Kertokaa nyt hyvät ihmiset onko muilla samanlaisia tuntemuksia. Minä häpeän itseäni niin suunnattomasti. Häpeän itseäni kun seison kaupan kassajonossa, kun menen täysinäiseen bussiin tai jos vaikka kaupungilla kävelen kahvilan terassin ohi. En siedä katseita. Virastoissa asioiminen on jotain mitä välttelen viimeiseen asti. Minulta on joitakin asioita jopa jäänyt hoitamatta häpeäni vuoksi. Uusissa työpaikoissa ajattelen aina, että olen jotenkin tyhmempi kuin muut jos en opi asioita nopeasti. Keskittymiskykyni on hyvin heikko "jännittävissä" tilanteissa eli uudella työpaikalla.
Pohjimmiltani tiedän, että tämä häpeä ei ole oikeissa mittasuhteissa eikä sille ole kunnon perusteita. Ne pari ihmistä joille olen kertonut eivät ymmärrä mitä häpeän. Olen parikymppinen naisihminen. Harrastan liikuntaa ja pidän itsestäni huolta, olen saanut kuulla olevani kaunis ja jotkut miehet ovat yrittäneet tehdä syvempää tuttavuutta, mutta ei auta. En koskaan tunne olevani tarpeeksi hyvä.
Häpeäni ei ajoitu vain sosiaalisiin tilanteisiin, vaan häpeän myös sitä mitä olen elämälläni tehnyt (tai jättänyt tekemättä). Ainoat mitä omistan on kerrostaloyksiö ja auto, minulla ei ole ammattia, ei koulutusta (olen jättänyt yhden koulun kesken) eikä etenkään lainkaan ystäviä, ei sosiaalista elämää. En uskalla päästää kiinnostuneita miehiä liian lähelle, koska he saisivat tietää millainen oikeasti olen: epäonnistunut. Ujous on TODELLAKIN kirous, siksi olen nyt tässä. En ole menestynyt ja "sellainen kuin pitää olla" kun minulla ei ole korkeakoulutasoista tutkintoa, ei kaveripiiriä enkä häpeältäni halua tutustua miehiin.
Yritin pitää tekstin mahdollisimman tiivistettynä, mutta aika pitkä siitä tuli. Onko muita häpeilijöitä? Tuntuu etten elä enää normaalia elämää vaan sen ulkopuolella.
Pohjimmiltani tiedän, että tämä häpeä ei ole oikeissa mittasuhteissa eikä sille ole kunnon perusteita. Ne pari ihmistä joille olen kertonut eivät ymmärrä mitä häpeän. Olen parikymppinen naisihminen. Harrastan liikuntaa ja pidän itsestäni huolta, olen saanut kuulla olevani kaunis ja jotkut miehet ovat yrittäneet tehdä syvempää tuttavuutta, mutta ei auta. En koskaan tunne olevani tarpeeksi hyvä.
Häpeäni ei ajoitu vain sosiaalisiin tilanteisiin, vaan häpeän myös sitä mitä olen elämälläni tehnyt (tai jättänyt tekemättä). Ainoat mitä omistan on kerrostaloyksiö ja auto, minulla ei ole ammattia, ei koulutusta (olen jättänyt yhden koulun kesken) eikä etenkään lainkaan ystäviä, ei sosiaalista elämää. En uskalla päästää kiinnostuneita miehiä liian lähelle, koska he saisivat tietää millainen oikeasti olen: epäonnistunut. Ujous on TODELLAKIN kirous, siksi olen nyt tässä. En ole menestynyt ja "sellainen kuin pitää olla" kun minulla ei ole korkeakoulutasoista tutkintoa, ei kaveripiiriä enkä häpeältäni halua tutustua miehiin.
