En oikein tiedä miten tätä juttua aloittais..on niin hirveesti asioita,jotka ahdistavat vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisen jälkeen. Tiedän etten halua ikinä enää palata siihen uskoon,ja näin vapaampana minun on hyvä olla. Eroaminen uskosta on vaikuttanut minuun positiivisesti,mutta tietysti nämä miinus puoletkin on joka asialla ja tässä asiassa niin pahat, että joku päivä en enää kestä ja on pakko saada apua joltakin,joka jaksaa kuunnella.
Nyt on kulunut pari vuotta, kun erosin uskosta. Olin tuolloin 19-vuotias,eikä nämä uskon asiat olleet kiinnostaneet mua sitten yläaste aikojen. Kyllä suurinosa läheisistä tiesikin, etten viihtynyt seurapenkissä kuin sen pakollisen yhden puheen. Äiti on niin kiihko,ettei se suorastaan antanut minun kiltin tytön erota uskosta. En uskaltanut laittaa vastaan,kunnes tuli tilanne etten enää pystynyt sanomaan mitään,en voinut ottaa heidän oppejaan korvilleni saatikaan sanoa uskovani anteeksi ja jatkaa lestadiolaisena. Ei,olin vain hiljaa, enkä vastannut mitään vaikka kuin yrittivät saarnata kaikki anteeksi. Kaikki vain koettivat vedota tunteisiin jotta palaisin uskoon.
Päivääkään en ole katunut päätöstä.
Tottakai olen paljon tekemisissä lestadiolaisten kanssa,kun omia sisaruksiakin on reilusti yli kymmenen. Eikä mulla ole ketään vastaan mitään ihmisenä,mutta tottakai on omat mielipiteet uskontoa kohtaan. Välillä se herättää vihaa...ja välillä tietysti puolustankin,jos joku jotain ihan päätöntä väittää. Itse on kokenut tosi rankasti tämän eroamisen jälkityön...aviomies on saanut osansa myös,ei ole helppoa hänelläkään kun minua ahdistaa,sitten häntäkin ahdistaa tai sitten meitä ahdistellaan. Juuri tänään sain viestin koskien Sievin suviseuroja... "pakkaan suviseuroihin,tulkaa tekin seuroihin" ärsytti ihan hirveästi kyseisen ihmisen viesti. Tuntuu ettei ole muuta elämää kuin kytätä meidän elämistä,joka on niin tuiki tavallista kuin vain voi olla. Silti kaikkea, mitä teemme tai sanomme, kommentoidaan,paheksutaan... hajottaa!!!!!
Se, että sanoimme ettemme vielä halua lapsia,siitäkin nostettiin iso haloo,ja kuulin että pitkin kyliä puhutaan varsinkin minusta,entisestä lestadiolaisesta,kuinka voin sanoa niin. Hei anteeksi, en ole uskossa enää,en elä sen mukaan!Välillä tuntuu niinkuin minua vieläkin pidettäisiin lestadiolaisena.Enkö ikinä pääse siitä eroon???
Tänään kävin siskoni luona...hänen 4-vuotias tyttärensä tuli sanomaan minulle että tepä ette tuu suviseuroihin...entäs sitten?mistä sinä sen tiedät vaikka tulisinkin käymään moikkaamaan vanhoja kavereita illan päälle?en minä seuroihin olekaan menossa mutta kavereita ehkä tapaamaan,jos innostaa. Kokemukset olivat vuosi sitten aika inhottavat,kun jokainen vastaantulija kyyläsi,koska minulla oli värjätty tukka. On ahdistavaa,kun lapsi tulee sanomaan minulle että et ole uskovainen, et pääse taivaaseen, ja kaikkea tämmöistä,eikä vanhemmat sano siihen mitään. En yleistä mutta aika yleistä se on :S Koen sen todella uhkana.
