Mieheni on maistissaan mustasukkainen, vaikka en anna syytä, enkä ole pettänyt. Juo lähes joka perjantai. Jos joskus harvoin haluan itsekin juoda, ja käydä kavereiden kanssa ravintolassa. Mieheni onnistuu pilaamaan jokaisen kerran. Lähtee itse mukaan...sitten alkaa tönimään, haukkumaan ja tarraa kiinni niin, että jää mustelmat.Ystäväni yrittäneet puhua hänelle, siksi hän vihaa nyt ystäviäni. Joskus mustasukkaisuutta myös selvinpäin. On kerran laittanut nauhurin nauhoittamaan sillä aikaa kun itse on kaupassa, että tietää mitä olen duunaillut sillä aikaa. Osti kaihtimet, joiden piti olla aina kiinni, koska kuvitteli, että naapuri talossa on joku jota katselen(ei todellakaan ollut). Meillä on myös hyviä hetkiä, lapsi ja talo...syyt jotka pitää meitä yhdessä. Mutta tuntuu usein siltä, että olen niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen. En enään koskaan halua miestä itselleni, jos eroan nykyisestä joskus. Mieheni itse on kärähtänyt pelehtimisestä toisen naisen kanssa, siksi en syyttele (paitsi joskus kun palaa hermot).
Mitä teen...puhuttu ollaan, mutta ei auta. Kun "pimenee", niin järki puheet ei auta.Hyvinä hetkinä ymmärtää ja pyytää anteeksi. Tuntuu, että mustasukkaisuus on tappanut tunteeni.En ole onnellinen. Mutta tiedän että erostakaan ei tule mitään...olen liian kiltti siihen.
Mitä teen...puhuttu ollaan, mutta ei auta. Kun "pimenee", niin järki puheet ei auta.Hyvinä hetkinä ymmärtää ja pyytää anteeksi. Tuntuu, että mustasukkaisuus on tappanut tunteeni.En ole onnellinen. Mutta tiedän että erostakaan ei tule mitään...olen liian kiltti siihen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kuules surumieli, aiotko tosiaankin pilata loppuelämäsi moisen tyrannin kanssa. Siinä ei ole mitään järkeä. Itse olen eronnut 5 v. sitten ja oli samanlaisia ongelmia, ei ehkä noin pitkälle vietyjä juttuja. Ei mullakaan ole uutta miestä, mutta nautin elämästä ja elintilastani. Ystävättärieni kanssa pidetään hauskaa ja matkustellaan. Mua ei tule koskaan enää kukaan nurkittelemaan. Koko perhe sairastuu tollaseen ja voi puhua läheisriippuvuudesta. Se ei ole oikein.
Vaikea sanoin kuvata. Kimpassa ollut hänen kanssa 16 vuotiaasta asti, nyt olen 32v. Jättäisin ja lähtisin, mutta niinkuin sanoin, olen liian kiltti. Joskus puhuttu erosta, mutta aina päättyy siihen, että hän itkee.
tuon kuin toinen alkaa itkemään kun aletaan tekemään aroamista ja sit siitä ei tule mitään.
Itsellekkin tulee paha mielei ja ajattelee että no ehkä se tästä.
Mutta musta tuntuu että sinäkin vähän liioittelet. Loppuen lopuksi kuitenkin myös vähän nautit siitä että sinulla on mies kuka välitttää ja myös näyttää sen. Myös kavereittesi edessä. Ehkä mutta ehkä et. Ehkä olet oikeasti surullinen ja hluat eroon hänestä. Ei se lapsi ole onnellinen jos sinä et ole onnellinen ja sen talon saa myytyä ja rahat voi pistää puokki ja sit pääset lapses kanssa shoppailemaan.=)
Pää pystyyn ja mieti mikä on järkevintä. Ehdota ehkä vain sellaista että muutat pariksi viikoksi muualle. Mene vanhempiesi luokse tai menkää yhdessä psykiatrille juttelemaan. Sekin voi helpottaa ja etsikää syitä minkä takia miehesi on niin mustasukkainen. Ehkä hän ajattelee että ajattelet kaikkia muita miehiä mutta et sano mitään hänelle. ehkä hän näkee painajaisia että petät häntä ja aamulla hän alkaa kuvitella että ehkä se voiskin olla.
Tsemppiä!
Mistä minä nauttisin? En mistään. Ystävistä, jotka tietää millaista elämäni on, mutta eivät ymmärrä miksi en jätä miestäni. Yleensä jos ollaan ravintolassa, ystäväni yrittävät soittaa tai joku käy oven takana tarkistamassa tilanteen, että onko kaikki ok. Jostakin syystä sanat "rakastan sinua" eivät enään lämmitä. Lapsi näkee asiat toisin. Hän haluaa, ettemme eroa, on sanonut suoraan. Antanut koulussa kuvan, että hänen isä ja äiti sopii hyvin
yhteen "ovat parhaat vanhemmat".
