Olisi kiva kuulla omakohtaisia kokemuksia ja tunteita vauvan hankinnan yrittämisen aloituksesta, tunteesta kun raskaustesti näytti plussaa ja tunteesta vauvan näkeminen ultrassa ja sydämmen äänten kuuleminen? onko ollut epävarmuutta ja pelkoja ennen raskautta, että olenko nyt varmasti vielä varma ja valmis saamaan lapsen yms... ja ovatko nämä poistuneet plussan myötä vai missä vaiheessa? entä se valtava onnen tunne mistä puhutaan? sivuuttaako se kaiken epävarmuuden ja tiedät silloin että tämä oli oikea päätös ja lapsi on sinulle tärkeintä maailmassa? Kertokaa minulle kokemuksia, kun itse täällä kamppailen oman epävarmuuteni kanssa........olenko valmis vai en...toisaalta todella haluan, mutta kun sitten alan liikaa pohtimaan elämän muutosta yms.. vastuuta niin jännittää....
tunne vauvasta?
heitsu81
6635
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse kärsin pari vuotta vauvakuumeesta. En sen kummemmin ajatellut miten se muuttaisi elämääni tai vastuuta, jota se toisi tullessaan. Tiedostin kyllä vauvan tuomat haasteet, en vain jäänyt niitä hirveästi vatvomaan, niin kuin en yleensäkään vatvo muita vastaavanlaisia päätöksiä. Lähdin siis liikkeelle suht rennoin asentein, ottamaan vastaan mitä elämä tuo tullessaan.
Raskaustestin tein hääpäiväni aamulla, olin onnellinen, mutta en pompannut pilviin.
Odotusaikana tunteet vaihteli katumuksesta riemuun ja kaikkea siltä väliltä. Pelotti, kauhistuttikin välillä mitä oli tullut tehtyä. En halunnutkaan lasta "pilaamaan" hyvää parisuhdettani etenkään näin nuorena (23v.). Epäilin onko minusta edes äidiksi. Välillä taas olin äärimmäisen onnellinen ja varma päätöksestä, etenkin kun ensi kerran näin lapsemme heiluttelemassa nyrkkejään ultrassa. Siellä se oli, minun lapseni.
Kun lapsi nostettiin ensi kertaa syliini en juurikaan tuntenut mitään. Ensimmäisenä yönä muistan katselleeni poikaani ja ihmettelleeni hänen ilmeitään ja omaa hulluuttani kun olin tähän ryhtynyt. Rakkaus ei syttynyt minulla hetkessä, mutta siihen olinkin varautunut, joten en syyllistänyt itseäni.
Nyt tuolla tuhisee reipas kaksiviikkoinen poikavauvamme ja kaikki on niin kuin pitääkin. Välillä on ollut apeakin fiilis ja tulee varmasti olemaan, mutta nyt voin jo todeta ettei mikään ole niin kaunista ja rakasta kuin meidän oma tuhinamaattimme.
Itse en luultavasti koskaan olisi ruvennut lapsen tekoon jos olisin liikaa pohtinut. Jossittelun varaa on niin paljon. Nyt jälkeen päin ajatellen olisin voinut vielä "nauttia" muutaman lisävuoden nuoruudestani, mutta toisaalta silloin ei olisi tuota suloista poikaamme. Näin on kuitenkin paljon parempi.
Juu, minulla tahtoo olla juuri se ongelma asiassa kuin asiassa että alan vatvomaan ja pohtimaan asioita joka kantilta ja varsinkin niiltä negatiivisilta puolilta. eli tämä on kai suurin ongelmani tässä asiassa. mietit ja vatvot asiaa niin paljon ja myös niitä huonoja puolia , niin tottakai asia alkaa mietityttään ja epäilyttämään..olen kuitenkin jo hiukka vanhempi kuin sinä. oon ny 27 ja puolenvuoden päästä 28. eli asiaan luo minulle jo vähän paineita tuo ikänikin. en nimittäin haluaisi olla "kovin vanha" kun saan ekan lapseni. Olisi todellakin kiva kun voisin ja rohkeisin olla vaan asenteella tulee jos on tullakseen! :)
Meillä vaan oli "oikeanlainen aika" jotta perheenlisäystä voisi hankkia. Olen aina halunnut lapsia vaikken olekaan hirveästi vauvakuumeita kokenut (enemmän taaperokuumetta). Ystävällänikään ei koskaan ollut vauvakuumetta mutta lapsensa saatuaan hormoonit piti huolta että se ihan sekosi vauvastaan! Ajattelin siis luottaa vaistoon ja hormooneihin että omaa lastaan rakastaa eniten jne.
