Oon potenu jonkin sortin masennusta pitkän aikaa, lääkkeitä kokeillut joihin ei enää huvita kajota, aiemmin oli myös pelkotiloja, paniikkihäiriötä, sitten poden myös jännittämisestä, se ilmenee pahiten siinä että en kykene käymään pienemmällä tarpeella julkisissa vessoissa, esimerkiksi ravintolassa en voi juoda paljoa tai jos juon niin on mentävä ulos nurkan taa kuselle, yksinäisyys on sitten seuraamusta koulukiusaamisesta jota ilmeni vielä armeijassa ja nuorempana harrastuksen parissa, en enää luota ihmisiin ja tuo jännittämisvaiva on aika häpeällinen ja jos siitä kertoo niin saa kuulla olevansa vielä oudompi.
Vähän reilu 10-vuotiaasta mulla on ollu sellanen pakkoliikevaiva, tulee pakonomainen tarve tärisytellä päätä, en tiiä mistä se johtuu.
Kavereita ei oo, opiskelen vielä jonkin aikaa ja itsemurhaa oon miettiny paljon, ikää mulla on reilu 30, asun toisen vanhemman kans, oon mies.
Ikävä kyllä kuolema pyörii aika usein mielessä.
Vähän reilu 10-vuotiaasta mulla on ollu sellanen pakkoliikevaiva, tulee pakonomainen tarve tärisytellä päätä, en tiiä mistä se johtuu.
Kavereita ei oo, opiskelen vielä jonkin aikaa ja itsemurhaa oon miettiny paljon, ikää mulla on reilu 30, asun toisen vanhemman kans, oon mies.
Ikävä kyllä kuolema pyörii aika usein mielessä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Varmasti tappaa,jos noin ajattelet.mutta,kun sinun on noinpaha olla, miksi olet lopettanut lääkkeiden käytön?JOSja KUN niistä on apua,käytäniitä, älä kärsi turhaan.
Älä ajattele vain synkkää menneisyyttäsi, ajattele nykyisyyttä ja positiivisesti.Mene psykiatrian erikoislääkärille ja kerro ongelmasi, hän varmasti osaa auttaa sinua parhaiten, minä en voi muuta kuin elämänkokemuksela tässä neuvoja kirjoitella.
Sinulla on täysi oikeus näyttää tunteesi ja teekkin niin,olivatpa ne hyviä tai huonoja.Ala harrastaa jotain, esim.käy kuntosalilla,lenkillä, siellä on muitakin ihmisiä ja ala reilusti juttelemaan..pian ehkä huomaatkin saaneesi ystäviä.Kerro vanhemmallesi ongelmistasi, hän varmasti antaa kaiken tuen omalle lapselleen, vaikka aikuinen oletkin.Nyt ihan suoraan sanon, älä anna periksi, vaan taistele ja hae todella sitä apua, se auttaa, tiedän kokemuksesta!!
Vielä tulee päivä, jolloin kiität olemassaolostasi, siispä pois nuo itsetuhoajatukset,ne on vanhanaikaisia ja joutavat romukoppaan.Tänä päivänä on niin laajat tukiverkostot mielenterv.ongelmista kärsiville, että sinullekkin löytyy apu, aivan varmasti..uskothan minua ja lupaa minulle että haet apua heti seuraavana arkipäivänä, kun olet lukenut tämän?
Lämpimiä ajatusia ja voimia sinulle..tiedän, että olet selviytyjä:))
Niin, lääkkeitä oon käyttäny 90-luvulla ja niistä ei ollu merkittävää apua enkä toiseksi halua jäädä niihin koukkuun.
Liikuntaa harrastan ja käyn kuntosalilla, siellä kyllä näkee ihmisiä ja joskus jopa tulee juteltuakin mutta ketään en uskalla päästää lähelle, liian tutuksi koska nuoruuden kokemukset on opettaneet sen että kehenkään ei kannate luottaa; palkinnoksi saa vain kuulla olevansa outo.
Mielenterveystoimistoon on pitkät jonot ja sinnehän täytyy olla suuri hätä ennen kuin pääsee sittenkään, yksityiselle ei oo rahaa.
Työttömyys rassaa myös, oon jo yli 30 ja koulutuksesta huolimatta en oo kyenny löytään sitä ensimmäistäkään kunnon työpaikkaa ja tätä nykyä se on jo mahdotonta, työpaikat menee nuoremmille ja joilla on työkokemusta.
Mulla on ollu elämänhalu kateissa jo vuosia, ajan kysymys on koska täältä lähen, lopullisesti.