Minulla on varmaan ihan mitätön ongelma, mutta tämä on jo hetken mua vaivannut: mulla ei ole poikaystävää. Tämä tunne on sama, mikä joskus ennen saattoi tulla vain sinkkutytön darrapäivinä, mutta nyt se on alkanut ottaa otettaan joka päiväiseen elämääni. Voiko tällaisen asian takia masentua ja menettää elämänilonsa?
Minulla on unelmatyö, ihania ja rakastavia ystäviä ja ihmisiä ympärilläni, täydellinen koti... Periaatteessa siis kaikki peruspilarit kunnossa, mutta koska elämästäni puuttuu "Se Oikea", tunnen päivittäin kovaa henkistä tuskaa ja surua. Yleensä kuitenkin ollessani rakastavien ihmisten ympärillä, töissä, yms, olen kuitenkin ihan onnellinen, eikä varmaan kukaan tutuistani edes osaa aavistaa kuinka yksinäinen ja surullinen oikeasti olen. Mutta yksin ollessani oloni on kamala.
Auttaako tällaiseen oloon mikään muu kuin sen oikean ihmisen löytäminen? En voi huijata itseäni alkamalla vain seurustelemaan jonkun ihan kivan kanssa. Enkä varmasti mene nettiin etsimään seuraa. Tuntuu, että olen sitä oikeaa etsinyt ja ollut etsimättä, mutta silti täällä ei ole minulle ketään. Olen nyt periaatteessa ollut noin 3-4-vuotta sinkkuna. ..ja se tuntuu pitkältä ajalta (olen nyt 24v.).
Mikä auttaisi?
Minulla on unelmatyö, ihania ja rakastavia ystäviä ja ihmisiä ympärilläni, täydellinen koti... Periaatteessa siis kaikki peruspilarit kunnossa, mutta koska elämästäni puuttuu "Se Oikea", tunnen päivittäin kovaa henkistä tuskaa ja surua. Yleensä kuitenkin ollessani rakastavien ihmisten ympärillä, töissä, yms, olen kuitenkin ihan onnellinen, eikä varmaan kukaan tutuistani edes osaa aavistaa kuinka yksinäinen ja surullinen oikeasti olen. Mutta yksin ollessani oloni on kamala.
Auttaako tällaiseen oloon mikään muu kuin sen oikean ihmisen löytäminen? En voi huijata itseäni alkamalla vain seurustelemaan jonkun ihan kivan kanssa. Enkä varmasti mene nettiin etsimään seuraa. Tuntuu, että olen sitä oikeaa etsinyt ja ollut etsimättä, mutta silti täällä ei ole minulle ketään. Olen nyt periaatteessa ollut noin 3-4-vuotta sinkkuna. ..ja se tuntuu pitkältä ajalta (olen nyt 24v.).
Mikä auttaisi?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Itselläni on aivan samanlainen tilanne. Tosin oma suhteeni päättyi noin 1,5 kk sitten. Mies ei ollut käsitellyt aikaisempaa pitkää suhdettaan, joten hän kaipasi aikaa itselleen. Sain häneltä erittäin ristiriitaisia kommentteja: toisaalta hän piti minua juuri oikeana hänelle, toisaalta pelkäsi, ettei tunteet ole riittävät. Nyt olemme ystäviä, mutta sydämeni on aivan rikki.
Minulla on aivan samanlainen tyhjä olo, kun olen yksin. En saa mitään aikaiseksi. Muiden ihmisten seurassa oloni on parempi.
Kaipaisin myös rakkautta, läheisyyttä, auringonpaistetta elämääni...
Hei!
Kuulostaa siltä, että sydämesi on särkynyt. Se on kamalaa; itse olin vastaavassa tilanteessa viime syksynä. Tapailin reilun puolenvuoden ajan mielestäni ihanaa miestä ja rakastuin häneen todella. Hän ei kúitenkaan ollut päässyt vielä vanhasta suhteestaan yli, joten hän ei pystynyt antamaan mahdollisuuksia meille. Pysyimme aluksi ystävinä, kunnes hän marras-joulukuussa halusi minut takaisin hänen elämäänsä. Olin kuitenkin liian ylpeä myöntämään hänelle tunteitani, joten toivoin meidän olevan vain ystäviä. Hän kuitenkin loukkaantui sanoistani, koska tällä kertaa se olinkin minä, joka sanoi ei (hän oli tottunut, että hän sai pompotella minua miten vain -> olin ollut täydellinen laastari). Siihen loppui ystävyytemmekin.