No, se vauvan alkuyritys oli hurjaa... tai siis oli tosi iso askel jättää ehkäisy pois. Tuntui ettei edes pysty harrastamaan seksiä. Ja sitten jo ekana kuukautena tunsin kaikenmoisia raskauteen viittaavia oireita mutta testi oli nega ja menkat alkoivat. Sitten alkoi sellainen "nyt kunnon yritystä" meininki ovistesteineen ja seksin jälkeen jalat ylös jne. Ja superterve elämä. No, vauvaa ei kuulunut vieläkään ja tuli hirmuinen paniikki... käväisin sitten perustutkimuksissakin ja kaikki kunnossa, samoin miehellä. Ja edelleen yritetään! Missään ei pitäisi olla vikaa. Taas kohtapuoliin saa kai pettyä ties monennenko kerran... ja tuntuu että antaisi mitä vaan että saa sen lapsen! Siitä on siis tullut lähes pakkomielle vauvakuumeen sijaan =) Nyt on taas kivasti oiretta mutta pilvistä taidetaan taas tipahtaa...
Kukaan ei ole koskaan täysin valmis vanhemmaksi. Siihen kasvaa.
täytyy asennoitua tyylillä "tulee, jos on tullakseen"
huomasin että itse liika yrittäminen ns, pakkomielteineen ei tuottanut tulosta. vain pettymyksiä.
Sitten kun aloin suunnitella muutakin elämää kuin pelkkää vauva haavetta, tulinkin raskaaksi ja olihan se järkytys/onnellinen shokki.
Nyt on rv 24 1 menossa, ja vieläkin tulee mietittyä ettei tää oo oikeesti totta. unta vaan..
ja siltikin pelottaa ja mietityttää moni muukin asia sitten kun vauva syntyy..
pelkään myös että mitä jos vauva ei selviäkään mahassani sitä 9- kuukautta.. kaikki on vieläkin hiema sekavaa :)
tavallaan meilläkin on, voiko parempaa aikaa tullakkaan jos sitä aina jää odottamaan. yhessä oltu 11vee, on parivuotta sitten valmistunut omakotitalo, auto, vakituiset työpaikat....sehän se mullakin on että kun oon yli 10 vee pillereitä popsinut, niin se tuntuu vain niin hurjalta yhtä äkkiä lopettaa niiden syöminen. niistä on tavallaan kai niinkuin riippuvainen ;)! ja sitä olen juuri miettinyt kans, et entäs jos ehkäisy jätetään pois niin menetän jotenkin haluni seksiin kun ajattelen vain mahdollista raskautumista. eikös ole hullua =)! vaikka tiedostan kyllä senkin että raskaus ei ole itsestään selvyys ja uskon että jatkuva pettyminen olisikin kamalaa. pari kertaa on käynyt niin että menkkani ovat olleet myöhässä ja tavallaan olemattomat ja olen ajatellut että voisin olla raskaana kun olen unohtanut muutama pilleri välistä, niin olen silloin oikein toivonut mahdollista raskautta ja kun en olekkaan ollut raskaana niin se on ollut pettymys. tavallan "tahallinen vahinko" olisi kiva , niin ei itse tarvitsisi tehdä sitä päätöstä, et nyt =)!
Tunteet positiivisen raskaustestin jälkeen olivat aika sekavat, kun ei ollut ihan suunniteltu juttu. Mutta en kyllä itkenyt järkytysestä tms. kyllä se heti tuntui omalta vaavilta. Vakituista parisuhdetta kun ei ollut (tai no oli, mutta eipä ollut kauan testin tekemisen jälkeen...) niin monet itkut siinä tuli väännettyä ja mietittyä että hulluko olen kun tähän ryhdyn yksin.
Ekaan ultraan menin sekavin tuntein (jälleen), tavallaan toivoin että lääkäri toteaisi raskauden menneen kesken. Ajatus tietysti hirvittää nyt jälkeenpäin. Kun ultrassa kuitenkin potki ja hyppi pieni vilkas ihmisenalku, niin ei siinä voinut muuta kuin hymyillä typeränä :) Oli kyllä yksi elämän hienoimmista hetkistä nähdä että oman kehon sisällä vilkutteli uusi elämä