Vietimme myös häitämme vasta mieheni kanssa ja muuten olivatkin ihan kivat häät mutta isäni piti puheen siellä,ja käskin kertoa jotain avioliitosta,meistä. Hän oli ottanut raamatusta tekstejä,joita sitten pohdiskeli ja kertasi papin puhetta. Alkoi ahdistamaan ja koska suurin osa vieraistakaan ei ole lainkaan uskonnollisia-osa jopa kirkkoon kuulumattomia-eikä varsinkaan me,itse juhlijat olla mitenkään uskonnollisia,niin miksi sitten täytyy väkisin pitää uskonnollinen puhe,kun se olisi kaikkien kannalta helpompaa olla sellainen puhe pitämättä. Hiukan tykkäsin huonoa,että puhe oli sellainen kuin oli...en jaksanut sitä kuunnella,enkä oikeasti ymmärtänyt siitä sanaakaan.Oli noloa,että isäni puhui häissäni asioista,joista itse olen täysin eriä mieltä.Lopuksi oli myös kaksi rukousta,ja tuntui todella oudolta alkaa rukoilemaan meidän häissämme!!helvetti!Kyllä itsekseni rukoilen joka ilta,siis iltarukouksen koska pelkään pimeää;) ja kirkossa tietysti.mutta se, että meidän hääjuhlassamme kaikkien piti rukoilla yhdessä,on jotain todella sairasta!normaalia lessuille,mutta voisivatko he joskus ajatella myös minua?
Onko kellään samanlaisia kokemuksia?Välillä olen aivan väsynyt tähän kaikkeen...nytkin on pää kipeä,liekö migreeni tulee kun miettii näitä asioita. Ärsyttää, että minun täytyy esittää jotain muuta, mitä olen lessujen seurassa. En vain pysty olemaan oma itseni,koska tiedän että he loukkaantuvat sitten niin paljon.
Uskosta luopuminen on vienyt minulta ystäviä,osa ei edes tervehdi. Suurin osa ei vain käy eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Se on vienyt minut kauemmas perheestäni. Osa ihmisistä yrittää tyrkyttää uskoa aina tilaisuuden tullen. mutta,olen tieni valinnut,ja näin on hyvä elää,paluuta ei ole!
Mutta se,mitä olen saanut,on jotain niin ihanaa,mistä en ikinä halua luopua.
-aitoja ystäviä,positiivisuutta ja sisältöä elämään,itsevarmuutta ja sen kautta rakkaan aviomieheni,aitoja ilonhetkiä ja tunnetta, että minulle on aikaa ja minusta välitetään. Ja että minäkin olen tärkeä yksilö,enkä vain yksi hukkuja suureen massaan. Uskallan olla nuorekas,räväkkäkin,uskallan antaa aikaa itseni hemmotteluun,tuntematta oloani itsekkääksi.
Onko mitään muuta elämässä niin hyvää,kuin että saat tuntea olevasi vapaa? Ei tarvitse lähteä sunnuntaina seuroihin vain siksi,etteivät muut ala epäillä,oletko eronnut uskosta. Ei tarvitse enää ikinä lähteä seuroihin,koska minua ei kiinnosta. Koska en usko niihin höpötyksiin. Saan olla vapaa,viettää hauskaa ystävien kanssa_(enkä tarkoita tällä sitä että ryypätään aina ja kuin hullut,vain sitä että joskus ryypätään ja se rentouttaa,mutta silloinkin kannan vastuun teoistani)meikata,tanssia,kuunnella musiikkia,josta pidän,lainata elokuvan rauhassa pelkäämättä että joku kyttää ja saan kuulla siitä jälkeenpäin. Tai kyllähän siitäkin joskus kuulee että kun olet hakenut leffan,mutta enää siitä ei jaksa välittää...kun mulle on ihan sama.mutta se ahdistaa että kytätään.Aina,joka puolella on joku pieni kyttä,jota kiinnostaa minun,mustan lampaan elämä.
Nyt on kulunut pari vuotta, kun erosin uskosta. Olin tuolloin 19-vuotias,eikä nämä uskon asiat olleet kiinnostaneet mua sitten yläaste aikojen. Kyllä suurinosa läheisistä tiesikin, etten viihtynyt seurapenkissä kuin sen pakollisen yhden puheen. Äiti on niin kiihko,ettei se suorastaan antanut minun kiltin tytön erota uskosta. En uskaltanut laittaa vastaan,kunnes tuli tilanne etten enää pystynyt sanomaan mitään,en voinut ottaa heidän oppejaan korvilleni saatikaan sanoa uskovani anteeksi ja jatkaa lestadiolaisena. Ei,olin vain hiljaa, enkä vastannut mitään vaikka kuin yrittivät saarnata kaikki anteeksi. Kaikki vain koettivat vedota tunteisiin jotta palaisin uskoon.
Päivääkään en ole katunut päätöstä.