En voi lähteä vanhempieni luokse ja jättää työtäni ja lemmikkieläin klaania. Olen sanonut hänelle suoraan ja monesti, että "en ole koskaan pettänyt, enkä petä ja kun väsyn sinuun, niin en edes ota enään miestä. Jos eroamme, se ei johdu siitä, että minulla olisi joku, vaan siitä että valitsin helvetin sijasta rauhan".
Itselläni oli sama tilanne 12 vuotta. Lopulta pystyin eroamaan. Mieheni oli itse pettänyt mua koko ajan ja silti yritti "omistaa"mut ja oli väkivaltainen.Hän oli luonnevikainen ja sivullisten mielestä hän melkein palvoi ja passasi mua kotona. Hän oli ulkoa ns. kunnon mies, mutta hänellä oli ns. toinen minä. Erottuani huomasin, että en rakastanutkaan häntä vaan hän piti mua "pihdeissään" sanomalla, että rakastaa mua vaikka tosiasiassa vain tarvitsi mua. Onneksi erosin hänestä. Nyt olen löytänyt elämäni miehen. Toivottavasti säkin olet onnellinen tulevaisuudessa ja kaikki käy hyvin:)
Se on kantava voimavara, toivo paremmasta. Menin naimisiin hänen kanssa jo 18 vuotiaana eli samaa polkua on kuljettu jo 13 vuotta. Joskus tuntuu, ettei tämä elämä tästään muutu. Se oli tässä ja tällainen =(. Mutta joskus taas ajattelen, että pakko sen on muuttua. Ei helvetti tätä ikäänsä jaksa. Ehkä odotan, että lapsi kasvaa, tai mies rakastuu johonkin toiseen. Tiedän, ettei jättäminen onnistu. Kun itku ja anelu alkaa, en pysy vahvana ja jämynä.
Itsekin olin 18-vuotias kun aloimme olemaan yhdessä. Vasta pari vuotta sitten eli yli 30-vuotiaana sain voimaa lähteä. En tiennyt paremmasta ja siksi jäin suhteeseen. Tapasin miehen joka oli myös eronnut ja ei myöskään tiennyt paremmasta ja oli 20-vuotta naimisissa huonossa suhteessa. Olemme kuin sielunkumppaneita. Luulin, että suhteeni ex-mieheen oli suht hyvä, mutta ei ollutkaan koska en tiennyt kuinka paljon voi toista rakastaa ja KUNNIOITTAA.Eli mitä on hyvä suhde. Sinulla on todella paljon yhteistä mun kanssani, ikäkin? Ois kiva kirjoitella enemmänkin. Voisinpa rohkaista sua ottamaan elämäsi avaimet omaan käteesi. Toivon sulle sydämestäni kaikkea hyvää. Mikä mieliala sulla nyt on? Minkä ikäinen teidän lapsenne on?
Nykyinen miesystäväni oli eronnut jo 2 vuotta ennen kuin tapasimme ja minä 1/2 vuotta ennen. Sai varmaan väärän käsityksen mun viestistä:)
Lapsemme on pian 13 vuotias, olin aika nuori kun sain hänet. Mielialani on kai vähän alamaissa, joskin parempiakin päiviä löytyy. Päivät, jolloin ei riidellä, saan olla rauhassa tai jota ystävät piristävät, ovat ihan mukavia. Päivät, jolloin tekemisiäni epäillään, ystäväni saavat myös osansa, ovat surkeimpia. Kun muutimme yhteen, olin nuori ja hän vanhempi ja kokeneempi. Alusta lähtien hän on tehnyt asiat niinkuin hän on halunnut tehdä, kun taas minun tekemisiä on rajoitettu. Aivan kuin suhde olisi ollut isä-tytär suhde, vaikka ikäero ei ole niin suuri. Toki hänestä löytyy hyviäkin puolia, kuten ahkeruus(tekee autorempat ja täytekakut).Mutta sitten hänestä löytyy se toinen persoona, joka on ilkeä ja ajattelematon ja tekee ihan hulluja tekoja. Itse olen enemmän peruslaiska ihminen, teen kotitöitä, mutta eritahtiin kuin hän ja siitä saan kuulla usein. Hän tykkää, että lattiat imuroidaan päivittäin, kun taas minusta 2-3x viikkoon riittää. Olisi ihan kivaa mailailla kanssasi. Voisitko/uskaltaisitko laittaa osoitteesi tänne?