Nyt olen tyytyväinen päätökseeni (kai), mutta ihmettelen, kun en rakastu keneenkään. Kai vain odotan "Sitä Oikeaa" - mutta missä hän on??!
Onhan tässä näiden vuosien ajan jotain muitakin yrityksiä ollut, mutta viimeinen pitkäsuhteeni päättyi tosiaan silloin 3-4-vuotta sitten.
Toivottavasti en masentanut sinua omalla kirjoituksellani. Halusin vain sanoa, että ymmärrän tunteesi. Kun sydänsuru helpottaa, pystyt taas hengittämään ja olemaan onnellinen - ainakin toivottavasti (valitettavasti itselläni se on yksin ollessani edelleen vaikeaa)! Toivottavasti myös silloin tapaat "Sen Oikean". Ja, jos se on sama kaveri, joka jätti sinut 1,5 kuukautta sitten, niin ota hänen rakkautensa avosylin vastaan. Tsemppiä!
..yksinäisyyden vuodattaminen Yksinäisyys-palstalla. Ei hätää, jos elämä menee ilman ahdistusta. Jos yksinäisyys ahdistaa, sitten lääkäriin ja hyviä mielialalääkkeitä.
Sinkkuja on monia.
Ai sellainenkin palsta on olemassa? Enpä tiennyt, kiitos vinkistä! Se voisi olla hyvä idea, sillä jo tämä pieni purkautuminen täällä tuntuu tekevän ihan hyvää.
Toivottavasti en ketän oikeasti masentunutta ainakaan enempää masentanut tällä elämäntilanteeseeni kuuluvalla murheella.
Hyvää kesää kaikille!
Mä oon kohta 32 vee nainen ja en kelpaa kenellekään. Aina miehet löytävät minusta vain kasan vikoja. :( Olen jo menettänyt toivoni. Muuta en toivo, kuin mahdollisimman lyhyen elämän. En näe elämääni elämisen arvoisena yksin.
Höpö höpö. En halua vähätellä ongelmaasi, mutta elämässäsi on pakolla jotain hyvääkin. Jos et näe sitä, niin pitäisikö sinun hakea ammattiapua?
..ymmärrän kuitenkin tunteesi - puhuin päiviä sitten ystävilleni itsemurhasta - kuitenkin hypoteettisena vaihtoehtona. Tajusin eilen, että en voisi koskaan tehdä itsemurhaa, koska minulla on asuntolaina. Heh, mikä syy! Mutta tosi on ja nyt näen jo PALJON, PALJON, PALJON hyviä syitä jatkaa tätä elämää, vaikka ei "Sitä Oikeaa" olekaan vierelläni.
Olet nuori ja toivon todella, että tapaat vielä rakkauden. Elämä on ihanaa, mutta mielestäni on myös epäreilua, että toisille se on niin paljon ihanampaa ja helpompaa kuin toisille. Toisaalta... Voimmeko olla rikkaita, kun tunnemme pohjattoman surun? Kuitenkin tunnemme jotain.
PALJON, PALJON AURINKOISIA PÄIVIÄ ELÄMÄÄSI!
"Elämä on ihanaa, mutta mielestäni on myös epäreilua, että toisille se on niin paljon ihanampaa ja helpompaa kuin toisille."
Heh, kaikille se ei ole yhtään "ihanaa".
No joo, sori synkistely, pitää vaan joskus vähän muistutella totuuden toisestakin puolesta.
Yksin sitä itsekin on tässä lähes koko elämä tullut eleltyä. Kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen ovat olleet todella vähäisiä. kaksikymmentäjotain-vuotias mies olen ma ja myönnettäköön että monien mittapuilla melkoisen surullinen tapaus.
Oikeaita parisuhteita elämän varrella on ollut tyhjälukuisesti, unelmia sellaisesta päivittäin(illoittain). Eniten sitä kaipaa niitä kliseisen korneja pieniä asioita. Näistä taasen kasvaa suuren suuria suruja.
Tuo kumppanin kaipuu on aina ollut se henkistä kasvua/taantumista eniten ohjaava asia. Täytyy aina olla sosiaalisempi, hauskempi, runkumpi suhteen saadakseen. Tästä tietysti seuraa tunne etten koskaan riitä.
