Haluaisin kysyä mielipiteitänne seuraavasta tilanteesta, joka mielestäni on mennyt jo aivan äärimmäisyyksiin.
Olen mies. Ja meillä on iso perhe. Ongelma on se, mitä tapahtui vaimolle viimeisen lapsen jälkeen? En tiedä. Mutta ENÄÄ HÄNELLÄ EI OLE minkäänlaista kiinnostusta lapsia, minua tai kotia kohtaan.
Ja kun sanon minkäänlaista, niin nykyisin se tarkoittaa kirjaimellisesti sitä. Ilmenee niin, että vaimo ei osallistu lainkaan pienten lasten hoitoon. Ei myöskään kodinhoitoon, ruoanlaittoon, siivoukseen jne. Hän ei siis tee mitään, enää ei edes auta minua.
Nyt mietitte, että miten moinen voi olla mahdollista? Sitä itsekin ihmettelen, mutta totta se on. Viimeisen lapsen äityslomalla vaimo kai kypsyi lasten hoitoon. Halusi töihin melkein heti. No, päivät hoiti ensin lapsia ja illat oli töissä. Ensin vaimolta jäi pois kotityöt, ei enää kuulema jaksanut tehdä niitä. Kaikki kodinhoito siirtyi jo tässä vaiheessa minulle.
Sitten pienintä myöten lapset pantiin päiväkotiin. Minä hain ja vein, sitten tultiin kotiin ja vaimo lähti saman tien töihin illaksi. Kun hän tuli yöllä kotiin, niin me olimme kaikki jo nukkumassa. Ironista on, että kuulin kuinka vaimo puhelimessa valitteli lapsenhoidon raskautta. Joo-o arkipäivinä hän näki lapset sen 30 sekunnin ajan, kun tulin kotiin ja hän lähti saman tien siitä autolla liikkelle ilman, että auton moottoria sammutettiin. Onko 30 sekuntia päivässä omien lastensa näkemistä raskasta?
Vaikka vaimolla oli päivät vapaata hän ei edelleenkään voinut tehdä kotitöitä, kun palkkatyö oli niin raskasta.
Voiko tästä mennä enää pidemmälle? Kyllä voi, nyt on alkanut uusi vaihe. Vaimon vanhimmat lapset edellisestä avioliitosta ovat jo aikuisia, he hommasivat asunnon kaupungista. Nyt vaimo on keksinyt, että luuhaa siellä tyttäriensä kanssa. Enää ei tule edes yöksi kotiin. Kun siitä on niin lyhyt matka töihin ja aamulla on aikainen herätys...
Minä se olen pienten kanssa aivan yksin koko ajan kotona. Ja pisteenä iin päälle, heillä on niin tärkeitä menoja, että vievät kaikki autotkin pihasta. Suomennettuna tarkoittaa sitä, että olen ollut koko kesäloman maalla kotona pienten kanssa. Nyt ei ole edes palkkatyön suomaa taukoa, kun lapset eivät ole päivähoidossa tai koulussa. Homma pyörii 24 tuntia vuorokaudessa, vaimo ei tietenkään ole aikoihin suostunut hoitamaa lapsia öisin. Nukkuu toisella puolella omakotitaloa, minä pienten kanssa toisen puolen makuuhuoneissa.
Miten välinpitämättömyys perhettään kohtaan voi mennä näin pitkälle? Lopuksi pari kuvaavaa esimerkkiä. 3-vuotias itki äänekkäästi vieressäni hetken aikaa. Vaimo heräsi toisella puolella taloa tähän ja ryntäsi repimään lasta sängystä ja uhkasi heittää pihalle. Minä en antanut, vaan otin lapsen syliin ja kylkeä kääntäen väänsin selkäni taakse. Vaimon hermot palavat hetkessä, ei kestä yhtään lapsen itkua.
Pienin on pahasti allerginen, lähes kaikelle. Olen varoittanut, että akat ei saa antaa mitään syötävää pienimmälle, minä ruokin ravintoterapeutin ohjeiden mukaan. No, yksi vanhimmista tytöistä antoi maistaa hedelmää, josta pienin sai anafylaktisen shokin. Minä valvoin pari vuorokautta sairaalassa vauvan kanssa ja kun tulin kotiin, niin kämppä oli kuin räjähdyksen jäljiltä. Ja perheen akkaväki aivan kypsänä, kun olivat pitkästä aikaa joutuneet hoitamaan pieniä. Sairaalaan ei saanut ottaa muita lapsia mukaan.