Tottakai olen paljon tekemisissä lestadiolaisten kanssa,kun omia sisaruksiakin on reilusti yli kymmenen. Eikä mulla ole ketään vastaan mitään ihmisenä,mutta tottakai on omat mielipiteet uskontoa kohtaan. Välillä se herättää vihaa...ja välillä tietysti puolustankin,jos joku jotain ihan päätöntä väittää. Itse on kokenut tosi rankasti tämän eroamisen jälkityön...aviomies on saanut osansa myös,ei ole helppoa hänelläkään kun minua ahdistaa,sitten häntäkin ahdistaa tai sitten meitä ahdistellaan. Juuri tänään sain viestin koskien Sievin suviseuroja... "pakkaan suviseuroihin,tulkaa tekin seuroihin" ärsytti ihan hirveästi kyseisen ihmisen viesti. Tuntuu ettei ole muuta elämää kuin kytätä meidän elämistä,joka on niin tuiki tavallista kuin vain voi olla. Silti kaikkea, mitä teemme tai sanomme, kommentoidaan,paheksutaan... hajottaa!!!!!
Se, että sanoimme ettemme vielä halua lapsia,siitäkin nostettiin iso haloo,ja kuulin että pitkin kyliä puhutaan varsinkin minusta,entisestä lestadiolaisesta,kuinka voin sanoa niin. Hei anteeksi, en ole uskossa enää,en elä sen mukaan!Välillä tuntuu niinkuin minua vieläkin pidettäisiin lestadiolaisena.Enkö ikinä pääse siitä eroon???
Tänään kävin siskoni luona...hänen 4-vuotias tyttärensä tuli sanomaan minulle että tepä ette tuu suviseuroihin...entäs sitten?mistä sinä sen tiedät vaikka tulisinkin käymään moikkaamaan vanhoja kavereita illan päälle?en minä seuroihin olekaan menossa mutta kavereita ehkä tapaamaan,jos innostaa. Kokemukset olivat vuosi sitten aika inhottavat,kun jokainen vastaantulija kyyläsi,koska minulla oli värjätty tukka. On ahdistavaa,kun lapsi tulee sanomaan minulle että et ole uskovainen, et pääse taivaaseen, ja kaikkea tämmöistä,eikä vanhemmat sano siihen mitään. En yleistä mutta aika yleistä se on :S Koen sen todella uhkana.
Vietimme myös häitämme vasta mieheni kanssa ja muuten olivatkin ihan kivat häät mutta isäni piti puheen siellä,ja käskin kertoa jotain avioliitosta,meistä. Hän oli ottanut raamatusta tekstejä,joita sitten pohdiskeli ja kertasi papin puhetta. Alkoi ahdistamaan ja koska suurin osa vieraistakaan ei ole lainkaan uskonnollisia-osa jopa kirkkoon kuulumattomia-eikä varsinkaan me,itse juhlijat olla mitenkään uskonnollisia,niin miksi sitten täytyy väkisin pitää uskonnollinen puhe,kun se olisi kaikkien kannalta helpompaa olla sellainen puhe pitämättä. Hiukan tykkäsin huonoa,että puhe oli sellainen kuin oli...en jaksanut sitä kuunnella,enkä oikeasti ymmärtänyt siitä sanaakaan.Oli noloa,että isäni puhui häissäni asioista,joista itse olen täysin eriä mieltä.Lopuksi oli myös kaksi rukousta,ja tuntui todella oudolta alkaa rukoilemaan meidän häissämme!!helvetti!Kyllä itsekseni rukoilen joka ilta,siis iltarukouksen koska pelkään pimeää;) ja kirkossa tietysti.mutta se, että meidän hääjuhlassamme kaikkien piti rukoilla yhdessä,on jotain todella sairasta!normaalia lessuille,mutta voisivatko he joskus ajatella myös minua?
Onko kellään samanlaisia kokemuksia?Välillä olen aivan väsynyt tähän kaikkeen...nytkin on pää kipeä,liekö migreeni tulee kun miettii näitä asioita. Ärsyttää, että minun täytyy esittää jotain muuta, mitä olen lessujen seurassa. En vain pysty olemaan oma itseni,koska tiedän että he loukkaantuvat sitten niin paljon.
Uskosta luopuminen on vienyt minulta ystäviä,osa ei edes tervehdi. Suurin osa ei vain käy eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Se on vienyt minut kauemmas perheestäni. Osa ihmisistä yrittää tyrkyttää uskoa aina tilaisuuden tullen. mutta,olen tieni valinnut,ja näin on hyvä elää,paluuta ei ole!
