Päämäärärationaalisuus ja keinorationaalisuus

Päämäärärationaalisuus tarkoittaa yksilön päämäärien valintaan koskevaa harkintaa. Yksilö valitsee kaikista mahdollisista päämääristä jonkin päämäärän tavoiteltavaksi.

Miten yksilö muodostaa nämä mahdolliset päämäärät, onko sekin päämäärä että yksilö pohtii mahdollisia päämääriä? Yksilön on luonnollisesti tehtävä jotain, ainakin viimeistään ruumin toiminnot herättävät yksilön tavoittelemaan jotain tai sitten yksilö kuolee nälkään, vaikka onhan sekin tietysti valinta että ei reagoi ruumiinsa vaatimuksiin.

Rationaalinen harkinta kohdistuu siis mahdollisiin päämääriin, eli kaikki mahdolliset päämäärät ovat mahdollisia, mutta toisaalta rationaalisuus on ehto, jonka mukaan harkinnan täytyy olla rationaalista. Rationaalisuuden määrittely asettaa tietysti rajat sille mitä voidaan kutsua rationaaliseksi harkinnaksi. Rationaalisuus asettaa myös rajat sille mitä voidaan harkita tavoiteltavaksi, jokin päämäärä on rationaalisesti tarkasteltuna aivan mahdoton, joten sellaista ei siis kannata edes pohtia.

Päämäärä on jokin yksilön käsitys tulevasta, jossa yksilö itse on saavuttanut jotain mikä on vaatinut jotakin tekemistä. Päämäärä on siis jonkinlainen käsitys tulevaisuudesta, jonne yksilö itse joko sijoittuu tai ei sijoitu, siis mikäli itsemurhaa pohtiva onnistuu tavoitteessansa, niin silloinhan hän ei itse asiassa ole enää olemassa siinä tulevaisuudessa, jonka hän haluaa tulevan toteutuvaksi. Päämäärän voi ehkä myöskin ajatella pisteeksi mahdollisten päämäärien avaruudessa, joka sitten voidaan saavuttaa monta eri reittiä kulkemalla.

Mahdollisien päämäärien valinta voi olla rationaalista vain silloin, jos yksilö tarkastelee itsellensä tärkeitä päämääriä ja vertaa niitä toisiinsa. Yksilön täytyy harkita ja pohtia monia päämääriä, jotta kyseessä olisi rationaalinen harkinta. Yksilön täytyy siis luoda itsellensä käsityksiä mahdollisista päämääristä ja pohtia mitä niistä voisi seurata. Päämäärärationaalisuus edellyttää siis jonkinlaista luovuutta siinä mielessä että yksilö joutuu pohtimaan erilaisia päämääriä, mitkä hän on itse luonut. Yksilöä motivoi tietenkin ruumiilliset ja sosiaaliset seikat, mutta ennen kaikkea mikään näistä motivoivista asioista ei ole se syy joka synnyttää päämäärärationaalisuuden sinänsä, vaan yksilö itse luo vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja harkitsee missä näistä vaihtoehtoisissa tulevaisuuksissa hän haluaisi tulevaisuudessa olla. Mikäli alamme pohtimaan minkä takia yksilö valitsee jonkin tietyn päämäärän tavoiteltavakseen, niin silloin voimme selvittää yksilön motiiveja tai vaikka fysikaalisia välttämättömyyksiä, jotka aiheuttavat tiettyjä ruumiillisia haluja tai tarpeita, jotka taas ovat omiaan motivoimaan yksilö tavoittelemaan tiettyjä päämääriä.

On olemassa sellaisia päämääriä kuten sosiaaliset, tieteelliset, poliittiset, taiteelliset pyrkimykset jne., joille ei oikein voida löytää mitään kausaalista selitystä yksilön ulkopuolelta tai sisäpuolelta. Näitä voisi kutsuakin korkeamman tason päämääriksi ja sen takia ne ovat mystisempiä, sillä niitä ei ikään kuin voi perustella sillä että jokin pakottava ruumin toiminto pakottaisi meidät harkitsemaan tähän liittyviä vaihtoehtoja. Tietysti selityksiä voidaan keksiä, mutta ne ovat todellakin vain selityksiä. Ei olekaan enää helppo kuvitella että kun meillä on nälkä, niin silloin alamme pohtia kuinka voisimme nälkämme tyydyttää, mutta mitä halua oikein taiteellinen toimintamme sitten yrittää tyydyttää? Kuitenkin voimme huomata että tämä ulko-/sisäpuolinen syy voi olla syy vain päämäärää koskevaan harkintaan, mutta se ei kuitenkaan ole syy siihen miksi yksilö valitsee harkitsemistaan päämääristä sen minkä hän valitsee. Tässä tulee tietysti mieleen se että päämäärä ei olekaan itse asiassa päämäärä, vaan että se olisikin keino, johonkin perimmäiseen päämäärään, joita ei voida perustella. Tässä mielessä ei kyllä voida tarkastella tai erotella päämääriä ja keinoja toisistaan, vaan kaikki päämäärät voidaan nähdä keinoina joillekin perimmäisille päämäärille.

