Kuinka kauan "saa" olla syömättä osastolla kunnes laitetaan letkuruokintaan. Bmi on vähän yli 15 eli en kuitenkaan NIIN hirmuisen hoikka ole. Syöminen on vaikeaa eli en usko pystyväni syömään osastolla.
Ja nyt ei sellaisia vastauksia, että "kyllä lopulta joudut syömään.." jne.
Kysymys on, että kuinka nopeasti joutuu letkuihin vaikka ei ole BMI lähellä 13.?
Ja nyt ei sellaisia vastauksia, että "kyllä lopulta joudut syömään.." jne.
Kysymys on, että kuinka nopeasti joutuu letkuihin vaikka ei ole BMI lähellä 13.?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mun BMI oli oikeesti 23 kun olin ensimmäisen kerran letkuissa, usko tai älä. Olin siis lihava!!! Nyt mun BMI on alle 20 ja olen jo avohoidossa, eli sillä bmi:illä ei ole mitään merkitystä sen kannalta millon on kyseessä aliravitsemustila. On kyse lähtöpainosta, laihtumisesta, siitä kuinka usein pyörtyilee jne. Mä olin petipotilaana lihavana, ja nyt olen laihana täysin kunnossa, ja saan liikkua niin paljon kun huvittaa... Ja voin kokemuksesta kertoa että nenä-mahaletku on todella ikävä kokemus, kun se sulla viisikin päivää on, ja olet köytettynä sänkyyn, toivot tosiaan että olisit sittenkin syönyt, edes minimimäärän. Mutta sittenpähän itse tiedät kun sen koet!! Mutta todella: syöminen ON anorektikolle vaikeaa, myönnän. Ja siksi mä luultavasti sairastuinkin myöhemmin bulimiaan, saa syödä...
kuten edellinenkin viesti jo kertoi, letkuun voi joutua vaikka ei olisikaan hengenvaarallisen laiha. Hengenvaarassa ja aliravittu voi olla minkä painoisena tahansa. Nenämahaletkua käytetään myös syömisen "helpottamiseen", eli jos anorektikko itse ei pysty syömään aluksi tarpeeksi. Kuivumistila voi olla myös syy letkun käyttöön.
Itselläni nenämahaletkua käytettiin kun bmi:ni oli noin 14, juurikin kuivumistilan vuoksi (ja pulssi oli kolmissakymmenissä).
olin puolivuotta pakkohoidossa ennen kun tuli päätös letkuista. letkuissa olin n. 3 kuukautta. paino oli tuolloin 162/40, mutta en enää oikein syönyt.
letkut olivat elämäni kamalin kokemus. kuusi hoitajaa tarvittiin, että ne saatiin puolen tunnin päästä paikoilleen. minä syljin, potkin, huusin, itkin ja rimpuilin. mutta ehkä kaikkei kamalinta oli katsoa kun ekaa kertaa sinne putkeen tungettiin ruokaa, enkä minä voinut enää mitään... peli oli menetetty.
sanoit, ettei saa sanoa, että jossain vaiheessa joudut kuitenkin syömään. mutta se on valitettava totuus. minä uskoin että voin kotiutua osastolta 40 kilon painossa. mutta ei. joskus on pakko luovuttaa. se ei tarkoita että sinusta pitäisi tulla läski, vaan että ravitsemustilasi saadaan kuntoon ja elimistösi toimii taas moitteettoasti. varmistetaan se ettet kuole. tee kaikkesi ettet joutuisi letkuihin. se on helvettiä.
sinun pitää olla rohkea. todella rohkea.
tsemppiä!
letkuihin, vaikka söinkin osastolla ihan ok, mutta kun paino ei meinannut lähteä nousuun vaan laski ensin. Bmi:ni oli kylläkin tuolloin 13,5 eli aika matalahan tuo oli. Säikähdin ihan hirveästi, koska minuunhan ei mitään letkuja ja ruokaa väkisin tungeta. Onneksi vältyin siltä. Pääsin muutenkin sairaalasta pois jo bmi:ssä 14,9.
Eipä siis oo varmaan mitään tiettyä bmi-rajaa, jolloin letkuihin laitettas. Riippuu siitä, millanen ravitsemustilanne on. Voi joutua letkuihin siis jo paljon ylemmässäkin bmi:ssä, jos ravitsemustilanne on menny tosi huonoksi ja varsinki sillon, jos ei suostu syömään.
Joo-o, mun tempuilua katottiin suljetulla vissiin pari kuukautta ennen letkuihin laittamista. Sitä ennen ehdin pyörtyillä monen monta kertaa (ehkä n.20), kunnes ne päätti et nyt tää riittää, sä kuolet kohta, mun pulssi oli tosi matala, muutkin arvot päin seiniä, otettiin ekg suunnillee päivittäin, ja se oli loppuvaiheessa kuolemarajalla. Mua yritettiin ensin pakkosyöttää, juottaa ravinneliuosta ja kaikki varotteli et nenämahaletku on kamala kokemus, oikeassa olivat. Ja mulle todella kerrottiin aikasemmin et saan olla letkuissa KAUAN jos en suostu syömään. En uskonut, vaikka olisi pitänyt. Nyt sen tiedän, joo, jossain vaiheessa on todella pakko antaa periksi, joko ennen letkuja tai niiden laiton jälkeen. Tosin tuohan se lisää sairaudentunnetta jos "pääsee" letkuihin. Toinen vaihtoehto onkin sitten varmaan itsemurha, niinku lekuri mulle sano et mun kuolema ois luokiteltu im:ksi jos oisin ravinnonpuutteeseen kuollut, niinku mun paras kaveri aikoinaan kuoli, enkä ainakaan mä halua et kukaan joutuisi siihen tilanteeseen, mielummin annan sillai periksi et syön itse.. Ja söinkin koko sairaalassaoloajan, ei sieltä muuten pois pääse, harmi vaan..
