Keskivaikeasta masennuksesta toipuneilta haluaisin kysyä, että kuinka kauan teiltä on vienyt masennuksesta toipuminen? Mitkä ovat olleet ensimmäisiä merkkejä toipumisesta? Ja mikä teidän mielestänne on parhaiten auttanut toipumisessa? Lääkkeet, terapia vai oma itsensä tsemppaaminen, jotenkin uuden elämänasenteen löytäminen. (Vaikkei sitä masentuneena näytä paljoa jaksavan itseään yrittää muuttaa positiivisempaan suuntaan).
Tuntuu vaan siltä että ainako tämä on vain tätä samaa vai paistaako päivä joskus risukasaan.
Tuntuu vaan siltä että ainako tämä on vain tätä samaa vai paistaako päivä joskus risukasaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
toipumiseen viitisen kuukautta. Tosin senkin jälkeen jo töihin palattuani kävin useita kertoja psykiatrilla lyhytterapiassa. Minusta parasta lääkitystä oli lääkkeet ja lyhytterapia. Pääsin varsin hyvälle psykiatrille, joten sain häneltä kannustavaa tukea. En nyt tarkasti muista, mikä oli ensimmäinen toipumisen merkki, mutta varmaan se oli tärkeintä, että itsetuntoni nousi ja tunsin olevani arvokas ihminen. Sitten aloin suhtautua myönteisesti elämään. Masennusvaiheessani kaikki tuntui pahalta ja pelkäsin kovasti paluuta työelämään. Kaikki sujui kuitenkin yllättävän jouhevasti, kun uskoin itseeni. Tsemppiä sinulle!
Kiitos sinulle vastauksestasi. On aina lohdullista kuulla, että tästä joku on toipunutkin.
Itse juuri tänään mietin, että mun itsetunto on melkeinpä nolla ja tunnen itseni niin arvottomaksi. Jotenkin olen kadottanut oman itseni koettuani kauan aikaa monia vaikeita asioita ja sen lisäksi mitätöimistä useammallakin elämänalueella.
Terapiaankin nyt pääsin. Miten terapia toimii? Siinä ihminen kertoo psykiatrille/terapeutille itsestään ja mitä psykiatri/terapeutti sitten tekee? Yrittää saada ihmisen oivaltamaan itsestään ja elämästään positiivisia asioita ja kaivaa ne "heikot kohdat" esille? Nämä ovat ihan uusia asioita minulle, kun Luojankiitos en ole joutunut aikaisemmin elämässäni tästä sairaudesta kärsimään.
aivan oikein, että terapiassa ihminen kertoo psykiatrille omin sanoin elämästään ja ongelmistaan. On tärkeää, että ihminen itse kerrankin kuulee, kun kertoo omasta elämästään. Samalla tulee eritelleeksi ongelmiaan. Psykiatri ei tarjoa mitään valmista reseptiä, vaan tämä muutamalla sanalla ohjaa potilasta. On yllättävää, kuinka hyvin psykiatri pystyy asettumaan potilaan asemaan ja siksi hän osaakin poimia tilanteeseen tarvittavan oleellisen asian. Vähitellen sitten masennuspotilas pääsee itse oivaltamaan esim. ongelmien aiheuttajan ja opettelee tervettä suhtautumista elämään. Ei masennus ole kaiken loppu, vaan se on mahdollisuus, se on uuden alku. Voi olla, että elämäsi vähitellen muodostuu paljon paremmaksi kuin ennen masennusvaihettasi. Niin minullekin kävi. Älä siis pelkää mennä terapiaan. Jokainen ihminen on arvokas ja ainutlaatuinen yksilö.
Alfalipoiinihappohoito näyttäisi olevan toimiva keino masennukseen, joillekin toimii, joillekin ei. Minä kuulun siihen ryhmään joille toimii, mutta vei ainakin vuoden verran parantua. Sivuvaikutukset olivat aika karuja, mutta nielin ne, ja jatkoin sitkeästi hoitoa.
Ohjelmaani kuului myös ensin amalgaamipaikkojen poisto. En kadu tätä, nyt on masennus todella poissa, ja myös sosiaaliset pelot.