Mutta se,mitä olen saanut,on jotain niin ihanaa,mistä en ikinä halua luopua.
-aitoja ystäviä,positiivisuutta ja sisältöä elämään,itsevarmuutta ja sen kautta rakkaan aviomieheni,aitoja ilonhetkiä ja tunnetta, että minulle on aikaa ja minusta välitetään. Ja että minäkin olen tärkeä yksilö,enkä vain yksi hukkuja suureen massaan. Uskallan olla nuorekas,räväkkäkin,uskallan antaa aikaa itseni hemmotteluun,tuntematta oloani itsekkääksi.
Onko mitään muuta elämässä niin hyvää,kuin että saat tuntea olevasi vapaa? Ei tarvitse lähteä sunnuntaina seuroihin vain siksi,etteivät muut ala epäillä,oletko eronnut uskosta. Ei tarvitse enää ikinä lähteä seuroihin,koska minua ei kiinnosta. Koska en usko niihin höpötyksiin. Saan olla vapaa,viettää hauskaa ystävien kanssa_(enkä tarkoita tällä sitä että ryypätään aina ja kuin hullut,vain sitä että joskus ryypätään ja se rentouttaa,mutta silloinkin kannan vastuun teoistani)meikata,tanssia,kuunnella musiikkia,josta pidän,lainata elokuvan rauhassa pelkäämättä että joku kyttää ja saan kuulla siitä jälkeenpäin. Tai kyllähän siitäkin joskus kuulee että kun olet hakenut leffan,mutta enää siitä ei jaksa välittää...kun mulle on ihan sama.mutta se ahdistaa että kytätään.Aina,joka puolella on joku pieni kyttä,jota kiinnostaa minun,mustan lampaan elämä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
monille vlsta lähteneille kerroit. Se kuuluu tuohon vl.pakettiin, että lähtijä joko tosi törkeästi ja monin tavoin hylätään ja yritetään saada tuntemaan itsensä maan matoseksi. Ja varmaan moni vl ihan oikeasti ajattelee, että ulkopuolinen on jotenkin epäihminen...
Ja sekin kuuluu vl.syyteen, että jos lähtijä haluaa edelleen olla tekemisissä, hän on vapaata riistaa kaikenlaiselle käännytykselle ja ahdistelulle.
Mutta ihan oikeasti ajateltuna sä olet Jumalan luoma yksilö, ainutlaatuinen ja Hänelle rakas. Kenenkään ihmisen, ei edes omahyväisen vl:n ole oikeasti oikeutta sinua satuttaa edes henkisesti tai hengellisesti. Auttaisiko, jos joka kerta, kun joku tunkeilee, sanot joko itsellesi tai hänelle, että annan sinulle anteeksi ikävän, loukkaavan tekosi minua kohtaa ja piste. Eli torjut ja vedät rajan arvokkaan persoonasi ympärille.
Olisiko mitenkään mahdollista muuttaa muualle, missä saatte oman elämän? Jotenkin tuntui kertomuksestasi, että annat vääränlaisten ihmisten tulla väärällä tavalla liian lähelle. Sitä rajanvetämistä pitää vain opetella monin tavoin, jos toiset ei rajojasi kunnioita.
Kaiken kaikkiaan uskosi on sinun asiasi. Ja noita vl.kakaroiden tuomiolauseita kyllä riittää. Mitä vanhemmat edellä, sitä pienet perässä...
Pidä kiinni siitä mitä hyvää sinulla jo on ja katso eteenpäin.
löytäminen vie aikaa. Sinun pitää itse päättää, ajatteletko olevasi vl "musta lammas" (?) vai ihminen, ainutlaatuiseksi ja arvokkaaksi luotu pilkunviilauksia suurempia tarkoitusperiä varten. Ja sitten alkaa elää sivuille pälyilemättä elämääsi, etsiä ja löytää sinut.
