En tiedä kuka voisi auttaa minua, enkä osaa itse itseäni auttaa.
Olen jo lapsesta asti tahtonut vain kuolla pois, olin max. 9-vuotias kun ensimmäistä kertaa "suunnittelin" itsemurhaa, tai illalla nukkumaan käydessä toivoin että kuolisin, en heräisi enää aamulla. Hoitoa en saanut, koska kärsin hiljaa yksin.
Välillä kuoleman odotus väheni. Kun olin 18 tuli sairaala jaksoja ja itsemurha yritys, ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen.
Tämä kesä on ollut todella vaihtelevaa, enkä ole päässyt terapeutilleni lomien takia. Nyt olen monta päivää toivonut että kuolisin, en tahdo tappaa itseäni (hengellisistä syistä), mutten nää maallisessa elämässä mitään hyvää, vain hetkellisiä onnen tunteita, en voi kuvitella mitään mikä saisi minut onnelliseksi (paitsi hetkeksi), tai miksi eläisin.
Tiedän muutamia ihmisiä jotka sanovat että heille voi puhua, joopa, olen yrittänyt, mutta ei ne ymmärrä, ei ne kuuntele, kertovat omaa paskaa, ja jakavat niitä paskoja neuvoja, ja lopuksi sanovat hyvinhän sinulla menee, ei sinulla mitään ongelmia ole.
En ole myöskään piiloutunut kotiin, itseasiassa kotona olo ahdistaa, minusta on kiva olla ihmisten ilmoilla kaupungilla. Toisaalta jopa ihan tuttujenkin ihmisten kanssa on raskasta olla tekemisissä, ehkä aluksi on ihan kivaa, mutta sitten iskee se ahdistus, ja on pakko vetäytyä johonkin yksin.
On minulla yksi hyvä ystävä jonka kanssa on aina kiva ja helppo olla, mutta en ole hänestäkään kuullut mitään pitkään aikaan, sekin ahdistaa ja pelottaa, olenko menettänyt rakkaimman ihmisen.
Olen yksin, en tiedä kenelle voisin puhua, pelkään hakea apua mistään, koska en halua lisää lääkkeitä, enkä halua sairaalaan.
Vaikka hengellisistä asioista mainitsin, en silti ole mikään hihhuli, ja jos joku voi varmasti sanoa ettei kuoleman jälkeen ole mitään, niin sekin on parempi kuin tämä kärsimys.
Olen jo lapsesta asti tahtonut vain kuolla pois, olin max. 9-vuotias kun ensimmäistä kertaa "suunnittelin" itsemurhaa, tai illalla nukkumaan käydessä toivoin että kuolisin, en heräisi enää aamulla. Hoitoa en saanut, koska kärsin hiljaa yksin.
Välillä kuoleman odotus väheni. Kun olin 18 tuli sairaala jaksoja ja itsemurha yritys, ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen.
Tämä kesä on ollut todella vaihtelevaa, enkä ole päässyt terapeutilleni lomien takia. Nyt olen monta päivää toivonut että kuolisin, en tahdo tappaa itseäni (hengellisistä syistä), mutten nää maallisessa elämässä mitään hyvää, vain hetkellisiä onnen tunteita, en voi kuvitella mitään mikä saisi minut onnelliseksi (paitsi hetkeksi), tai miksi eläisin.
Tiedän muutamia ihmisiä jotka sanovat että heille voi puhua, joopa, olen yrittänyt, mutta ei ne ymmärrä, ei ne kuuntele, kertovat omaa paskaa, ja jakavat niitä paskoja neuvoja, ja lopuksi sanovat hyvinhän sinulla menee, ei sinulla mitään ongelmia ole.
En ole myöskään piiloutunut kotiin, itseasiassa kotona olo ahdistaa, minusta on kiva olla ihmisten ilmoilla kaupungilla. Toisaalta jopa ihan tuttujenkin ihmisten kanssa on raskasta olla tekemisissä, ehkä aluksi on ihan kivaa, mutta sitten iskee se ahdistus, ja on pakko vetäytyä johonkin yksin.
On minulla yksi hyvä ystävä jonka kanssa on aina kiva ja helppo olla, mutta en ole hänestäkään kuullut mitään pitkään aikaan, sekin ahdistaa ja pelottaa, olenko menettänyt rakkaimman ihmisen.
Olen yksin, en tiedä kenelle voisin puhua, pelkään hakea apua mistään, koska en halua lisää lääkkeitä, enkä halua sairaalaan.
Vaikka hengellisistä asioista mainitsin, en silti ole mikään hihhuli, ja jos joku voi varmasti sanoa ettei kuoleman jälkeen ole mitään, niin sekin on parempi kuin tämä kärsimys.
