Olen alle 30v mies. Parisuhteemme avopuolison kanssa on pahasti solmussa, enkä tiedä mitä tehdä. Itse yritän kaikkeni, mutta ongelma lähinnä avopuolison puolella. Hänestä on tullut todella etäinen, eikä päästä enää lähelleen. Jotenkin itsellä on tunne, ettei hän välitä. Elämämme on päällisin puolin normaalin näköistä ainakin varmaan ulkopuolisten mielestä. Kyllä meidän elämään huumoria ja muuta ns. normaalia elämää kuuluu, mutta ikään kuin kämppiksinä asuttaisiin. Hellyys, tunteet ja läheisyys on avopuolisolta lähes kokonaan kateissa. Sisälläni kuohuu, enkä silti asialle voi tehdä mitään. Jokainen päivä on henkisesti raskasta, kun sitä vaan odottaa että tilanne korjautuisi. Rakastan avopuolisoani ja hän sanoo rakastavansa myös. Teot vain hänen puolellaan kertovat muuta. Keskusteltu on jonkin verran, mutta hän ei tiedä syytä eikä ongelmalle löydy järkevää selitystä. Ehkä hän tietää, mutta ei sano? En haluaisi hänestä luopua. Hänellä on hieman masennuksen oireita ja olen ehdottanut lääkäriä. Mutta mitä asialle voi tehdä, kun hän ei halua lääkäriin eikä ainakaan lääkkeitä? Yhteisestä tulevaisuudesta hän kuitenkin välillä jossain asioissa puhuu, joten ei hän ainakaan ihan heti ole eroamassa..?
Itse olen muuten melko yksinäinen, kun ei ystäviä asu tässä kaupungissa. Muutenkaan niitä ei ole liikaa.. Varsinkaan sellaisia, joille voisi asioista puhua ja joka ymmärtäisi. Ahdistaa. Epätietoisuus masentaa. Miten kestäisin eron, jos se tulee? Mitä minun tulisi tehdä?
Itse olen muuten melko yksinäinen, kun ei ystäviä asu tässä kaupungissa. Muutenkaan niitä ei ole liikaa.. Varsinkaan sellaisia, joille voisi asioista puhua ja joka ymmärtäisi. Ahdistaa. Epätietoisuus masentaa. Miten kestäisin eron, jos se tulee? Mitä minun tulisi tehdä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Katsoin teidän tilannetta. Eroa en näe vaan mahdollisuuden kasvaa yksilönä parisuhteessa. Kumpikaan teistä ei halua ulkoisia muutoksia suhteeseenne =eroa.
Yrittäkää keskustella avoimin mielin tilanteestanne, niin jumittunut tilanne päättyy ja muuttuu mielihyväksi. Huomioi avopuolisoasi, muista katsekontakti ja iloinen hymy kun kohtaatte. Siitä voi siten edetä pikkuhiljaa kevyeeseen kosketukseen ja hellyyteen, kun huomaat saavasi vastakaikua.
Avopuolisonne mieltä askarruttavat tavallaan kaksi asiaa, jotka nivoutuvat kuitenkin yhteen.Parisuhteeen laillistaminen ja sen mukanaan tuomat paineet esim. ihmiset alkavat kyselemään jälkikasvusta ja sen ajankohdasta. Toinen asia on parisuhteen kestäminen elämän myrskyissä.
Molemmilla olisi hyvä olla jokin oma harrastus sekä yhteinen harrastus. Ystäväsi on luova ihminen, joten jokin taiteellinen tai käsillä tehtävä harrastus, kuten esim. arkartelu jossain muodossa olisi hyvä. Tasapainoittavana harrastuksena ajattelelisin joogaa.
Sinulle hyvä harrastus voisi olla esim jokin taistelulaji, josta voisit hyvinkin innostua ja menestyä jopa kilpailumielessä. Myös muu miehinen/liikunnallinen esim. kiipeily sopii sinulle. Matkustaminen antaa sinulle eheyttä. Uuden harrastuksen myötä saat myös lisää ystäviä ja muutenkin onnistumisen kokemuksia.
Onnistumisen kokemukset molemmilla paikkaavat itsetuntoa, joka heijastuu parisuhteeseen molemminpuolisena mielihyvänä.
Yhteisenä harrastuksena voisitte kokeilla ensin aluksi arkisten askareiden yhdessä tekemistä. Siinä perunoita kuoriessa tai lattioita luututessa tulee monesti juteltua ihan huomaamattaan asioita jotka lujittavat parisuhdetta. Kotiaskareiden tekeminen sinulta ei vie miehisyyttä minnekkään jos sinulla on jokin miehinen harrastus vastapainokisi.
Kun yhdessä tekeminen kotiaskareiden parissa tuntuu sujuvan ja kaipaatte lisää yhdessä tekemistä voitte yhdessä suunnitella mikä teitä kumpaakin kiinnostaa.