Juttusi ja ajatuksesi olivat ihan kuin omiani! Minulla on sama tilanne, mulla on vain eroamisesta kulunut vähän vähemmän aikaa. Ja voi tätä ihanaa vapautta!! :) Luulin tämän olevan vaikeampaa aikaa henkisesti kieltämisen jälkeen, mutta ei onneksi ollutkaan ja päivä päivältä olen kiitollisempi siitä että uskalsin viimein tehdä tuon ratkaisun! Ainoastaan joidenkin läheisten murhe ja suru on ikävää ja sitten se että kuulee aina jostain että joillekin on tullut paha mieli sen jälkeen kun on tavannut minua.. Lisäksi se kiukuttaa että vl:t ei ihan oikeasti usko että näin voi olla hyvä olla! Yritän parhaani mukaan välttyä puhumasta uskonasioista ja niiden opeista niiden kanssa, koska en pysty olla sanomatta omaa mielipidettäni siitä höpönhöpöstä mikä tietysti tulkitaan vain ja ainoastaan minun pahaksi oloksi.. Olisi kiva tuntea sinua enemmän ja jakaa kokemuksia :) Laita mailiosoite jos haluat!
voitko laittaa oman mailiosoitteesi?itse en viitsis perustaa uutta osoitetta enkä laittaa nykyistä tänne kun nimi on siinä ihan kokonaisuudessaan:)
[email protected]. Kirjoittele tuonne! Muutkin kohtalotoverit saa kirjoittaa :)
jonka aikana omat käsitykset muuttuvat todella paljon. Käsitysten muuttuminen ahdistaa kaikkia. Jos lisäksi läheiset käyttäytyvät epäkunnioittavasti, voi olo olla kammottava. Lopulta nousee agressio, joka auttaa asettamaan rajoja oman koskemattomuuden turvaksi.
Kirjoituksestasi tunnistin useita hengellisen ja henkisen kaltoinkohtelun kokemuksia. Olet kokenut pakottamista, tuomitsemista, syrjintää, epäkunnioittavaa kohtelua, vähättelyä ja manipulointia usean ihmisen taholta.
Tuollaiseen käytökseen voi syyllistyä vain hengellisesti sairaat tai sairastetut ihmiset.
Näin tunnistat hengellisesti sairaan ihmisen:
Hengellinen kaltoinkohtelu
Pelottelu helvetillä
Syyllistäminen
Omahyväisyys
Suuruuskuvitelmat
Vanhoillisuus
Taantumuksellisuus
Itsekritiikin puuttuminen
Sokea kuuliaisuus
Lähimäisenrakkauden puuttuminen
Ahdasmielisyys
Terveen järjen hylkääminen
Tyhjien fraasien käyttäminen
Ymmärryksen tavoittelemisen vähättely
Lapselliset käsitykset pelastumisesta (aikuisilla)
Kunnian taivaan tavoittelu
Olet itse paranemassa. Se on tärkeintä. Suosittelen luettavaksi H.C. Andersenin sadut: "Keisarin uudet vaatteet" ja "Ruma ankanpoikanen".
Olen itse vl:lä (tai yritän ainakin olla). Tosin olen epäuskoisesta perheestä, joten koen tuntevani asian molemmat puolet.
Tuo syyllistäminen ja ainainen käännyttäminen ihmiselle joka on ratkaisunsa tehnyt, on todella ahdistavaa. Mutta oletko ajatellut asiaa toisn päin? Jos kyse olis esim. alkoholistista, miten toimisimme? -Minä ainakin joka kerta tavatessamme kyselisin, vieläkö se on juonut ja onko se koskaan ajatellut, että menisi aa-klinikalle. Minun mielestäni sen elämä ei olisi kunnossa. Asunto on sekaisin, laskut maksamatta, sosiaaliset suhteet suppeita. Näin varmaan jokainen "selvä" ihminen ajattelisi. Mutta entä jos alkoholistin mielestä hänen elämässään ei ole mitään huonosti, vaan hän on päättänyt nauttia elämästä ja ryypätä kunnes kuolee 50 -vuotiaana maksakirroosiin? Muiden on vaikea ymmärtää sitä ja hyväksyä, että joku haluaa elää toisin.
Ei vl:lät ahdistele uskoansa kieltänyttä tahallaan. Meidän mielestä vaan oikea tapa elää on tällä tavalla, eikä meidän päihimme mene ajatus, että joku haluaakin elää toisella tavalla. Ja se toinen kokee että me ahdistellaan.
Toinen hyvä samankaltainen esimerkki on työskennellessäni milenterveyskuntoutujien kanssa. Meidän hoitotyön ammattilaisten mielestä "kuntoutus" on kova sana ja sitä pitää ja täytyy haluta jokaisen. Noille kuntoutujille koko sana on jo kirosana, ja monet on tyytyväisiä elämäänsä sellaisena kuin on, täynnä ääniä, harhoja, flegmaattisuutta ym. Me ammatti-ihmiset ei vaan ymmärretä, ettei ne halua kuntoutua, ME halutaan että ne kuntoutus.