Yrittäessäni päivittää persoonaani tarvituilla ominaisuuksilla tuntuu, että olen kadottanut itseni. En tiedä mikä on omaa itseäni, luontaista, mikä taas opittua paskamaisuutta. En oikein enää tiedä kuka olen. Enkä enää usko juuri mihinkään, asioiden muuttumiseen, muihin ihmisiin, itseeni. Eli kyllä, sanoisin että parisuhdetta kaivatessa voi kadottaa elämänilonsa.
Joskus yritin tappaa unelmiani. Muutuin katkeraksi. Vihaiseksi. Otin takapakkia. Nykyisin annan itselleni luvan edelleen unelmoida. Löytää lohtua oman pään sopukoista, kun maailmasta ei sitä löydä. Eniten elämässäni juuri tämä sattuu. Kun kaipaa niin paljoa, mutta tietää että on hyvinkin todennäköistä elää elämänsä yksin. Samaa surua kanniskellen.
Minäkin olen surullinen tapaus. Tutulta kuulosti tuo että on yrittänyt tappaa unelmiaan jne.
Mä olen katkeroitunut ja myönnän sen avoimesti. Monet eivät kestä katkeruuttani. No, on tässä kestettävää muutenkin kun yksin joutuu kärvistelemään, vaikka AINA on kaivannut ja tarvinnut suhdetta siinä missä muutkin.
Ehkä sitä joskus turtuu tähän yksinäisyyteensä. Tai sitten ei. On tämä elämä joillekin turhan vaikeaa ja monimutkaista.
Heip! :)
Kiitos vastauksestasi. Luin kirjoituksesi monesti ja se kyllä kosketti. Muistutit jossain määrin entistä minua.
Oletko sosiaalinen? Onko sinulla kavereita? Onko perhesuhteesi kunnossa? Oletko muuten menestynyt elämässäsi? Onko sinulla rahaa? Oletko fyysisesti terve? Oletko komea? Minulla on kaikki tuollaiset asiat oikeastaan kunnossa (jotain urheiluvammaa on, mutta muuten...). No eipä kai kaikkea hyvää voi itselleen vaatia?! Ja sepäs joskus harmittaa... Siis se parisuhteettomuus.
Viime syksynä jouduin tosissani kysymään ystäviltäni, kuka olen. Millainen olen? Onko minulla ollenkaan persoonaa? Jengi piti minua ihan outona, kun tuollaisia kyselin. Onneksi sain kuulla paljon ihania ja kannustavia adjektiiveja - kiitos ystävilleni siitäkin! :)
Annan usein itsestäni varmaan sen kuvan, että elämäni on helppoa ja kivaa. Olen huoleton "iki-sinkku", joka on "uranainen" ja samalla vauhdikas bile-hile. Mutta minä olen niiiin paljon muutakin! Ja onneksi nyt tiedän sen ja luulen löytäneeni itseni (?). Tai ainakin rakastan ja hyväksyn itseni - häpeän tunne on poissa.
En tiedä, miten voit löytää itsesi. Ehkä se tapahtuu, kun lopetat esityksen. Kun et enää jaksa olla täydellinen. Epätäydellinen on mielestäni paljon, paljon ihanampi ja inhimillisempi kuin täydellinen. Toivon, että kelpaat joku päivä itsellesi, niin sitten sen jälkeen (TOIVOTTAVASTI) kelpaat jollekin toisellekin. PAKKO SEN ON OLLA NIIN.
HIENOA, kun uskot taas unelmiisi. Unelmoi ennen nukkumaan menoa, mutta tee ennen surullista oloa / sen aikana jotain muuta, esim. harrasta jotain, missä unohdat itsesi (jokin uusi laji, tmv.). Se voisi auttaa. Vietä aikaa yksin ja etsi itsesi. Kun olet ystäviesi kanssa, niin ole - älä kelaa. Ehkä luonnostaan alat käyttäytymään niin kuin luonnollinen sinä (?). Salli virheet. ..ja rakastu ensimmäiseksi itseesi. Leiki vaikka ensiksi niin (toista: "Olen hyvä, olen komea...", jne.). Kuulostaa varmaan hullulta, mutta miksi et kokeilisi? Tarvitseeko olla itseään ja elämäänsä kohtaan niin vakava?