Ennen vanhimmat tyttäret auttoivat minua, mutta eivät enää, kun vaimoakaan ei enää pätkääkään kiinosta. Nyt pienin heräsi uniltaan, täytyy mennä...
Olen mies. Ja meillä on iso perhe. Ongelma on se, mitä tapahtui vaimolle viimeisen lapsen jälkeen? En tiedä. Mutta ENÄÄ HÄNELLÄ EI OLE minkäänlaista kiinnostusta lapsia, minua tai kotia kohtaan.
Ja kun sanon minkäänlaista, niin nykyisin se tarkoittaa kirjaimellisesti sitä. Ilmenee niin, että vaimo ei osallistu lainkaan pienten lasten hoitoon. Ei myöskään kodinhoitoon, ruoanlaittoon, siivoukseen jne. Hän ei siis tee mitään, enää ei edes auta minua.
Nyt mietitte, että miten moinen voi olla mahdollista? Sitä itsekin ihmettelen, mutta totta se on. Viimeisen lapsen äityslomalla vaimo kai kypsyi lasten hoitoon. Halusi töihin melkein heti. No, päivät hoiti ensin lapsia ja illat oli töissä. Ensin vaimolta jäi pois kotityöt, ei enää kuulema jaksanut tehdä niitä. Kaikki kodinhoito siirtyi jo tässä vaiheessa minulle.
Sitten pienintä myöten lapset pantiin päiväkotiin. Minä hain ja vein, sitten tultiin kotiin ja vaimo lähti saman tien töihin illaksi. Kun hän tuli yöllä kotiin, niin me olimme kaikki jo nukkumassa. Ironista on, että kuulin kuinka vaimo puhelimessa valitteli lapsenhoidon raskautta. Joo-o arkipäivinä hän näki lapset sen 30 sekunnin ajan, kun tulin kotiin ja hän lähti saman tien siitä autolla liikkelle ilman, että auton moottoria sammutettiin. Onko 30 sekuntia päivässä omien lastensa näkemistä raskasta?
Vaikka vaimolla oli päivät vapaata hän ei edelleenkään voinut tehdä kotitöitä, kun palkkatyö oli niin raskasta.
Voiko tästä mennä enää pidemmälle? Kyllä voi, nyt on alkanut uusi vaihe. Vaimon vanhimmat lapset edellisestä avioliitosta ovat jo aikuisia, he hommasivat asunnon kaupungista. Nyt vaimo on keksinyt, että luuhaa siellä tyttäriensä kanssa. Enää ei tule edes yöksi kotiin. Kun siitä on niin lyhyt matka töihin ja aamulla on aikainen herätys...
Minä se olen pienten kanssa aivan yksin koko ajan kotona. Ja pisteenä iin päälle, heillä on niin tärkeitä menoja, että vievät kaikki autotkin pihasta. Suomennettuna tarkoittaa sitä, että olen ollut koko kesäloman maalla kotona pienten kanssa. Nyt ei ole edes palkkatyön suomaa taukoa, kun lapset eivät ole päivähoidossa tai koulussa. Homma pyörii 24 tuntia vuorokaudessa, vaimo ei tietenkään ole aikoihin suostunut hoitamaa lapsia öisin. Nukkuu toisella puolella omakotitaloa, minä pienten kanssa toisen puolen makuuhuoneissa.
Miten välinpitämättömyys perhettään kohtaan voi mennä näin pitkälle? Lopuksi pari kuvaavaa esimerkkiä. 3-vuotias itki äänekkäästi vieressäni hetken aikaa. Vaimo heräsi toisella puolella taloa tähän ja ryntäsi repimään lasta sängystä ja uhkasi heittää pihalle. Minä en antanut, vaan otin lapsen syliin ja kylkeä kääntäen väänsin selkäni taakse. Vaimon hermot palavat hetkessä, ei kestä yhtään lapsen itkua.
Pienin on pahasti allerginen, lähes kaikelle. Olen varoittanut, että akat ei saa antaa mitään syötävää pienimmälle, minä ruokin ravintoterapeutin ohjeiden mukaan. No, yksi vanhimmista tytöistä antoi maistaa hedelmää, josta pienin sai anafylaktisen shokin. Minä valvoin pari vuorokautta sairaalassa vauvan kanssa ja kun tulin kotiin, niin kämppä oli kuin räjähdyksen jäljiltä. Ja perheen akkaväki aivan kypsänä, kun olivat pitkästä aikaa joutuneet hoitamaan pieniä. Sairaalaan ei saanut ottaa muita lapsia mukaan.