Muutama kommentti sulle miehen näkökulmasta. Tiedän itse olleeni aikaisemmissa suhteissa samantyylinen ja kokemuksesta voin sanoa että sulla on vielä toivoa hänenkin kanssa, MUTTA se edellyttää ammattilaisen apua (parisuhdeasioihin erikoistunutta) ja kahdenkeskistä keskustelua ja tosiasioiden hyväksyntää. Kyllä ihminen voi muuttua RIITTÄVÄSTI myös mustasukkaisuuden ja jopa vainoharhaisuuden kahleista jos siihen, varsinkin miehesi, todella paneutuu ja hyväksyy tosiasiat ja myöntää ne. Muuttumisprosessiin kuuluu muuten myös aina jonkinasteinen ero.
Viimeiseksi, puhun kokemuksesta ja olen ollut terveessä parisuhteessa nyt jo vuosia.
Miehesi täytyy saada ajattelemaan JÄRJELLÄ....
Olen ehdottanut, että kävisimme hakemassa apua. Ystävämme ovat puhuneet järkeä. Kuuntelee kyllä, mutta kun ei auta. On suuttunut moneen ystävään, koska puuttuvat asiaan. Ei halua lähteä ammattiauttajien luo.
Nyt mieheni kuvittelee, että minulla ja hänen pikkuveljellä on jotain teerenpeliä. Hänen pikkuveljensä ei tiedä syytä, miksi mieheni suhtautuu vihamielisesti häneen. Hän yrittää jutella ja olla mukava, mutta saa takaisin aika töykeää käytöstä. Itse en tiedä kuinka olisin, yritän olla niinkuin ennenkin, niinkuin en huomaisi mieheni erikoista käytöstä...vaan kun en tiedä miten tuollaiseen tulisi suhtautua.
Muutama vuosi taaksepäin, hän epäili, että hänen oma ekaserkku ja minä...(ei varmasti). Monta vuotta sitten lakkasin tervehtimästä omia luokkakavereita...koska mustasukkaisuus iski jo silloin.
Miten helvetissä minä saan hänet tajuamaan, etten ole pettäjä?! En ole pettänyt, enkä petä. Miten se järki saadaan puhuttua niin, että hän ymmärtää ja tajuaa, eikä suutu?
Joudun työssäni kohtaamaan paljon tollasia tilanteita. Tuntee ittensä aina niin voimattomaksi, kun ei tiedä miten vois auttaa muuten kuin kuuntelemalla. Vaihtoehtoja voi aina tarjota, mutta kenenkään puolesta ei voi ratkaisuja tehdä.
Jaksamista ja iso halaus. Toivottavasti saat tukea läheisiltäsi, mihin ratkaisuun ikinä päädytkin. :)
Voi olla kommenttini tulee kahtena kappaleena tai sitten toinen jäi seikkailemaan biittiavaruuteen.
Elän päivän kerrallaan, toivoen parasta ja peläten pahinta.Ystävät ovat olleet tärkeitä ja ovat tukeneet. Moni ystäväni on sanonut, että kun tulee tilanne, että lähdet, niin heille saan mennä, vaikka yöllä. Tietäisinkin keinon, miten saisin mieheni muuttumaan. Tai miten saisin hänet hakemaan apua?! En tiedä auttaisiko vai pahentaisiko tilannetta, jos joku mieshenkilö puhuisi aiheesta mustasukkaisuus, vähän niinkuin ohimennen?! Tänään hän jälleen juo olutta, ensimmäiset on jo juonut :(
Elän ihan samanlaista elämää kuin sinä. Kuin olisin lukenut omaa elämääni näytöstä toisen kirjoittamana. Olen 34 vuotias, lapset on velkaa, talo joka juuri ja juuri kattaa velat, sekä se eläinklaani ja unohtamatta sitä mustista. Seksi ällöttää kun mustasukkaisuus on tappanut kaiken, tunteet. Vain viha kasvaa. Minulla vain on se ero ettei minulla ole ystäviä, siis hyviä. Paras ystäväni kuoli kaksi vuotta sitten ja hän sanoi jo silloin että eroa. Mut kun se ei ole niin helppoa. Jatkuvat riiat alkaa kypsyttää jo aika pahasti. En tiedä milloin räjähdän. Mies rukoilee ja itkee että en jättäisi.Lupaa uudestaan ja uudestaan muuttua. Minä hölmö yritän uskoa ja antaa aikaa mutta elämäni valuu sormien lävitse ja kohta huomaan etten ole edes nauttinut vielä elämästä.
Itsellänikin on usein tuo "elämä valuu hukkaan" olo. Mitään ei uskalla tehdä, ettei tee jotain väärin ja ettei riita ala jälleen. Ja vaikka kuinka yrittää välttää riidat, niin aina niitä aiheita löytyy kuin itsestään.