Et elä elämääsi yksin; täällä olen minä ja monta muuta, joilla on sama ongelma. Kyllä me pärjätään!
Kirjoittele kuulumisia!
-Nainen24/7
P.S. En voi uskoa, että kirjoittelen täällä. Mutta tämä kirjottaminen tekee tosi hyvää. Vaikka minulla on läheisiä ystäviä, en voi heille puhua näin. En voi / halua pettää heidän odotuksiaan minusta haluan nauttia ja iloita heidän seurastaan (liika murehtimen voisi pilata sen?)
JEP, tämä palsta on hyvä!
"Sitäpä sitä" otsikoitu yllä oli kyllä hyvä teksti. Paljolti samanlaista kokemusta itselläni, samaa ikääkin olen. Kyllä se vain on niin, ettei muiden mukaan kannata itseään rakentaa - vaan sisintään kuunnellen. Tietysti voi olla niin, että tähän uskaltautuvan on sitten vähän hankalampi löytää seuraa. Mutta ehkä kannattaa miettiä sitäkin, onko se seuran suosio ja sille rakennettu "identiteetti" sitten tavoittelemisen arvoista. Onko se muuta kuin tyhjyyttä?
Minä olen aina ollut yksinäinen, ei todellisia seurustelusuhteita. Ystäviksi en taas itse edes haluaisi sellaisia ihmisiä, joille en ollenkaan voisi puhua tällaisista asioista. Tietysti tuttavat ovat erikseen, ja aina on myös ystävien kanssa nuo kysymykset siitä, haluaako synkistää tunnelmaa jossain tietyissä tilanteissa vai pysyykö joskus vaiti puhumisen tarpeesta huolimatta.
Lyhyet vastaukset monivalintakysymyksiin
(oikeasta vastauksesta 1, väärästä - 1, vastaamatta jättäminen 0 pistettä)
a) En ole sosiaalinen. Olen aina halunnut olla.
b) Minulla on yksi omituinen ystävä, sekä kourallinen tuttavia.
c) Perheeseeni minulla on aina ollut kaukaiset välit. He eivät tiedä miten minulla todella menee.
d) En koe olevani erityisen menestynyt. Elämäni on ollut opiskelua ja hanttihommia.
e) Olen köyhä.
f) Fyysinen terveyteni on yleensä hyvä. Yksi erikoisempi sairaus vaatinut lääkitystä.
g) Olen komea. Silloin kun jaksan niin uskoa.
7/7
Hieman objektiivisempaa ja syväluotaavampaa vuodatusta
Kurjuuden alkusyitä löytynee ainakin lapsuudesta. Vanhempieni laiskoista kasvatusmetodeista. Ehkä surullisenkin suomalaisesti minusta kasvatettiin kilttiä lasta. Tämä johti oman tahtoni ja tunteideni tukahduttamiseen. Piti tehdä kuten käskettiin. Miellyttää. Pestä oma persoona pois.
Isäni teki tietty selväksi etteivät miehet itke. Ja voi sitä tunteiden tuhoa. Joskus nuorena poikana vuodatin viimeiset kyyneleet jonkun toisen nähden. Ei tunteet tietenkään käskemällä poistu. Opin valitettavan hyvin piilottamaan itseni. Itkemään yksin. Tämän käyttäytymismallin mukaan sitä valitettavasti edelleen elellään. Nykyisin suru vuotaa tyynylle vähintään viikoittain. Toivoisin, että joku tietäisi miltä minusta tuntuu, mutta en pysty sitä kertomaan.
Tuota itsesuggestiota ja yksin itsensä etsimistä olen yrittänyt aivan liikaa. En ole löytänyt kaipaamaani kerrostaloyksiöni nurkista, iltaisista katuvaloista, vastaantulijan käännetystä katseesta, puistonpenkkien töhryistä tai kahvion nurkkapöydästä kupin pohjalta. Olen huomannut oman ajatteluni noudattavan tiettyjä kaavamaisuuksia ja johtavan aina vain tiettyyn rajaan asti. Tuntuu, että olen kaivanut itselleni liian syvän kuopan ylös kavutakseni. Jotenkin sitä kaipaisi ulkoista aivosyötettä. Sellaista tukea, jota pariskunnat näyttävät toisilleen suovan. Samalla tiedän, että minun tulisi käsitellä asiat päätökseen. Tulla valmiiksi pystyäkseni suhteeseen. Ei tällaista paskavuorta voi toisen kontolle kaataa. En tähän yksin pysty. Noidankehä.