Kun alamme selvittämään kausaalisesti yksilön tekoja ja valintoja, tulemme välttämättä siihen ongelma kysymykseen, että voimmeko selvittää edes teoriassa kaikki ihmisen teot kausaalisesti, vaikka esim. psykologisesti, biologisesti jne. En kykene löytämään yhtään syytä siihen miksi emme voisi tehdä niin, mutta on selvää, että se joka tällaisen selvityksen voisi tehdä, olisi kuitenkin itse tulkitsija ja tulkitsisi asioita maailmasta ja määrittelisi maailman sellaiseksi kuin hän sen kokeillansa kykenee ajatuksiksi muuttamaan. Tämä tieto ei kuitenkaan auttaisi tätä tulkitsijaa tekemään omia päätöksiä siitä mitä päämääriä hänen itsensä tulisi valita tavoiteltaviksi. Tulkitsijan valinnat jäisivät silti kausaalisenmaailman ulkopuolelle, niitä ei voida palauttaa johonkin sääntöön, vaan ne ovat sen ulkopuolella siinä mielessä että valinnantekijä eli tahto on yksinään valintojensa kanssa ja hänen edessään on juuri sellainen maailma kun hän vain uskaltaa kuvitella. Emme siis voi saada tietoa siitä, mitä meidän tulisi tavoitella, vaan tahtomme tekee valinnan, kausaalisen käsityksen mukaan jostain syystä, joka voi olla mikä tahansa tieteellinen tosiseikka. Kausaalinen tarkastelu on itse asiassa säännön perusteella tarkastelua, täytyy olla jotain universaaleja sääntöjä, jotta ylipäätänsä mitään kausaalilakeja voisi olla olemassa, ne säännöt me luomme itse.

Maailmassa oleminen edellyttää sitä että teemme jotain, ei ole mahdollista että emme tekisi valintoja. Moraaliset asiat ovat immanentteja, niitä koskevaa harkintaa ei ole olemassa, koska moraaliset asiat ovat aina läsnä, niitä ei voida välineellistää. Välineellistyminen tarkoittaisi sitä että voitaisiin ehkäpä kehittää jokin eettinen säännöstö, joka olisi jotenkin universaali ja ratkaisisi kaikki ongelmat, tämä tarkoittaisi kuitenkin sitä että tulevat ihmiset eivät harkitsisi asioita, vaan käyttäisivät jo rakennettua välinettä saavuttaakseen jonkin päämäärän. Valintahan ei ole päämäärä, vaan valinta on yksilön tahdon valinta, joka toteutuu kun yksilö valitsee jonkin päämäärän tavoiteltavakseen. Jokaisella yksilöllä on oma säännöstönsä, siinä mielessä kuin moraalintutkijat sen haluavat nähdä, mutta loppuen lopuksi se on vain yksilön valintojen rajaamista ja käsittelemistä tietyllä inhimillisen toiminnan sektorilla, eli yksilön yhteisöä ja itseänsä koskevien valintojen tarkastelua.

Keinorationaalisuus tarkoittaa yksilön päämäärään johtavien keinojen valintaa koskevaa harkintaa. Keinorationaalinen harkinta poikkeaa päämäärärationaalisuudesta siinä mielessä että keinoja koskevaa harkintaa rajoittaa asetettu päämäärä, kun taas päämäärää koskeva valinta on paljon vapaampi ja päämäärä on jokin tulevaisuudessa oleva yksilön käsitys omasta tai jostain tilasta, kun taas keinorationaalisuus rajoittuu pohtimaan kaikkia mahdollisia rationaalisia keinoja tähän päämäärään. Keinot ovat siis suoraan päämärille alisteisia, älkäämme kuitenkaan tulkitko tätä liian opillisesti, sillä tämä on vain keino pitää tämä tarkastelutapa koossa, eli toteuttaa tämän tarkastelun päämäärä, eli tuottaa tietynlainen ymmärrys käsiteltävistä asioista. Sanat ovat vain tahdon välineitä, joita ei kannata liikaa arvostaa.

Keinoja on monenlaisia, keinoja koskevassa valinnassa yksilö punnitsee kaikkia mahdollisia keinoja valittuun päämäärään. Keinot ovat kuitenkin rajattu tiukasti siinä mielessä että niiden tarkoitus on toteuttaa jokin tietty tavoite, kun taas päämäärää koskevassa harkinnassa pohdintaa paljon vapaammin kaikkia mahdollisuuksia.

Yksilö joutuu keinoja pohtiessaan pohtimaan kuinka läsnä olevat ja käytännölliset ongelmat ratkotaan, kun taas päämääriä koskeva pohdiskelu on teoreettisempaa ja etäisempää. Sillä pohdinta rajoittuu siihen kuinka tavoite todellisuudessa saavutettaisiin.

