Onko kenelläkään muulla vanhempaa, jonka mielenterveys horjuu ?
Isäni on aivan kuten normaali ihminen (siis käy töissä, harrastaa jne.), mutta hänen mielenterveytensä on aina heilahdellut. Mikä tarkoittaa, että hän "jumittuu" asioihin (kuten eilen MINUN opiskeluni oli elämän ja kuolen kysymys, enkä asu edes kotona), saa raivokohtauksia, syyllistää, on kovin mustavalkoinen asioita tuomitessaan, pitää itseään kaikkitietävänä- ja voipana, pakottaa ja painostaa muita ihmisiä, jne.
Onko tässä kysymys narsismista ?
Välillä en huomaa näitä piirteitä ollenkaan, mutta esim. nyt, yleensä 5-10 krt/ vuodessa hän ahdistuu ja kaikki tämä korostuu. Nyt olen (voi luoja...) lähdössä isäni ja hänen uuden perheensä kanssa matkalle ja mietityttää, miten siellä meneekään, kun yleensä minä ja elämäni ovat hänen lempikohteitaan...
Isäni on aivan kuten normaali ihminen (siis käy töissä, harrastaa jne.), mutta hänen mielenterveytensä on aina heilahdellut. Mikä tarkoittaa, että hän "jumittuu" asioihin (kuten eilen MINUN opiskeluni oli elämän ja kuolen kysymys, enkä asu edes kotona), saa raivokohtauksia, syyllistää, on kovin mustavalkoinen asioita tuomitessaan, pitää itseään kaikkitietävänä- ja voipana, pakottaa ja painostaa muita ihmisiä, jne.
Onko tässä kysymys narsismista ?
Välillä en huomaa näitä piirteitä ollenkaan, mutta esim. nyt, yleensä 5-10 krt/ vuodessa hän ahdistuu ja kaikki tämä korostuu. Nyt olen (voi luoja...) lähdössä isäni ja hänen uuden perheensä kanssa matkalle ja mietityttää, miten siellä meneekään, kun yleensä minä ja elämäni ovat hänen lempikohteitaan...
Vastaukset 13
Vanhimmat
ongelmahan on sulla eikä isälläs. Ihan normaalilta tuo isäsi vaikuttaa. Ei ole narsismia, jos on tyytyväinen itseensä.
Minun vanhemmat jumiittui myös nuoruuteeni ja lapsuuteni ja muisiti sieltä kaikki huonot asiat esim. koulutukset jotka eivät sujuneet. Tämän jälkeen toki tapahtui paljon ja onnistumiasikin alkoi syntyä. Kotiväen toiminnan vuoksi muutin toki pois kotoa, mutta ne heidän ajatukset löysivät lopuksi minut.
Vanhemmillani on ollut minua suuremmat paineet siitä, että olenko parempi tai huonompi kuin joku toinen. Samalla on myös hämärtynyt raja siitä, että minkälaisia kohtuullisia vaatimuksia taikka oikeuksia minulle asetetaan ja suodaan. Tämä siis kuolu ja työelämässä. Armejassa toteutui mielestäni kohtuus ja työelämässäkin vaikka kotiväki pääsi sinnekkin väliin sotkemaan. Muutoin elämässä olen pärjännyt huonosti. Tämä johtuu mielestäni juuri siitä, että vaikka olen kaikilla mittareilla aikuinen niin minua kohdellaan kuin lasta. Toisinaan saan myös jonkinmoisen minijulkkiksen paineet niskaani.
Joo, huomasin itsekin ettei vaikuttanut kovin pahalta, mutta siis. Minulla on lukio kahta kurssia vaille valmis, mutta olen aivan surkea matikassa, enkä päässyt nyt kesäkurssista läpi.
Ennen koetta isäni sanoi, että menee miten menee, teet parhaasi. Kun tulin takaisin töihin ja sanoin, että meni huonosti, niin tämä alkoi huutaa ja menin piiloon työhuoneeseen. Potkaisi oven sisään. Sitten lähti menemään ja tuli takaisin sanomaan että hän on ainoa joka on itkenyt puolestani (miksi ?!!). Väitti, että en tunne itseäni koska olen niin tyhmä että menin lukioon (ka. 8,4). Noniin...
Sitten asia unohdettu, käyttäytyy kuin ei mitään. Menin epähuomiossa sanomaan että vihaan hänen käyttäytymistään ja nyt en "pääse" kuulemma matkalle jos en peru sanojani ja kerro "arvostavani" häntä.