Tiedän kyllä. Ryhdistäydy. Kerro muille tunteistasi. Itselläni ei henkisen puolen ongelmissa koskaan ole ollut ongelmana etteikö sisimmässään tietäisi mitä kuuluu tehdä. Vastaukset ovat usein niitä lapsenomaisinta logiikkaa noudattavia. Aina vain puuttuu se voima. Motivaatio. Polttoaine. Jokin joka auttaisi jaksamaan ja onnistumaan. Syy.
Myönnän kuten nimim. deepression tuossa alempana mainitsi, että olen antanut muiden ohjailla liiaksi kasvuani. 'Onko se muuta kuin tyhjyyttä?' pysäytti. Kiitos siitä.
Nykyisellään olen jossain määrin päässyt pahimmasta masennuksestani. Päivittäiset asiat kuten syöminen ja suihkussa käyminen sujuvat ilman jumitussynkistelyitä. Yritän jatkuvasti kuulua enemmän tähän maailmaan. Kun olen nyt tajunnut, ettei tuo oman pään sisällä pyöriminen tarpeeksi pitkälle johda. Mutta sitten taasen. Kirous. Muuta minulla ei juuri ole. Toivoisin, että tuntisin riittäväni. Yksin en tätä itselleni uskoteltua saa. Jotain puuttuu.
Rankkaa tekstiä. En ole koskaan itse tuntenut noin vakavaa ja pohjatonta surua. Minusta muutos on lähdettävä itsestäsi... Voisiko hyvä syy käytöksesi muuttamiseen olla SINÄ?
"a) En ole sosiaalinen. Olen aina halunnut olla."
Se ei ole vaikeaa (helpommin sanottu kuin tehty): avaa suusi ja puhu. Arvosta itseäsi, niin kuuliakin arvostaa sanojasi. Ja, jos ei arvosta, se on hänen menetyksensä. Ota jalat silloin alle ja puhu uudestaan jollekin toiselle. Tulet varmasti kokemaan ilon ja surun tunteita. Voittaisiko ilon tunne kuitenkin jonkun "idiootin" pahat ajatukset sinusta?
"c) Perheeseeni minulla on aina ollut kaukaiset välit. He eivät tiedä miten minulla todella menee."
Voisiko tällekin tehdä jotain? Soita heille. Ehkä hekin ovat yhtä hajalla kuin sinä.
"d) En koe olevani erityisen menestynyt. Elämäni on ollut opiskelua ja hanttihommia."
Mitä opiskelet? Milloin valmistut? Hae sitten oman alasi töitä.
"g) Olen komea. Silloin kun jaksan niin uskoa."
Yritä jaksaa uskoa. :)
Jos on masentunut, niin varmasti on siellä omassa montussaan ja sieltä on varmasti vaikea päästä ylös. Mitä, jos kuitenkin yrittäisit? Sinun täytyisi olla todella rohkea ja ottaa tikkaat sinne alas vastaan. Uskaltaisit nousta porraskerrallaan ylöspäin?
Hmm... Mutta miten ohittaa se noidankehä? Olisikohan terapiasta apua?
En varmaan osaa auttaa sinua, mutta toivon että joku osaa. Vinkiksi kuitenkin kirjoitan: *Miksi sinun pitäisi tehdä nämä kaikki asiat? Älä kyseenalaista, tee.*
Elämä on elämistä varten - ajatuksen kanssa tai ilman.
Hyvää yötä!
-Nainen24/7
P.S. Ainakin sinulla on kirjoittajan lahjoja.
Kiitokset vastauksistasi. Ja anteeksi, että käänsin keskustelun ongelmastasi itseeni. Masentuneena sitä on välillä huomaamattaankin melkoisen egoistinen. Ja niin. Tämän sanottuani jatkan tietenkin itsestäni:
Ehkäpä ongelmani on juurikin se etten koskaan ole saanut lupaa / sallinut itselleni oikeutta olla vain vajavainen heikko ihminen. Vaatisi rohkeutta. Tukea tyhjästä maailmasta. Hyväksyä itsensä. Lopettaa itseviha ja -sääli. Olla aito.
