Varsinkin isot ihmisryhmät ovat minulle ongelmallisia. Yksittäisetkin ihmiset ovat minulle miltei mahdottomia kohteita. En vain uskalla mennä tekemään tuttavuutta. En osaa. Voi miten hienoa olisikin osata. Ehkä se yläasteen joka-suunnnasta-pukkaava-vittuilu mursi itsetunnon olemattomiin. Jos näen jonkun, ja haluaisin tutustua, mistä sen puheenaiheen, mielenkiinnon keksaisen ? kysynkö suoraan: moi, mistä oot kiinostunu? kuulostaa naurettavalta. Ja ajatukset siitä, mitä henkilö(t) minusta ajattelee. Pitääkö ihan urpona, se siinä pelottaa. Entäs jos hän/he eivät osoittakaan kiinostusta tutustua tai vastaavaa? Menee itsekkin hiljaseksi ja naama muistuttaa siinä 5 sekunnin sisään tomaattia. Miten siitä ujoudesta pääsee eroon ? Nykyiset kaverit ovat ala-asteelta jo tutuiksi tulleita ja heidän kavereiden kaverit, joihin oli helpompi tutustua, mutta siis täysin uusiin ihmisiin ? ei kavereiden kavereihin. Mission not-possible.
Elämä hevonv*stä
sosiaalitaidoton
51569
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Täysin uusiin ihmisiin on todellakin vaikea tutustua ihan tosta vaan kadulla.
Vaikka mä näinkin tässä yhen jenkin tutustuvan ihmisiin tosta vaan kadulla kun se mainosti miten saada ystäviä kirjaansa, mut kuitenkin.
Uusia ihmisiä tapaa yleensä erilaisissa tapahtumissa.
Ja ainahan ihan samassa kaupassa käyvälle henkilölle voi sanoa että kylläpäs me kohdataan usein tääl, ja siit sitten voi esitellä ittensä.
Puheenaiheita kyllä löytyy.
Ja vaik ei löytyiskään niin kyllä se kyseinen henkilö sen ymmärtää kun vasta tavattiin.
Et se puheenaiheiden väljyys on ihan inhimillistä.
Mut rohkeesti vaan alota hiljalleen ja kyl se siit sit etenee hyvin.
Tekstisi oli kuin olisin sen itse kirjoittanut. Ujous on todella piinaavaa. Itselläni ei ole enää ystäviä lainkaan koska sairastuessani masennukseen 2v. sitten en jaksanut pitää heihin yhteyttä ja nyt kun vointi olisi parempi en enää uskalla ottaa vanhoihin tuttuihin yhteyttä ja uusien ihmissuhteiden saaminen tuntuu kyllä mahdottomalta juuri ujouteni takia. Suurin ongelma on etten keksi mitään puhuttavaa kenenkään kanssa ja siksi kaikki ajattelevat minusta että olen tyhmä ja tylsä. Minulla on kyllä rakastava puoliso mutta silti tunnen itseni välillä hyvinkin yksinäiseksi. Ujouteni estää minua opiskelemasta vaikka haluaisinkin sitå kovasti. Kaksi kertaa olen koulun lopettanut ja tuntuu ettei koskaan enää siihen piinapenkkiin. kunpa vain joku kertoisi keinon jolla ujous voitetaan ennen kuin täysin eristäydyn maailmasta (mikä ei olekaan muuten kaukana).
Laita ilmoitus,jossa haet kirje-tai mailikaveria.Joku toinenkin varmasti kaipaa kaveria.
On se vaan jännä juttu miten niin monet tollaset täysin sosiaalisesti vammaiset ihmiset ovat kuitenkin onnistuneet löytämään itselleen sen "rakastavan puolison". Mites siinä onnistuitte? Miten häneen uskalsitte tutustua vaikka ette keneenkään muuhun? Ja miten juuri hän näki teidän tyhmän ja tylsän ulkokuoren alle?
Tekstistäsi saa sellaisen kuvan, ettet sinä ainakaan kuulu meihin ujoihin, kun tuollaisia sutkauksia päästelet kankimetsästäsi.
Vahvasti epäilen ettei kukaan ujo-ihminen ole tyhmä ja/tai tylsä ulkokuorensa alla. Meistä kun on niin moneksi, vaikka olemmekin erittäin sulkeutuneita kuortemme alle, ettemme tohdi uskaltaa ihan ketä tahansa ventovierasta päästä heti kovinkaan lähelle.
Tarvitsemme vain aikaa avautumiseen ja ellei se joku uusi ihminen jaksa senkään vertoja odottaa, niin hänet voinemme lempata heti kättelyssä.