Tälläisiä asioita näin tilanteeseenne. Toivotan teille oikein mukavaa kesää yhdessätekemisen merkeissä. =)
Serafiina Koikkalainen
Kiitos sinulle vastauksesta Serafiina.
Tuntuu siltä, ettei kumpikaan haluaisi ulkoisia muutoksia suhteessamme. Minusta kuitenkin tuntuu, että avopuoliso miettii mielessään eroa, mutta ei uskalla tehdä päätöksiä, kun ei ole ihan varma ajatuksistaan.
Avopuolisoa ei ole moneen kuukauteen kiinnostanut tehdä juuri mitään suhteemme eteen ja tuntuu, että hän ikään kuin odottaa, että kyllästyn tilanteeseen ja jättäisin hänet. Osaatko sanoa mitä hän mielessään ajattelee, mutta ei osaa tai ei halua sanoa minulle? Merkitsenkö hänelle mitään vai olenko vaan "kaveri"? Onko hänellä oikeita tunteita minua kohtaan?
Arkemme on aika tasapaksua ja samat kuviot toistuvat lähes joka päivä. Jotain muutosta olisi mukava saada aikaan, mutta kun ei keksi mitään. Kavereita tai sukulaisia ei tässä kaupungissa juurikaan kummallakaan ole. Lähinnä työn vuoksi tänne muutimme. On meillä kuitenkin vähän yhteisiä harrastuksia ja kyllä ne piristävät ja muuttavat arkirutiineja.
Mielestäni huomioin avopuolisoa paljon tekemällä paljon asioita (mm. ruoka, tiskaus, siivous) hänen eteeen ja yritän piristää häntä, mutta en ole sen huomannut paljoa auttavan, enkä koe saavani häneltä sellaisista arvostusta. Uusista harrastuksista voisi olla apua, mutta tuntuu ettei juuri tällä hetkellä energiani riitä harrastuksiin. Näin kesän aikaan ei varmaan juuri mitään ole edes tarjolla. Syksyllä voisi yrittää löytää jotain sopivaa.
Ahdistavaa vain, kun en saa kaipaamaani hellyyttä ja läheisyyttä. Kosketustakin tuntuu välttelevän. Pyytämällä voi saada pienen pusun, mutta kerjätty hellyys on arvotonta mielestäni. Syytä tähän kaikkeen hän ei tiedä tai ei ainakaan kerro. Tilanne jatkunut tällaisena n.4-5kk. Olen asiasta muutaman kerran yrittänyt luoda keskustelua, mutta ilman tulosta. Tämä tilanne imee kaiken energiani ja ajatukseni, kun tulevaisuuttakaan ei voi suunnitella epävarman tilanteen vuoksi. Ongelma vaikuttaa ihan kaikkeen, jopa työhön. Pitäsikö minun jälleen ottaa asia rohkeasti puheeksi ja yrittää selvittää ongelmaa? Jotenkin vain pelottaa keskustelun avaaminen tästä aiheesta.. Kannattaisiko vielä odottaa ja katsoa korjautuisiko tilanne?
Kiitos sinulle, jos vielä ehdit vastaamaan tähän! :)
Katsoin uudelleen, mistä kenkä puristaa. Edelleen perheen perustamiseen se jotenkin näyttäisi liittyvän. En näe tilannettanne mahdottomalta.
Jokatapauksessa, nyt sinun täytyy ottaa rohkeasti asia puheeksi avopuolisosi kanssa, muuten asia ei selkiä ja pitkittynyt epävarmuus koittelee kummankin hermoja.
Ahdistukseesi voit hakea apua tukinetistä (googleta tukinet) sieltä löytyy asiantuntevaa apua kriisitilanteisiin virtuaalisessa muodossa.
Serafiina Koikkalainen
Olin itse samassa tilanteessa 2.5 vuotta sitten.Sillä hetkellä miehelläni oli samanlaisia oireita kuin naisellasi ja totesin mielessäni,että mieheni oli tylsistynyt ja ei häntä kiinnostanut yhdessä tekeminen enään lainkaan.Avioliittomme oli kestänyt silloin vasta 3.5 vuotta ja mielessä olikin että olen epäonnistunut ja mitä ihmiset ajattelee.Mutta otin askeleen eteen ja erosimme,ystävinä ja vaikka se koski kovasti,niin nyt kumpikin olemme tahoillamme onnellisia ja vaikka se hetken tuntuuu maailmanlopulta,niin jälkeenpäin huomaa,että ihmisellä on kuitenkin vain yksi elämä,joten kannattaa tehdä siitä mahdollisimman onnellinen.
En millään lailla neuvo eroamaan,vaan ihminen kyllä itse vaistoo,kun kaikki mahdollinen on tehty suhteen eteen ja se ei siltikään tuottaisi molemmille onnea.
Kaikkea hyvää ja kannattaa todellakin puhua avoimesti,sillä usein toinen ei uskalla lähteä,koska ajattelee miten se toinen suhtautuu..