrittää pärjätä...
mutta eikö siun kiusaamisee puututtu?