Itse tunnustaudun ex-vaimoiksi ja sitä kautta myös ex-miniäksi. Haluaisin kuitenkin kuulla toisten kokemuksia tai isovanhemipien kertomuksia siitä mikä saa heidät hylkäämään myös lapsenlapset vanhempien erotessa.
Meillä lasten isä ei huolehtinut velvotteistaan lapsia kohtaan, ei elatusmaksuja eikä tapaamisia. Näin hän ei myöskään huolehtinut lasten suhteesta isovanhempiin. Kävin lasten kanssa isovanhemmilla kyläilemässä silloin tällöin ja yritin pitää suhdetta jotekin yllä. En varmaan aina jaksanut itsekään olla paras mahdollinen ex-miniä ja käydä tarpeeksi usein.
Kun vuosia on kulunut olen turhautunut tilanteeseen, jossa isovanhemmat odottavat yhteydenottoa, mutta eivät juuri koskaan itse tee aloitetta. Eivät he kysy lasten kuulumisa tai vointia, eivät soita edes lapsille.
Suvussa on muitankin lapsia ja heihin isovanhemmilla on tiiviit välit. Heitä muistetaan ja hoivataan, heille annataan aikaa.
Nyt lapseni ovat jo aikuisia, joten ymmärtävät itsekin kuinka heidät on luokiteltu kakkosluokan lapsenlapsiksi.
En koskaan kieltänyt isovanhemia tapaamasta lapsia, en koskaan moittinut heidän toimiaan. Itsekseni harmittelin, että he eivät vaan välitä näistä lapsista... Harmittaa lapsien vuoksi.
Miten muilla?
Meillä lasten isä ei huolehtinut velvotteistaan lapsia kohtaan, ei elatusmaksuja eikä tapaamisia. Näin hän ei myöskään huolehtinut lasten suhteesta isovanhempiin. Kävin lasten kanssa isovanhemmilla kyläilemässä silloin tällöin ja yritin pitää suhdetta jotekin yllä. En varmaan aina jaksanut itsekään olla paras mahdollinen ex-miniä ja käydä tarpeeksi usein.
Kun vuosia on kulunut olen turhautunut tilanteeseen, jossa isovanhemmat odottavat yhteydenottoa, mutta eivät juuri koskaan itse tee aloitetta. Eivät he kysy lasten kuulumisa tai vointia, eivät soita edes lapsille.
Suvussa on muitankin lapsia ja heihin isovanhemmilla on tiiviit välit. Heitä muistetaan ja hoivataan, heille annataan aikaa.
Nyt lapseni ovat jo aikuisia, joten ymmärtävät itsekin kuinka heidät on luokiteltu kakkosluokan lapsenlapsiksi.
En koskaan kieltänyt isovanhemia tapaamasta lapsia, en koskaan moittinut heidän toimiaan. Itsekseni harmittelin, että he eivät vaan välitä näistä lapsista... Harmittaa lapsien vuoksi.
Miten muilla?
Vastaukset 9
Vanhimmat
sain aivan toisenlaisen kohtelun ex-anopiltani. Hän oli paljonkin lapseni kanssa ja minä myös anopin kanssa tekemisissä vaikka olimme poikansa kanssa eronneet.
Paljon riippuu siitä, miten itse toimit ja pidät yhteyttä.
että ex-isovanhemmat odottivatkin sinun olevan se aktiivinen osapuoli.Jos olivat hiukan katselulla,miten heihin suhtaudutaan eron jälkeen.Joskus on ollut kiivaita keskusteluja palstoilla siitäkin asiasta,että entinen vaimo vaan roikkuu ex-miehensä sukulaisissa.Mielestäni tämä on kyllä ihan hölmöä.Kyllä pääasia pitäisi olla suhde isovanhempiin,sujui se sitten kenen kautta tahansa.Itsellä on hyvät suhteet lasten kaikkiin sukulaisiin,myös ex-miehen puolelle.Ex-anoppini ei ollut kovinkaan paljon meidän lasten kanssa,mutta ei ollut silloinkaan kun olimme aviossa.Se oli hänen tapansa olla mummo ja se hänelle suotakoon.Kuitenkin pidin eron jälkeen yhteyttä ja olivat kyllä lasten synttärijuhlissa ja muutenkin joskus soitti ja kysyi lasten kuulumisia.