Lapsuudessa muistan tuntikaupalla istumisia huoneessani, kun hän on ensin saanut raivokohtauksen ja sen jälkeen minut pakotetaan pyytämään anteeksi väärää katsettani.
Ja siis ....... Noen osaa kuvailla tätä tarkasti, mutta koko lähipiirimme mielestä hän on aika epävakaa ... Ja aina purkaa sen minuun =(
Niin ja vielä, on tietty hyvä olla itsevarma, mutta isäni kutsuu itseään Suomen viisaimmaksi ihmiseksi ja akateemiseksi älyköksi. Ei kuulemma muut ole mitään hänen rinnalla.. Siis jotkut jutut menee vaan niin yli..
Mutta kiitos Sinulle, jolla oli omakohtaista kokemusta =)
Parempi olotila minullakin kun saan keskustella, joskin huonomilla arvosanoilla.
Esim. minun kotiväki ja isä suunnitteli jotakuinkin koko elämäni etukäteen minulta mitään kysymättä. Joka ainut asia joka ei elämässäni tukenut isäni tahtoa, niin oli minun sairautta??? Koitappa arvata menikö minun rahat, työt ja tekemiset solmuun näiden muiden suunnitelmien vuoksi?
Älä ole tekemisissä!!!
mulla on äiti, jolla on erittäin epävakaa tunne-elämä. itse olen nyt nuori nainen.. olen saanut osakseni huorittelua, haukkumista, lyömistä ja vähättelyä ihan jo 5-vuotiaasta asti.
en koe, että mulla ois ollu äitiä ollenkaan. olen itse aina joutunut olemaan häntä varten, eikä päinvastoin. nyt välit on olemattomat. jos joskus satun vastaamaan puhelimeen, kun se soittaa, saan kuunnella vaan hänen monologiaan. yleensä lyön luurin korvaan.
koskaan, ei koskaan, ole äitini kysynyt multa mitä mulle kuuluu. olen saanut hävetä perhettäni koko elämäni, köyhyys oli myös toinen ongelma.
isästäni ei ollut apua, hänestäkin on vuosien mittaan tullut uupunut ja masentunut äitini kannattelemisesta ja suurperheen ylläpidosta yksin. koen, että minulle parasta on vain pysytellä poissa koko kuvioista. en vain jaksa.
olen koittanut rakentaa elämääni itse, minulla on ystäviä ja menestyn opinnoissani. kävin myös terapiassa teini-ikäisenä, josta oli suuri apu ehjän persoonan rakentamisessa. nautin matkustelusta, ja olen elämyshakuinen.
silti teen joka päivä suuren työn, että jaksaisin hymyillä. alan kuitenkin hyväksymään sen, että joillakin on enemmän kolhuja kuin toisilla, ja on ihan ok olla vähän hajalla. turvaudun taiteeseen ja urheiluun.
tsemppiä...
"Onko tässä kysymys narsismista?"
Ei, vaan siitä että isäsi ei elä omaa elämäänsä vaan sinun elämääsi. Jokaisen pitäisi elää omaa elämäänsä.
Olisi parempi että isäsi ei enää murehtisi asioistasi mutta kun hän nyt vain murehtii. Hänellä on kai jo sen verran ikää ettei hän enää todennäköisesti pääse eroon asenteestaan, koska ei halua, miksi muuten haluaisikaan? Isäsi ei ole mikään "mielisairauden" onneton uhri vaan itsekäs häirikkö.
Jokainen on itse vastuussa asenteistaan, myös sinä ja isäsi. Jos kerran isäsi ei muutu voit itse muuttaa omia menettelytapojasi, mikään ei enää pakota sinua olemaan tekemisissä hänen kanssaan. Näin voit minimoida omat tappiosi.
Miksi olla ylikiltti tuollaiselle öykkärille? Ylikilttiydellä vain sotkee omat asiansa ja saa suuhunsa happaman vitutuksen. Ethän ole vastuussa isästäsi.
Muista kuitenkin että tuollaisilla ihmisillä riittää temppuja joilla yritetään saada asiat takaisin vanhaan huonoon malliinsa. Siinä ei auta muu kuin kylmän tyly ja jämäkkä asenne, muuten se ei lopu koskaan.