Yritin pitää tekstin mahdollisimman tiivistettynä, mutta aika pitkä siitä tuli. Onko muita häpeilijöitä? Tuntuu etten elä enää normaalia elämää vaan sen ulkopuolella.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oireesi ja häpeäsi kokemuksista vaikuttavat hyvin samanlaisilta kuin itselläni. Meitä on Suomessa tuhansia. Luulen että homma lähenee jonkinlaista kansansairautta. Olen juuri aloittanut kirjan pelot ja niiden voittaminen Antero Toskalata. Suosittelen. Itse olen 23 v mies, ja minusta tuntuu että olen vihdoin alkanut päästä häpeääni ja pelkoihini käsiksi.
Et, jos siis ajattelis ihmisen alusta asti kokevan täydellisen hyväksynnän ja ehdottoman rakkauden, tulevan vakuuttuneeks siitä, että on hyvä omana itsenään, juuri sellaisena kuin on, niin mahtaisko olla kuinka paljon vähemmän häpeä-kokemuksia?
Nyt kuitenkin vaikuttas siltä, että ihminen jo äidinmaidossa nauttii (usein enemmänkin kuin oman osansa) ehdollistamista ja syyllistämistä ja arvostelua, jonka perusteella sitten tekee omat johtopäätöksensä siitä, mitä ja minkälainen on oikeanlainen ihminen. Miten käyttäytyy, pukeutuu, mitä ajattelee, opiskelee, kuinka asuu jne jne...
Surku sinänsä. Mut hankala sen keskeltä, ellei siihen ohjeistetuksi tule, on löytää itseään ja käsitystä siitä, ettei tarvitse olla tietynlainen ollakseen OK.
Voihan joku yksittäinenkin kokemus muodostua traumatisoivakskin elämän kannalta, mutta jos niitäkin varten tulis neuvotuks, miten suhtautua ja jos pohjimmainen käsitys itsestä olis hyväksyvä ja armelias, niin ei kyllä kovin helposti.
Tuskin sitä ympäristö ihan juur niin tarkottaa, et tehään nyt kaikista tunnevammasia, jotka ei ees omaa elämäänsä osaa hoitaa, mut niin siinä vaan usein käy.
Et, ellei nyt ihan perinnetauti, vai mitä tää yks sano, mut maailmanlaajunen seurannainen kuitenkin siitä, että ihminen ympäriltään ja toisten arvostuksista tulkitsee elämisen neuvoja, eikä ne aina oo itse elämän kannalta kovin relevantteja.
Kulttuuri toki yhtenä. Täällä kun ei niin tapana ole kannustaa ja kiitellä "ettei toinen ylpistyis", ihan ku siinä ny olis jotain vikaa jos onnistuu jossain ja kiitettävän arvonenhan ihminen on ihan itsessäänkin, vaikkei mitään ihmeellistä koskaan tehny oliskaan.
Mut jotta, ainakin oma kokemukseni häpeästä on sidoksissa edellä esitetyn kaltasiin seikkoihin, eikä ollenkaan helpolla tavalla unohdettavissa ja poisopittavissa...
Tsemppiä teille! Mua autto, ku aloin miettiin sitäkin miten neutraalisti itse muihin yleensä suhtaudun. Tuskin minäkään ennen lähempää tuttavuutta ketään kaupungilla kulkeissani kiinnostan niin paljoa, että toinen oikein mielipidettä musta alkais muodostaan. Nipot ja arvostelijat kun voi jättää omaan arvoonsa. Ja sehän meillä juur kaikilla kuitenkin on. Oma arvomme, täysin toisten mielipiteistä huolimatta.
Häpeä johtuu hyvin usein lapsuuden kotioloista,kun kotona ei ole kaikki hyvin.Minullakin on aiemmin ollut hyvin paljon häpeää,ja siksi kuulostaakin hyvin tutulta,ja ymmärrän tilanteen.Häpeästä ja sosiaalista peloista voi vapautua,siihen voi usein mennä kauan.
Suosittelisin myös kirjallisuutta.Tommy Hellstenin:Virtahepo olohuoneessa.Ja siihen tavallaan jatkoa kirjasta:Elämän lapsi.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia esim.sähköpostitse tai kirjeitse,niin kirjoittelisin mielelläni.Olen nainen.
sama kuin itse olisin kirjottanu,paitsi olen 19.