Ottamaan yhteyttä häneen.HÄN HALUAA OLLA SE MÄÄRÄÄVÄ OSAPUOLI-JA ALISTAJA MYÖS MIEHENSÄ PUOLEN SUKULAISILLE.-EI KIITOS!
vaikkapa ei olisi ex. Omassa suvussa tilanne aivan sama. Lapsilleni olen selittänyt asian ettei ole minun eikä lasten asia vain ylläpitää tuota suhdetta. Olemme päättäneet ettemme aio olla niitä jotka sitä yhteyttä ylläpitää ja hyvin hiljaiseksi on käynyt. Tiedän että muut lapsenlapset ovat erityisasemassa.
Mulla on just sama tilanne kuin sulla, erosin miehestäni 8 v sitten ja se mies muutti muualle. Isän vanhemmat eivät pidä lapsiin mitään yhteyttä, eivät muista syntympäiviä tai mitään muutakaan. Yritin itse jossain vaiheessa pitää tätä lasten ja isovanhempien suhdetta yllä, mutta en jaksa enää vaivautua. Omat vanhempani ovat onneksi vielä olemassa ja heidän kanssaan välit hyvät ja asuvatkin lähempänä. Toiset isovanhemmat asuvat 300 km päässä ja ovat eläkkeellä, joten voisivat vaikka joskus tulla käymään tai käskeä meitä sinne, mutta kun ei niin ei. Ja puhelimetkin on tosiaan keksitty, mutta silloin harvoin kun lasten mummo soittaa jostain syystä niin puhuu yleensä vain itsestään. Eli olen luovuttanut !
Meillä on myös asia niin, että muitakin lapsenlapsia todella on myös aika montakin ja yhtä heistä se eukko hoitaa peräti kotonaan ja muutkin on aivan erilaisessa asemassa kuin meidän 2 lastamme... Koskaan en myöskään ole kieltänyt yhteydenottoa kumpaankaan suuntaan, mutta lapset hädin tuskin tänä päivänä tuntevat näitä ihmisiä ja hyvä niin !
- eli meillä poika ja miniä erosivat noin vuosi sitten mutta en mitekään voi ymmärtää miten se tekisi lapsenlapsista ex-sellaisia. Olemme tämän vaarin kanssa sitä mieltä että meidän tehtävä tässä tilanteessa on tukea kaikkia osapuolia ja auttaa missä voimme. Eihän lapset eroa kenestäkään. Onneksi miniän kanssa suhteet ovat kunnossa ja lapsenlapset saamme luoksemme melkein silloin kun haluamme - joku matka voi olla este mutta silloin sovitaan toinen aika. Samoin miniä voi soittaa meille ja pyytää lastenhoitoapua tarvittaessa, sitäkin annetaan jos vain työvuorot suinkin sallivat. Välimatkaa on 150 km mutta se ei ole este - hidaste kylläkin.
Ihana kuulla, että muitakin samassa tilnateessa olevia on. Olin tosiaan ja yhteydenpitäjä ja olin se joka vei lapset kylään, soitin ja kyselin kuulumisia ja samalla kerroin lapsien kuulumiset. Yritin pitää yhteyttä muutaman kerran vuodessa, joten mielestäni en roikkunut heissä.
Nyt on mennyt jo nuoren synttäritkin muistamatta, joten päätimme antaa asian olla. Ehkä jossain tavataan ja siedetään tilanne,tai sitten ei :)
Ihanaa kesää!
Erosin miehestäni jo toistakymmentä vuotta sitten, hänen pahenevan ja hoitamattoman alkoholisiminsa takia. Miehen vanhemmat syyttivät minua, eivätkä ottaneet yhteyttä.
Laitoin isovanhemmille lapsen kanssa kortteja ja joskus soitin. Joskus mummo lähetti lapselle pieniä summia rahaa (luulisin, että papalta salaa).
Kun vuosia on kulunut, ex-mieheni juonut terveytensä ja kaiken maallisen. Nyt isovanhemmat joskus soittavat jopa minulle.
Enimmäkseen pitävät kuitenkin yhteyttä suoraan lapseeni. Sitten, kun lapsi oppi yksin kulkemaan, hän alkoi vierailla mummolassa yksinään.
En tiedä, olisiko ollut toisenlaista, jos tuo välimatka ei olisi ollut niinkin pitkä kuin 700 kilometriä.
Usein olin katkera, kun eivät edes soittaneet lapselle... Mutta nyt olen kuitenkin tyytyväinen, että kaikesta huolimatta jaksoin pitää jonkunkaanlaisen yhteyden yllä.