Ennen vanhimmat tyttäret auttoivat minua, mutta eivät enää, kun vaimoakaan ei enää pätkääkään kiinosta. Nyt pienin heräsi uniltaan, täytyy mennä...
Vastaukset 17
Vanhimmat
minkä ikäisiä olette - ilmeisesti ette ihan nuoria, kun vaimolla on jo aikuisia lapsia.
Tulee äkkisiltään mieleen kaksi vaihtoehtoa eli
vaimosi on masentunut tai sitten hän elää menetettyä nuoruuttaan ja kokee ahdistavaksi pienten lasten sitovuuden ja vaativuuden.
Ehkä sinun kannattaisi soittaa neuvolaan ja kysyä apua sieltä. He ovat asiantuntijoita tai ainakin osaisivat ohjata sinut asiantuntijan juttusille...
Jaksamista ja voimia sinulle!
Vaimo teki ekan lapsensa vielä alaikäisenä, toinen syntyi, kun oli 18-vuotias. Ja sit pian kolmas. Joten ei voi oikein vedota siihen, että EI TIETÄISI, että mitä lapsen syntyminen tarkoittaa. Tosin silloin nuorena nyt jo kuolleet mummot hoitivat lapsia paljon, nyt on aivan omassa varassa.
Olemme nelissäkymmenissä, ei ihan nuoria.
Masennus ja menetetty nuoruus, jotain sellaista olen itsekin arvellut.
Mutta ei NOIN VOI TEHDÄ. Lapset tarvitsevat äitiään. Kun akkaväki tuossa kävi illalla täällä, niin pienin yritti niin SULOISESTI kiinnittää ätinsä tai sisariensa huomiota. Kukaan heistä ei oikeastaan kiinnittänyt mitään huomiota häneen. Törkeää. Loukkaannuin jälleen kerran ja tulin tästä surulliseksi vaavin puolesta.
Asiantuntijan juttusille? Heh,heh, tuo kommentti piristi! Minä olen asiantuntija duunini puolesta. Pitäisikö mennä juttelemaan alaisteni kanssa? Se olisi kyllä noloa... Tosin olen jutellutkin asiasta epävirallisesti, jos totta puhutaan. Mutta kaikki uskovat minun pärjäävän. Niin minäkin.
Tänään vain oli huono päivä. Kun nostin pikkuista lattialta, niin silmissä sumeni ja pyllähdin itsekin siihen lattialle. Jotenkin kun tänään on katsonut alaspäin ja kumartunut niin päässä on tuntunut huonolta, mutta kun otin särkylääkettä niin tuli parempi olo. Nyt menen nukkumaan, lapset heräävät aamulla kello 7.
näin nyt sinulle..
Olitko kotona kun vaimo ei ollut töissä? Pääsikö vaimo harrastuksiin? ystävien luokse?
Niitä voit miettiä..oletko ollut hyvä puoliso ennen tätä "romahdusta"?
Mutta ennen kaikkea PUHUKAA!! mikään ei selviä yksin pohtimalla,kai sinäkin sen työsi puolesta tiedät..
Aika kinkkistä on että jos terapeutti ei osaa auttaa itseään niin hänkö ei voi/kehtaa hakea apua terapeutin terapeutilta?
Vaimoltasi jäivät väliin normaalille ihmiselle kuuluvat "rilluttelu" vuodet ennen lasten hankintaa. Nyt hän sitten elää niitä. Ja masennukselta tuo kuulostaa myös.
Menkää ihmeessä terapeutille! Itse et pysty näkemään tilannetta kunnolla.
Kyllähän sitä tietysti pitäisi tietää, mitä on tulossa, jos jo lapsia on, mutta.... Onhan näitä äitejä, jotka ovat saaneet esikoisensa muutamaa vuotta aiemmin ja sitten hajoavat seuraavan tullessa. Ihminen ei ole ennalta-arvattava (joka tilanteessa) eikä ihmisen reaktioita voi tietää etukäteen.
Ja ei noin saa tehdä - olen kanssasi samaa mieltä. Minulla on mies, joka teki noin! Ei saa ei, mutta minkäs teet. Pärjättävä on! Ehdota vaimollesi avun hakemista ja jos ei suostu teet asiat rankimman kautta ja ilmoitat muuttavasi lasten kanssa pois, jos vaimon ääni ei kellossa muutu. Meillä mies heräsi vasta, kun olimme jo muuttaneet. Nyt katsotaan, onko meistä enää koskaan yhdessä eläjiksi.
