Olen syönyt mielialalääkettä masennukseen vuodesta 2000. Nyt en enää niitä syö, eivät sovi mulle. Sivuoireet tai muuten en vain siedä niitä... Taas on uusi resepti kirjoitettuna mutta ei huvita taas itseään testata miten ne sopivat.
Huomaan kuitenkin nyt, että olen niin masentunut, että itseäkin huolettaa. Tiedän kyllä oireet. Toisaalta toivon, että jospa tämä vähän helpottaisi, ilman lääkitystä, mutta jos ei helpota, pakko kai taas kävellä apteekkiin ostamaan nappeja ja taas tutkailemaan mitä oireita tällä kertaa lääkkeet aiheuttavat.
Yritän olla itselleni armollinen tänä kesänä sillä vuosi sitten sattui niin hirveitä asioita elämässäni, että annan itseni surra, mutta silti...raskasta tämä on. Arkipäiväni hoitaminen on jo täyttä työtä. Kämppä on sekaisin, mikään ei huvita.
Huomaan kuitenkin nyt, että olen niin masentunut, että itseäkin huolettaa. Tiedän kyllä oireet. Toisaalta toivon, että jospa tämä vähän helpottaisi, ilman lääkitystä, mutta jos ei helpota, pakko kai taas kävellä apteekkiin ostamaan nappeja ja taas tutkailemaan mitä oireita tällä kertaa lääkkeet aiheuttavat.
Yritän olla itselleni armollinen tänä kesänä sillä vuosi sitten sattui niin hirveitä asioita elämässäni, että annan itseni surra, mutta silti...raskasta tämä on. Arkipäiväni hoitaminen on jo täyttä työtä. Kämppä on sekaisin, mikään ei huvita.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itekkää en syö lääkkeitä ja kyllä se masis jotenki väistyy pikkuhiljaa.
Sori emmä keksi mitään pitkiä juttuja. Kivaa kesää. :)
Ainahan voit alkaa tehdä pieniä muutoksia elämääsi.
Alat vaikka käydä lenkeillä, käyt kirjastossa lukemassa, aloitat jonkin harrastuksen.
Lääkkeistä on myös paljon apua.
Moi.
Mä kans menin ja jätin lääkkeet veks.Kamalat sivuvaikutukset tuli ja yritin saada lääkärin uskomaan niitä mut ei..Sano vaan et menee ohi ajastaan mutta mulla senkun jatkuu..Oon hirmu äkänen itelleni ja kaikille.Tuntuu nii pahalta tää kaikki..Olisin ehkä valmis syömää lääkkeitä jos löytys hyvä sellane..Auttaaha ne ajastaa mut jotenki usko lopussa..Kertokaa miten saatte ittenne uskomaan et toivutte vaikeista ajoista..
No en kyllä tiedä oikein miten selviän vaikeista ajoista. Ehkä tuo kumppani tukee jotakuinkin, jos näkee että on todella vaikeaa. Mulla on se käsitys, että lääkkeiden lopettamisen jälkeen voi olla noita ärtymisreaktioita. Pitää miettiä se vaihtoehto, että onko bipolaarinen tai kärsiikö rajatilasta, jos masis ei taukoa lainkaan.
Masennuksesta ei voi toipua, jos ei itse halua. Mulla on halua, mutta en silti tahdo aina jaksaa. Tällä hetkellä on toistamiseen lääkitys päällä, ja silti välillä masentaa mutta en halua antaa sen määrätä elämääni. Hyvä ohje lienee se, että masentunut ei voi toipua, ellei jokin ulkoinen tekijä myös muutu. Jos sinua masentaa parisuhde, työ, opiskelu, kiireinen elämä tai joku muu, niin ei kai auta kuin keksiä keinoja päästä niistä eroon ja alkaa tehdä jotain sellaista, mistä itse voisi nauttia. Minulla on ollut työ, jossa pitää koko ajan näytellä, ja se on pahentanut oireita. Nyt haaveilen työstä koneen takana, elosta maalla, pienistä saavutuksista päivittäin, jotta pääsen taas jaloilleni. Kun valitsee mahdollisimman alhaisen tason ja sen ylittää, niin kyllä se elo alkaa maistua paremmalta. Joskus tulevaisuudessa sitten voipi olla, että masennus on tiessään. Omakohtaisesti voin sanoa, että suuri syy on toimimaton perhe- tai työelämä mikä masentaa. Tai sitten tietty ikäkriisi, kun ei ole saavuttanut elämässä sitä mitä halusi. On pakko vain antaa itselle anteeksi, antaa rauhassa sairastaa ja aikaa parantua. Ei kait siinä muu auta. Joskus on vaan pakko jaksaa ja se saa aikaan takapakkeja. Mutta se on kait ainoa keino päästä eteenpäin, kun on pakko jaksaa..Ja sitten on se vanha keino, että on pakottauduttava ajattelemaan positiivisia juttuja. Asioilla on aina puolensa. Valitatko että taas masentaa, vai oletko iloinen siitä että asiat voisi olla vielä huonommin. Itse herään aina välillä ajattelemaan kuin hyvin asiat on itsellä, kun näkee muiden surua ja tuskaa, oikeasti sairaita ihmisiä tai köyhyyttä tai vanhempia jotka joutuvat hautaamaan lapsensa..Aina sellasessa tapauksessa tajuan kuin onnekas oikeasti itse olen.
Ja joo, mut on diagnosoitu vaikeasti masentuneeksi, mutta mä en lannistu koska mulla on jossain syvällä se halu elää. Monesti oon miettinyt päivieni päättämistä mutta tässä vielä olen.