Tänne puhumattomuuksieni kirjoittaminen ja sanasi ovat antaneet ajattelemista. Ehkä se tästä. Ehkä ei. Toivon, että tämä epätäydellisyyteni avaaminen kantaisi tarpeeksi pitkälle.
Palatakseni alkuun, sinuun, voisiko olla että myös oma surusi tuntuu niin musertavalta juuri siksi etteivät läheisesi tiedä? Kirjoitit " --- eikä varmaan kukaan tutuistani edes osaa aavistaa kuinka yksinäinen ja surullinen oikeasti olen" sekä "En voi / halua pettää heidän (ystäviesi) odotuksiaan minusta". Oletko koskaan yrittänyt kertoa ystävillesi miten paljon todella kaipaat "Sitä Oikeaa"? Haluaisitko kertoa?
Kirjoitit ystävillesi antamastasi käsityksestä itsestäsi "Olen huoleton "iki-sinkku", joka on "uranainen" ja samalla vauhdikas bile-hile". Kylmän objektiivisesti sanottuna mielestäni et uskalla myöntää itsellesi saati ystävillesi omaa epätäydellisyyttäsi. (Oletkin vain ihminen. Tuntuu kumman tutulta. Mistä lie johtuu.) Sitä että menestyvä "uranainen" ei olekaan niin pystyvä kuin antaa käsittää. Haluaisi jotain mikä on puuttunut jo pitkään. Sanoit silti hyväksyväsi itsesi. Onko tämä täysin totta? Vai miksi pelkäät ystäviesi tuomiota?
Jos joku ennen niin kiillotetun kuvan itsestään antaneista tuttavistani alkaisi säröillä, en suinkaan työntäisi häntä pois. Antaisin päinvastoin kaikkea sitä tukea mitä itse olen niin kaivannut. Uskon, että jos kertoisit ystävillesi miten paljon kaipaat merkityksellistä suhdetta, he voisivat auttaa sinua sen löytämään. Ja tämä on täysin hyväksyttävää. Tarvita tukea. Apua. Kas, mutta tuli kovinkin positiivista tekstiä minun sanomakseni. En se minä ollut. En.
Eli sanoitko siis tämän myös itsellesi: "Arvosta itseäsi, niin kuuliakin arvostaa sanojasi. Ja, jos ei arvosta, se on hänen menetyksensä. Ota jalat silloin alle ja puhu uudestaan jollekin toiselle. Tulet varmasti kokemaan ilon ja surun tunteita. Voittaisiko ilon tunne kuitenkin jonkun "idiootin" pahat ajatukset sinusta?" vai olenko kirjoittanut turhuuksia hakuteillä jo turhan pitkään?
Moikka!
Kirjoitin sulle tosi pitkän viestin takaisin, mutta tämä nettiyhteys on niin paska, että kun lähetin sen viestin sulle, niin se hävisi (!!!??"!!!!##¤%¤YQY). Nyt kyllä lievästi päässä kiehuu... Anyway, palataan joskus toiste.
Hyvää yötä!
-Nainen24/7
Samoja ongelmia oli aikanaan minullakin. Mutta kun seuraa noita nykyajan avioliitto/ avoliitto kriisejä, joissa lapset jää isättä/ äidittä, ynnä kaikki mustasukkaisuus kraamat, niin empähän karehdi yhtään!
Mitä perheen elättäminen nykyään maksaa?
Mit kiirettä ja tressiä vaativaa että pysty ansaitsemaa tarpeeksi? Ja silloin ei jaksa keskittyä toisen/ toisten hoitamiseen/ huomioimiseen?
OLE YKSIN; MUTTA EN YKSINÄINEN:
Periaateessa kaikki vastaanulevat, jotka ovat halukkaita juttelemaan, ehdin huomioida, joista saa jutteluseuraa, jos aikaa on. Jos oisilla on aikaa? Jos oinen on sosiaalisee keskusteluun valmis/ avoin. minkäs mä sille voin jos toiset eivät pysty keskustelemaan, halua keskustella, kun kulkee laput silmillä ja kulissit ympärillä?
Kun menee kaikenmaailman keskustelufoorumeihin mukaan, jos siihen on itse valmis niin saa kotakteja ja sosaalisuutta. Sieltä se rakaskin sitten voi putkahtaa. Tulee jos on ullakseen?