En tiedä, mitä tarkoitat sillä, että olet asiantuntija (koulutus, kokemus tms...), mutta harva ihminen - vaikka kuinka taitava olisi - pystyy olemaan täysin objektiivinen omien asioidensa kanssa. Yleensä tarvitaan ulkopuolista apua. Itsekin koen olevani ainakin koulutukseni puolesta jonkinlainen asiantuntija ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa, mutta tosi eksyksissä olin, kun ongelma kohtasi itseäni.
Jaksamista sinulle ja uskoa elämään!
Siis voiko tämä olla totta? En ole koskaan kuullut moisesta. Kauheaa! Ei kai kukaan tuollaista jaksa. Miten olet suostunut tuollaiseen? Miten annat sen tapahtua? Sun pitää nyt alkaa kova kovaa vastaan, ei tuollainen peli vetele.
Ihan ensiksi, ehdotan, että hankitte siivoojan, jos se siellä maalla on vaan mahdollista. Sen jälkeen keskustelet vaimon kanssa vakavasti ja pistät sen eukon muuttumaan.
Miten jollakin äidillä voi äitiyden tunne kadota noin täysin? En usko, että on masentunut tms. Taitaa vaan menojalka vipattaa, kauheeta.
Alkuperäinen kirjoitus on joko provo tai sitten siinä joku todella turhautunut perheenÄITI tilittää siitä, miten MIES käyttäytyy - on vain vaihtelun vuoksi kääntänyt asetelman toisinpäin! Tämä on siis vain minun tulkintani. Saattaahan se todellisuus olla taruakin karmeampaa.
sinänsä jänniä, että jos nainen kirjoittaisi noin miehestään, oltaisiin todella järkyttyneitä ja käskettäisi heittää "se kusipää sika" pellolle, ts. täystyrmäys ymmärtämättä miestä pätkääkään. nyt kun tilanne on päinvastoin, niin hyssytellään kaikenmailman masennuksilla, menetetyllä nuoruudella(?) ym. :DD
voimia ap:lle!
Tämä sama tarina on ollut täällä ennenkin.
Mutta joskushan on ihan terveellistä katsella asioita vähän eri vinkkelistä, vai mitä? Pahinta on asenteisiinsa luutuminen!
..ja minä otin niin tosissani ja tuhrasin aikaa vastaamiseen.. Mikähän mahtaa olla motiivina kirjoitella tuollaista toistuvasti? Outoa...
joo-o, olen tässä yrittänyt saada vaimoa taas ymmärtämään, että on suhtkoht normaalia, että äiti katsoisi lapsiaan pari tuntia päivässä. Nythän oli tämä uutinen, että uraohjukset kattovat lapsiaan parin tuntia päivässä. Ehdotin tätä ja sitä, että muuten ei tartte tehdä päivässä mitään muuta...
No, vaimo sanoi, että joo. Sanoin, että menen ulös vaihtamaan myrkyt biologiseen puhdistamoon, kun sii nä oli alarajahälytys mennyt päälle. Ja sanoin, että älä päästä lapsia ulos viiteen minuuttiin. No, annas olla, koko pilttiporukka oli minuutissa siinä minun takanani ja kun menin sisälle katsomaan, että mitä vaimo teki, niin surffasi netissä.
Minulla oli siinä sellaiset myrkyt esillä, että oli vaarallista pilteille. Ei tälle ihmisille voi antaa mitään lapsia hoidettavaksi, ei edes minuutiksi ilman valvontaa. Joten sen pituinen se, ei vaimosta ole lapsen hoitoon. Miksi asiasta puhua, kun tyypistä ei ole mihinkään?
Mainittakoon, että vaimo oli kuin kärpänen, joka seivästetään nuppineulalla biologisen näyttelyn museoon. Jo pelkkä ajatus, että pitäisi 5 minuuttia hoitaa lapsia näytti aiheuttavan paniikin.
Vittuilin kyllä kivasti, ei siinä mitään, pystytkö viisi minuuttia kattomaan lapsia? Väitti pystyvänsä, mutta tulokset ei oikein puhu puolestaan. Johtopäätöksenä, että ottaisi varmaan mieluummin suihin jokaiselta vastaantulevalta äijältä, kuin hoitaisi minuutin verran lapsia. Ihan saman, mitä tahansa, kunhan ei tartte hoitaa lapsia.