Vastaukset 6
Vanhimmat
minullakaan ei ole minkäänlaisia elämänhalua,käytän masennuslääkkeitä,olen hautonut itsemurhaa,mutten toteuta sitä kuitenkaan,mistä helvetistä saisin iloa elämään?
Eli mä oon 23wee, jos nyt kiinnostaa.. Mä suunnittelin ja vakavasti aioinkin toteuttaa itsemurhan 12-vuotiaana. Ei siihen mitään yhtä syytä ollut, en vain jaksanut elää. Nyt siis 11 vuotta myöhemmin olen (edelleen) samassa pisteessä, elämä ei vain kiinnosta. Olen ollut 15-vuotiaasta lähtien sairaalahoidossa eripituisin jaksoin, itsemurhavaaran ja syömishäiriön takia, pisin 1v, 8kk ja lyhin 2pv. En nyt tiedä auttaako tää sua yhtään, mutta täällä on ainakin samankaltaisia ihmisiä, jotka ei vähättele sua, ja jotka haluaa auttaa sua jaksamaan. Olen siis itse yrittänyt itsemurhaa useaan otteeseen, mitä ei ehkä uskoisi, koska mäkin olen tavallaan uskossa, siis käynyt riparin ja toiminut nuoriso-ohjaajan avustajana seurakunnassa. Mutta miksi uskovainen ei saisi tehdä itsaria, olen siitä kuullut eri versioita, yksi joka aikoinaan antoi mull lohtua oli se kun sairaalapastori sanoi mulle että ei Jumala välttämättä rankaise sitä joka tekee im:han tärkeintä on se mitä viimeisinä hetkinä elämässä Jumalan kanssa tapahtuu..
Usein loma terapeutista tuottaa vieroitusoireita kuten siten ettei homma tunnu pysyvän omasta mielestä hanskassa, ainakin hyvin kiinteässä analyyttisessä linjassa voi käydä näin.
Odottele rauhassa ja hakeudu kuin nyt muitten ihmisten seuraan. Elämä jatkuu taas. On hyväkin että joutuu välillä lomalle. Tämä emosta vieroitus on alkua sille että joku päivä, kun olet valmiimpi, joudut elämään ilman häntä. Eikä ole erikoista jos välillä hakeudut omiin oloihin.
Joyka ymmärtää. Joille voi puhua ja saa vastauksia. Antoisaa vuorovaikutusta.
Kun saa puhua niin epävarmuus postuu. Voi olla avoimi mielin.
Kysy lähimmästä paikallisyhdistyksestä, missä olisi keskusteluryhmiä?
http://www.mtkl.fi/jasenyhdistykset/paikallisyhdistykset/
Opiskelen mielekästä alaa, mutta näin kesällä esiin on noussut syvä tyhjyyden tunne. Olen yksin, eikä kukaan tarvitse minua. Olisi päässyt edes hanttihommiin kesäksi... En kuitenkaan usko, että kukaan voisi auttaa. Täytyy vaan olla sisällä tunne siitä, että on toivoa paremmasta. Olen myös uskossa ja joskus lapsena aikuiset epäilivät minua vajaaälyiseksi masentuneisuuteni takia. Itse uskon, että vain koen asiat ylipäätään niin voimakkaan tunteellisesti. Olen herkkä.
Ja tosiaan, toisten kommentit: "Pää pystyyn. Älä välitä." ärsyttävät, koska ne osoittavat välinpitämättömyyttä tunteitani kohtaan. Tarvitsisin ymmärrystä ja tukea, mutta ketään ei kiinnosta. Kuka piittaa, vaikka kuolisin.
Minulle tuli tapaturman ja sitä seuranneen 6kk kestäneen sairasloman jälkeen samanlaisia tuntemuksia. Palasin työelämään kuukausi sitten, sitä päivää ensin odotettiin kuin kuuta nousevaa, mutta kun se vihdoin koitti, ei kiinnostanut ei sitten yhtään. Osaltaan siksi että työni on melko fyysistä ja töihin menoa välttelen varmaan siksi että työn teko tekee kipeäksi, muttei niin kipeäksi että siitä sairaslomaa leikanneelta lääkäriltä saisi. Ei tässä ole mitään järkeä kun joka päivä mietin ennen töihin menoa että minkä tekosyyn tänään keksisin ettei tarvitsisi mennä. Lisäksi iltaisin usein menen nukkumaan toivoen ettei tarvitsisi koskaan enää herätä. Tappaa en itseäni halua, haluaisin vain kadota maan päältä, en näe tässä elämässä mitään järkeä ja mikään ei oikein tuota iloa jonka avulla jaksaisi jatkaa.