Itse asiassa yksilö rakentaa välineen, jolla hän saavuttaa tavoittelemansa päämääränsä. Keinorationaalisuus on siis välineiden luomista tai käyttämistä. Välineen rakentamisella en välttämättä tarkoita sitä että yksilö rakentaisi lapion ja sitten alkaisi kaivaa ojaa, joka valmistuttuaan olisi tavoiteltu päämäärä, vaan sitä että yksilö luo suunnitelman ja toteutuksen siitä kuinka päämäärä aktualisoituu todellisuudessa.

Jo valmiit ja luodut välineet ovat oiva tapa saavuttaa jokin päämäärä, mutta silloin yksilö ei itse luo välinettä, joka voi ehkä vierottaa yksilö välineen ”arvosta”. Yksilö voi siis valita monesta eri välineestä ”parhaimman” ja sitten soveltaa sitä todellisuuteen ja siten saavuttaa haluamansa päämäärä. Kuitenkin itse välineiden luominen saattaa opettaa yksilölle taitoja ja keinorationaalisuutta, koska valmiiden välineiden soveltaminen ei ole niin keinorationaalista kuin itse luotujen välineiden käyttö. Itse luodussa välineessä käytetään harkintaa välineen konstruointiin, jolloin varsinainen valintaprosessi sulautuu välineen luomisprosessiin.

On mahdollista että tavoiteltua päämäärää ei saavuteta, jolloin väline on osoittautunut kelpaamattomaksi tai sitten jokin syvämotivaatio on vaikuttanut yksilön harkintaan. Mikäli yksilö todella pyrki päämäärään, mutta epäonnistui tavoittelussaan, yksilö joutuu aivan uudenlaisten ongelmien eteen, nimittäin sellaiseen tilanteeseen, jota ei oltukaan (välttämättä, ja eikö ennakointi ole päämäärä?) etukäteen ajateltu.

Päämääriä me voimme itse asettaa ja pohtia, tämä on tärkeä oivallus. Millainen on yhteiskunta tulevaisuudessa? Jos tätä kysymystä lähdetään pohtimaan meitä edeltäneiden ajattelijoiden käsitysten rajoissa, eli opillisesti, emme kykene luomaan yhtään uutta käsitystä, koska silloin me näkisimme maailman jo annetuilla ehdoilla, että tulevaisuudessa ei voisi tapahtua todellisia muutoksia opillisiin linjauksiin. Kuitenkin mikään tosiseikka ei voi rajata meidän mahdollisuuksia kuvitella mahdollisia tulevaisuuksia, on parempi ajatella että mahdollisia tulevaisuuksia on monia eikä vain harvoja. Se mikä pakottaa meitä valitsemaan tai asettamaan päämääriä ei kerro itse tulevaisuudesta yhtään mitään, tämän takia päämäärärationalismi ei käsittele mitään tieteellisiä tosiseikkoja sinänsä, vaan mahdollinen tulevaisuutemme on jotain, jonka me itse luomme, siksi on tärkeää että pohdimme näitä päämääriä tarkasti, että todellako me olemme valmiita kantamaan ne seuraukset, jotka me uskomme teoistamme seuraavan.

Päämääriä voidaan erittäin mielekkäästi tutkia myös tieteellisessä mielessä. On selvää että meillä voi olla monia päämääriä, mutta on tärkeää että nämä päämäärät, mitä aiomme tavoitella, eivät ole ristiriitaisia keskenään tai todellisuuden kanssa. Ristiriidattomuus voidaan tietenkin varmistaa tietyillä tavoilla, voimme asettaa päämäärät vaikka aika-avaruuteen, sitten voimme kaikkien niiden tieteellisten taitojen ja tietojen avulla luoda teoreettisia päämääriä. On selvää että nämä päämäärät ovat aina yhden yksilön omia päämääriä ja siksi aikajanalle voidaan merkitä vain yksi päämäärä tietylle aikavälille, jolloin se suunnitellaan toteutuvan. On tietysti mahdollista samanaikaisesti tavoitella ja saavuttaa päämääriä, mutta näilläkin paralleelipäämäärillä olisi jokin looginen prioriteettijärjestys, aika-akselia voidaan käyttää päämäärien priorisoimiseksi. Aika-akseli asettaa kaikki päämäärät hierarkiaan, jossa jokainen päämäärä saa tietyn prioriteettiarvon, on selvää että tätä päämäärähierarkiaa hallitsee yksi ja tärkein päämäärä, mikäli kaikki yksilön omat teot siihen asetettaisiin. Täytyy muistaa että tämä tarkastelu on vain välineellistä ja teoreettista, sillä voi siis olla vain välinearvo sen soveltajalle. Tämä tarkastelu voi siis kertoa meille enemmän todellisista mahdollisuuksistamme, mutta ei tietenkään välineenä voi ratkoa meidän omia ongelmia.

Saavutettu päämäärä tuottaa yksilölle (ehkä) onnistumisen elämyksen, tämä on myös osa yksilön elinikäistä prosessia ja kehitystä, kulkea omaa aikajanaansa pitkin kohti loppua, jolloin ei enää uusia mahdollisuuksia avaudu, vaan jolloin yksilö voi tarkastella menneisyyden saavutuksiaan ja kokemuksiaan ennen maille menoansa.