VÄKISIN EI KANNATA; ENNEN KUIN TUNTEE TOISEN MOTIINIT TÄYDELLISESTI: Ovako ne vain lihallisia? oman mielihyvän tavoittelijoita, hyväksikäyttäjiä(niin ravintolapiireissä.)toista alistavia narsistia, vai todellisia rakkaita?
Kyllä kannattaa ottaa kaikki huomioon, ennen kuin tekee itselleen elämän kestävän > trauman LUENNOT
Minäkin olin masentuneena kolme vuotta siitä syystä että olin sinkkuna, ja aina vain tuli miehiltä lisää paskaa niskaan. Söin jopa masennuslääkkeitä selvitäkseni näistä fiiliksistä ja ahdistuksesta jota tilanne aiheutti. Nyt kuitenkin muutama kuukausi sitten aloin työstämään elämääni uuteen suuntaan, ja päätin että 'paskaako minä täällä istun itkemässä ja odottamassa', ja nyt olen muuttamassa maapallon toiselle puolelle syksyllä :)
Tämä ainakin piristi minua huomattavasti, olen lopettanut lääkityksen enkä edes mieti mitään miehiä. Ja lisätäkseni vielä, olen aiemminkin asunut pitkän jakson ulkomailla, ja missään ei saa vähempää huomiota miehiltä kuin Suomessa :) Eli jos haluaa kärvistelevän sinkun elämästä eroon, niin kannattaa tämän maan kamara karistaa jaloistaan! 95% Suomen naisista on niin tasokkaita, että ulkomailla saa pesäpallomailalla hätistää miehiä pois kimpustaan. Sitä ei täällä vain tajua, kun naiset kasvatetaan omaamaan niin huonon itsetunnon, ja huomio miehiltä on miinuksen puolella.
"Minäkin olin masentuneena kolme vuotta siitä syystä että olin sinkkuna, ja aina vain tuli miehiltä lisää paskaa niskaan."
Kyllä se on ihan tutkitustikin maailmanlaajuinen ilmiö, että naiset yleensä rakastuvat vallanhimoisiin ja tunteettomiin psykopaatteihin, mutta kiltit miehet saavat jäädä yksin.
Suomestakin löytyisi kyllä runsaasti yksinäisiä kilttejä miehiä, ja etelästä löytyy narsistisia hurmureita joilta saa vain lisää paskaa niskaan.
Kannattaa lukea Hesarin artikkeli ko. tutkimuksesta:
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Pahoilla pojilla on vientiä/1135237381696
Kannattaisiko ennemminkin välillä kokeilla kilttiä miestä, kuin sortua kerta toisensa jälkeen suosittuihin narsisteihin?
Tässä ei todellakaan ole kyse mistään narsisteista, vaan ihan normaaleista miehistä. Te peräkammarinpojat aina vikisette siitä kun ei 'kunnon miehet' kelpaa naisille. Minä en ole koskaan huolinut väkivaltaisia psykopaatteja, enkä myöskään läpeensä tylsiä nokiainsinöörejä. Suomessa taitaa nuo kaksi olla ainoita vaihtoehtoja.
Ulkomailla minulla ei ole koskaan ollut ongelmia miesten kanssa, valinnanpaljoutta kyllä. Siksi minulle sopii paremmin muut 'metsästysmaat'.
Ei tosi suomalaien mies, ulkolaisten perään katsovaa naista tarvitsekaan, kaipaakkaan!
Luitko sen hesarin keskustelun? Oletko sokea sille/ sulkenut silmäsi, mitä kahden kulttuurin avioliitot suurimmaksi osaksi ovat tuoneet tullessaan? Lapsen ryöstö ym. juttuineen. Ja kun naiset ovat tuleet ulkomaanreissuilta siemennettynä? Yksinhuoltajiksi ovat suurin osa jääneet. Terve menoa hankkimaan vaikeuksia. Loppuelämän kestäviä! Katumuspillerit eivät auta!
Jepjep,
Että peräkammarinpojissa ja insinööreissä on syy sinun kurjuuteesi?
Älä vaan tulekaan takaisin ennen kuin olet oppinut löytämään vikoja muualtakin kuin ympäriltäsi. Muutkin samoin ajattelevat voisivat kernaasti häipyä muualle pantaviksi, otetaan tänne vaikka sitten ihmisiä tilalle.
Kyllähän sellaiset itseään säälivät nössöt peräkammarinpojat on aika säälittävä näky...