Olen kanssa päättänyt lopettaa lääkkeiden syönnin. Nyt syömättä kolmatta päivää. Niistä ei ole minulle apua. En ole koskaan ollut näin pohjalla kun olen nyt ja olenkin jo luovuttanut. Hyvä jos jollain on vielä jäljellä se toivon kipinä jossain, mutta itelläni se on nyt kadonnut. On vaan jäljellä tie alaspäin.
Toisaalta harmi, mutta toisaalta olen hyväksynyt, että tässä tämä mun elämä oli. Näin sen pitikin mennä. Olen tullut matkan päähän, voimat ei enää riitä jatkamaan eteenpäin.
http://www.mivitotal.fi/kokemuksia.php
En pitänyt lääkkeiden käytöstä pidemmän päälle. Ne antoivat kyllä lomaa masennuksesta ja palauttivat osan työkyvystä, mutta ne eivät poista masennuksen syitä ja leikkaavat myös hyvistä tunteista huiput pois.
Juttelin tuttavalääkärini kanssa ja hän kertoi, että tilastollisesti kaikkein paras vaikutus masennukseen on liikunnalla. Niinpä aloin treenata, suorastaan intohimoisesti. Talvella sauvakävelin ja lenkkeilin yli 700 km ja nyt sulalla kaudella olen rullaluistellut jo liki 1000 km.
Kirjoitin toisaalle seuraavasti yrittäen kertoa, miten liikunta auttaa:
1) Endorfiinit saavat olon hyväksi. Tämä vaikutus alkaa kohta suorituksen alettua ja jatkuu aina, riippuen harjoituksen rasittavuudesta, joitain tunteja suorituksen jälkeen.
2) Itse treenaan aina iltaisin, jolloin liikunnan vaikutus tulee hyvin esille nukkumiseen. Saan hyvin unen ja nukun, tavanomaisia painajaisia lukuunottamatta, hyvin. Nukun siis fyysisesti hyvin vaikka henkisesti unet ovatkin vielä usein raskaita.
3) Liikunta aktivoi. Kun liikunnasta muodostuu turvallinen rutiini, se laittaa liikkeelle neljän seinän sisältä. Lisäksi suorituksen aikana ja vielä sen jälkeenkin ei jaksa ajatella itseään. Voi luoja, se on helpottavaa! Jos joku asia rentouttaa, on se se, että pääsee ongelmiaan, itseään ja ajatuksiaan karkuun hetkeksi.
4) Fyysinen kunto paranee ja tällä itsellään on pitkäkestoinen positiivinen vaikutus masennukseen. Ei väsy yhtä helposti, jalat eivät paina ja kaikki lihakset tuntuvat skarpimmilta. Vaikutus näkyy parhaiten työajan loppua kohti. Paukut eivät lopu.
5) Liikunta antaa itseluottamusta. Minä olen yli nelikymppinen mies ja minulla on taas six-pack! Se, että katsoo peilistä ja näkee jotain, mitä ei enää pidäkään rumana ja velttona, auttaa. Tuntuu siltä, että kehtaa mennä vaikka uimahalliin häpeämättä. Että on vähän samanarvoisempi muiden kanssa.
Omiin kokemuksiini perustuen suosittelen lämpmästi liikuntaa. Olennaista on kuitenkin liikunnanilo. Suoritusta ei saa tehdä liian rankaksi niin, että pian syntyy kynnys lähteä liikkeelle. Toisaalta tarvitaan halua päästä eroon omasta tilanteesta. Masennus on vähän kuin alkoholismi sikäli, että ihan ensimmäinen vaatimus on se, että sairastunut itse haluaa parantua. Se vaatimus onkin aika kova, kun mitään motivaatiota ei välttämättä ole.
Ensin pitäisikin saada motivaatio takaisin ja sitten poistaa masennuksen syyt. Aika vaikea yhtälö. Minulle toistaiseksi ylivoimainen.
Mun mielestä liikunta parantaa oloa vain hetkellisesti. Suorituksen jälkeinen eufooria menee tunnissa ohi ja sama tympeä paska jatkuu.. Mäkin olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin aikoihin, mutta henkinen puoli sitten sitäkin huonompi.
Osittain allekirjoitan senm että liikunnasta on hyväytä aina vain rajoitutuksi ajaksi. Huomaan, että minulla endorfiinihumala kestää joitain tunteja, mutta sekään ei tee immuuniksi masennukselle.
Toisaalta peruskunnon parantuminen näkyy kyllä mielialassa ihan yksinkertaisesti sen kautta, että jaksaa paremmin ja tuntuu skarpimmalta.
Itse olen ajoittanut treenaamisen iltaan, joten liikunalla on erittäin positiivinen vaikutus nukkumiseen, jolla taas on selvä yhteys mielialaan.
Jos vertaan tilannetta siihen aikaan, kun käytin lääkkeitä, on tilanne selvästi parempi. Huonoja hetkiä tulee useammin, mutta toisaalta niitä tuntuu jaksavan vähän paremmin.
Ei tässä varmaan mitään mustavalkoista totuutta ole. Kullekin on varmasti se oma tapa paras tapa. Suosittelen kuitenkin liikuntaa ja nimenomaan niin, että pyrkii kokemaan liikunnan iloa eikä tee siitä stressiä itselleen. Kieltämättä liikunnalla on myös hieman addiktoiva vaikutus, vai olisiko se niin, että epätasapainoinen elämäntilanne altistaa addiktioille?