Mun molemmat vanhemmat on jollain tapaa epävakaita! Ei ehkä noin räikeästi kuin sinulla, mutta kuitenkin on semmoisia piirteitä. Meidän isä ei saa raivareita usein, mutta kun saa, niin ne ovat jotain aivan järkyttävää. Huutaa kuin hullu (kuuluu 5.kerroksesta ykköseen asti), ahdistaa nurkkaan, käy käsiksi, lyö jne. Äidillä oli joskus musta silmä, kun isä oli sen hänelle lyönyt laukun metallihihnalla.
Isäni on myös hyvin syyllistävä ja saattaa vieraidenkin kuullen sanoa jotain pientä, mikä halventaa äitiä. Esim. kerran äiti oli ostanut vieraille tuliaisia, jotka eivät olleet isän mieleen. Isä sitten alkoi kahvipöydässä koko vieras-seurueen edessä arvostella vaimonsa huonoa valintaa. Tämä on siis kotona ihan arkipäivää: jatkuvaa pientä naljailua, arvostelua, alistamista, syyllistämistä jne vaikka ketä olisi paikalla. Isälle ei saa koskaan sanoa vastaan, eikä hänen tekemisiään tai valintojaan arvostella. Ne on aina hyväksyttävä mukisematta. Isä on siis perheen pomo, jota ei saa kyseenalaistaa.
Lisäksi isällä on joskus tapana uskoa sokeasti omiin epäilyyksiinsä eikä hänelle saa puolustautua tai tulee sota. Jos itse raivostut, koska et saa puolustautua, tai huudat puolustuksesi ilmaan, olet isän edessä seonnut ja mielisairas. Isä ei myöskään koskaan halunnut viettää aikaa meidän lasten kanssa, vaan me oltiin kahdestaan kotona jopa yhdeksään-kymmeneen saakka illalla koulun jälkeen.
Äitini taas on kiltti ja nöyrä, mutta tosi epäjohdonmukainen toimissaan. Ihan kuin pikkulapsi aikuisen ruumiissa. Hän soittelee minulle työongelmistaan ja itkee huoliaan puhelimeen. Kun yritän sanoa omia juttujani väliin, hän ei kuuntele ollenkaan. Selitys on aina sama: "kun mulla on tätä stressiä..". Aina vain puhuu omista asioistaa. Soittaa omalle äidillensäkin valehtelematta min. 3-4 kertaa päivässä. Äiti on henkisesti poissaoleva, eikä kuule tai näe mitä hänelle yrittää kertoa. Tuntuu, kuin äitiä ei olis välillä ollut ollenkaan äidin roolissa.
Luulen että olen itsekin kasvanut vinoon ja ehkä joku persoonallisuushäiriö mullakin. Siskoni taitaa olla ainoa ns. tervein henkilö meidän perheessä. Meidän perheessä täytyy salailla todellisia tunteitaan, mielihalujaan ja ajatuksiaan. Isän mielestä yleensä minä olen syypää jokaiseen riita-tilanteeseen mm. siskoni tai muiden ihmisten kanssa, vaikkei näin aina olisikaan. Luulen että tämä varpaillaan-olo on aiheuttanut minulle paniikkioireet mistä olen kärsinyt jo 10-vuotta.
No voi voi sentään kuin kävi. Mielenhän voi jakaa pölyttämällä kaikkiin ilmansuuntiin.
Näitä juttuja luettuani en yhtään ihmettele miksi minulla ei milloinkaan ollut kuin pari hyvää ystävää. Vanhempani eivät milloinkaan haukkuneet minua, vaikka syytäkin ehkä olisi ollut. Se on kuitenkin ollut hyvä pohja kestää elämän vaikeuksia ja niitä minulla todella on ollut. Olin välillä niin loppu etten jaksanut edes ajatella. Kuitenkin päätin selvitä ja opiskelin mielen meditointia , mielenterveystiedettä ja saavutin siinä tason Clar. Samalla kun olin rehellinen itseäni kohtaan, opin tuntemaan myös muut ihmiset. Silloin asiat ovat tasapainossa elämän vaikeuksien kanssa.
On mutta suojelen häntä roolipelillä, että minä olisin se ongelmainen osapuoli.
Sitten kun minua tutkitaan ongelmaa ei löydy ja kaikki on pelastettu.
Mitäs tähän sanotte?
Jopa lääkäri kerran meni tuohon lankaan