ELämä on täynnä valta-ajatussuuntia, eikä ihmiset osaa hyväksyä poikkeavaa ajatusta. eihän me pahaa haluta, me välitetään väärällä tavalla. Ja se olisi hyvä tunnistaa jokaisen kieltäneen ja koittaa puhua asiasta vähän eri kantilta niiden "ahdistelijoiden" kanssa. Ihan oikeasti puhua, niin että ne ymmärtää.
Kysehän tässä on juuri siitä, ettei vlt suostu näkemään, että ulkopuolella voi olla elämää ja normaaleja ihmisiä tai jopa syvällisempää uskoa ja toimivampia seurakuntia kuin vlssä. Eli uskonnon vapaus ei toimi.
Tottakai jokainen tajuaa, että jos uskonkieltäjän elämä menee sekoiluksi, jotain tukea ja apua hän tarvii. Mutta jos kyse on vain ahtaasta uskosta pääsystä avarampaan, tilannetta ei voi verrata sekoiluun.
Se on taas täysin vl.yhteisön oma vika, että varsinkin vl.perheen lähtijät aluksi usein haluavat rikkoa kaikkia exsääntöjä vastaan, ikäänkuin kapinoida, vaikka tavallaan se on hassua kapinoida, kun on jo ulkona. Useilla elämä ja toivottavasti kaikilla, sittemmin tasoittuu, kun silmät alkaa avautua näkemään, että ns maailma on täynnä eettisesti normaaleja ihmisiä, eikä elämä oikeasti olekaan örvellystä ja huoruutta.
Sen toki jokaisen exvln tulisi ymmärtää, kun asiaa pohtii, että jos on opetettu näkemään vln ulkopuolinen elämä pimeytenä ja eiuskovat saatanallisina, on ymmärrettävää, että ollaan huolissaan. Mutta miksi aina muiden pitäisi ymmärtää vl.ajattelua, miksei vl voi myös armahtaa muita?
seuraavaan viestiisi kappalejako. Luettavuus kasvaa roimasti.
Itse erosin 7 vuotta sitten. Muistan, kuinka vaikeita ensimmäiset 3-4 vuotta olivat, mutta sitten alkaa helpottaa. Ystävilläni on kuulemma samanlaisia kokemuksia, että muutama ensimmäinen vuosi on vähän hankalaa, mutta sitten siitä vapautuu ikäänkuin kokonaan.
Nykyään tuntuu oikeastaan hyvälle, jos joku vl-näkee minun vuokraavan leffan tai ostavan kaupasta saunaolutta. Ensimmäisinä vuosina se tuijottelu ja puhuminen ärsytti, mutta nyt se naurattaa ja vähän säälittääkin vl:ien puolesta.
Selän takana puhuminenkin loppuu, kun siitä ei välitä, tai sitten suhtautuu siihen päinvastaisesti kuin ne haluavat, eli hymyilee ja naureskelee puheille ja katseille.
Meillä on jokaisella vain yksi Jumalan lahjoittama elämä, joka täytyy elää niinkuin haluaa. Ei kannata välittää SRK:laisten puheista ja katseista. Tosiystävät eivät jätä, vaikka vakaumuksesi olisikin erilainen kuin heidän omansa. Ne jotka hylkäävät, joutavatkin häipyä elämästäsi.
Minuakaan ei monet vl:t tervehtineet vuosiin. Huvittavaa, että sellaisetkin, joiden kanssa olin parikymmentä vuotta lähes päivittäin tekemisissä yrittävät olla huomaamatta minua esim kaupassa. Heidänlaisillee minusta on hauska kajauttaa oikein kovalla äänellä iloisen hymyn kera: "TERVE!", on kiva katsoa, kuinka hämilleen joku voi mennä siitä että kanssaihminen tervehtii.
Voimia sinulle, ja pyri onnellisuuteen nyt kun siihen on mahdollisuus. Olen 100 % varma, että parin vuoden päästä naurat sille, kuinka ennen vl:ien puheet ja käytös ahdisti.
Mitä jos kerta kaikkiaan sanoisit sukulaisillesi suoraan, että et enää kerta kaikkiaan suvaitse minkäänlaisia käännytyspuheita?
Kyllä vl:ienkin pitää oppia kunnioittamaan muiden elämäntapaa, eikä toimia niin, että pelkästään sinun pitää ottaa heidän elämäntapansa huomioon.