Kaikki sanoo, että letkuissa oleminen on kamalinta mitä voi olla. Miksi? Koskeeko se?
Ekat päivät ja yöt oli tuskaa, kun letku painoi nenää ja kurkkua. Se letkuhan on melko kapea, mutta kova (muovia?). Ensimmäiset "syötöt" sen kautta sai myös pienentyneen vatsalaukun hyljeksimään Ensurea/Nutridrinkiä ja oli vähällä ettei tullut ylös uudelleen...
Itselläni letku oli vain viikon enkä toiste sitä kokemusta halua.
Letkuissa olo on kamalaa siksi, että olet sitten sidottu sen rytmiin. Ruoka menee siinä aika hitaasti pulputtaen ja kohta onkin seuraavan aterian aika. Letku rajoittaa olemista, varsinkin hyvän nukkuma-asennon saamista. Letkuruoka haisee omituiselle. Letku täytyy vaihtaa noin viikon välein. Kun joutuu letkuruokintaan, sitä ei varmasti lopeteta ensimmäisiin vakuutteluihisi siitä, että lupaat alkaa syödä. Vihjeeksi annan, että jos sinne letkuihin joudut, niin ala heti syödä myös suun kautta. Kun pystyt todistamaan, että normaalikin syöminen onnistuu, niin pääset vähemmällä. Usein käy niin, että letkuissa ajattelee, että en sitten syö yhtään mitään, kun joka tapauksessa ruoka laitetaan letkulla.
repimään itse irti? Alkaa kohta paniikki iskeä...
Hei! Ei se letku nyt niin paha juttu ole, etteikö siitä selviäisi. Sellainen laitetaan pienille vauvoillekin lastenosastolla, kun syöminen ei onnistu jonkun sairauden vuoksi. Ja pienistä lapsista vielä sen verran, että he kyllä usein repivät letkun irti. Se sitten vain laitetaan uudestaan.Oma tyttöni pääsi ensimmäisellä kerralla letkun kanssa kotilomallekin muutamaksi tunniksi.Letkun takia ei kannata panikoida, mieti mieluummin sitä, miten voisit kääntää suunnan paranemiseen päin, jotta näihin apukeinoihin ei tarvitsisi turvautua. Joku antoi hyvän neuvon siitä, että kannattaa oikeasti uskoa, että letku tulee kuvioihin jossakin vaiheessa, jollet itse tee mitään asian hyväksi. Oma tyttäreni tarvitsi sen kokemuksen kolme kertaa.
Hei! Olet kiva ihminen kun välität ventovieraista ihmisistä täällä! :) Niin on pakko kysyä että paraniko tyttösi anoreksiasta?
Itse sairastanut vuosikaudet ja työn, tuskan takana toi normaalisyöminen on edelleen. Ulkopuolista apua en ole saanut (hakenut), haluan parantaa itse itseni jos se nyt on enää mahdollista, kun pelottaa toi letkuihin joutuminen niin alkoi taas ajattelemaan.
En mielelläni vastaa häntä koskeviin asioihin, sillä olen täällä ihan vaan äidin roolissa. Paraneminen ei tapahdu hetkessä, vaan on pitkä prosessi terapioineen ym. Omasta puolestani voin sanoa, että tällä hetkellä olen iloinen ja onnellinen. Tuntuu kuin tunkkainen, painava möykky olisi pikkuhiljaa sulanut sisältäni niin pieneksi, että jaksan välillä keskittyä vaikka tänne kirjoittamiseen. Sen haluaisin sanoa teille kaikille, että ette ole sairautenne kanssa yksin. Teillä on lähellänne ihmisiä, jotka tuntevat teistä hirvittävän suurta huolta ja varmaan haluaisivat auttaa, jos vain osaisivat. Siksi ajattelisin sinun kohdallasi, että älä yritä yksin .. hae apua. Ja, jos on pakko joutua letkuruokintaan, niin ota se vastaan mahdollisuutena parantua.
Eli kun olin itse letkuruokinnassa, otin sen pari kertaa itse pois, vaikka hoitaja vierellä yritti estää (olin vierihoidossa sairaalassa). Sitten ne ei enää katsonut sitä vaan laittoivat lepositeisiin, siis kiinni niin jalat vartalo kuin kädetkin, anto piikkiä, jotta rauhoittuisin, ja toisen piikin rauhoittavan veto-oireisiin, se oli kamalaa!!
Sitten siinä täytyi olla liikkumatta, letku koski kurkkuun, sieltä eritty ihmeellistä limaa, nukkua ei voinut kun selällään, kun oli köysissä kiinni, valo paloi huoneessa, koska valvova hoitaja luki lehteä. Vaikka olin hereillä lähes tauotta en saanut hoitajien kanssa puhua. Yritin muutaman kerran sanoa jotain, hoitaja vain totesi että ole hiljaa, puhu sitten kun alat tervehtyä...
Siinä kun viikonkin makaa, se oli mulla minimiaika, ni jo alkoi normi-ruoka maistumaan, eikä ne ensin pakottaneet edes paljoa syömään, puolikas (pieni)peruna ja 1/4 pihviä ja kastiketta, lasi rasvatonta maitoa esim. Mielummin sellasilla ruoilla on kun makaa letkussa hiljaisuudessa. Enkä nyt halua pelotella, tää oli mun kokemus letkusta.