Lapset ovat kilttejä ja kultaisia, he eivät ansaitse tuollaista kusipäätä. Vaimo ei ansaitse nimitystä äiti.
>>>Vittuilin kyllä kivasti
Tämä on täysin intuition varassa "keksittyä", mutta kun kuvittelin itseni vaimosi paikalle ja hain syitä sille, miksi noin tekisin niin eteeni tuli seuraavia kysymyksiä:
- Saiko vaimosi koskaan viettää ns. vastuutonta vaihetta nuoruudessaan?
- Saiko vaimosi lomaa tai vapaata silloin kun halusi, vai oliko 24/7 kotona ja aina lasten sinun tavoitettavissa missä hyvänsä olikin?
- Onko vaimosi koittanut saada vapaata, lomaa tai omaa aikaa pyytämällä sitä ja koskaan sitä saamatta?
- Voisiko syynä olla totaalinen kyllästyminen siihen, ettei vaimollasi ole ollut omaa elämää oikeastaan koskaan?
- Millainen keskinäinen suhteenne on ollut ja koetko, että olette antaneet ja saaneet toisiltanne kuta kuinkin samassa suhteessa?
En halua asettua yksin vaimosi taakse, koska onhan tuollainen "hylkääminen" vähintäänkin outoa. Ja kun on pieniä lapsia kyseessä, niin kuulostaahan se käsittämättömältä.
Mutta itseni samaan tilaan asetettuna koen, että syyn pitäisi olla jokin Todella äärimmäinen ja että tilanteeseen johtaneita tapahtumia/tapahtumattomuuksia on kestänyt kauemman aikaa..ehkä jo vuosia.
Totuus kun on se, että nainen se on edelleen, joka kotona on lasten kanssa ja monissa tapauksissa vuosikausia.
Aniharva mies oikeasti jää kotiin lasten takia antaen kaiken aikansa perheelle ja unohtaen itsensä ja omat aikansa kokonaan. Ja mieshän on aina koettu vastuuttomammaksi lasten kasvattajaksi kuin nainen (oli totuus mikä hyvänsä), eli lähtevät ja hylkäävät perheitään mitä älyttömimmistä syistä. Tällainen se nk. yleinen kuva on.
Tässä voisi jotenkin verrata tilannetta jopa siihen, mistä syystä mies menee ja tappaa ja mistä syystä nainen menee saman tekemään; naisella on valtaosassa tapauksista raskas syy mennä niin pitkälle (pitkään jatkunut väkivaltainen liitto jne), mies taas saattaa tuikata puukon rintaan yhden kossupotun velan takia..
Kaukaa haettua juu, mutta ymmärtänet mitä tarkoitan?
Eihän tuossa tilanteessa auta muu kuin puhuminen. Ja ehkä se olisi viisainta jonkun kolmannen osapuolen, ammattilaisen, ohjaamana?
Olen aika varma, että jos lähdet "pahalla vaatimaan" niin saat vastaasi vain pahaa, joten tee kaikkeksi ja koita hyvällä.
Ole rehelllinen niin itsellesi kuin vaimollesikin ja tärkeintä olisi saada lapsetkin ymmärtämään mistä on kyse; he seuraavat tilannetta ja ymmärtävät kaiken mitä tapahtuu, mutta eivät syitä siihen. Muista puhua lasten kanssa asiallisesti, syyllistämättä ketään.
Mahtaako tällainen mielipide mitään auttaa..?
Toivon, että herättäisi kuitenkin ajatuksia ja saisi rattaita eriraiteille hetkeksi.
Omat ympyrät on kuitenkin aina OMAT, eikä niihin ulkopuolisen ole helppoa puuttua. Saati auttaa. Mutta se huono puoli niissä on, että niihin jumiutuu myös helposti paikalleen löytämättä ulospääsyä mistään.
On hyvä, että avauduit täällä ja toivotan voimia avautua asiasta myös esim. perheneuvolassa.
Lapsesi luulevat että syy on heissä, että he ovat tehneet jotain mikä saa äidin olemaan noin kylmä ja tunteeton.
Sinuna selittäisin heille heti (jokaisen "kypsyysasteen" mukaan) mikä on homman nimi ja että se ei missään tapauksessa ole kenenkään heidän vika.
Nostan hattua sinulle että et ole heittänyt hanskoja tiskiin (niinkuin vaimosi on kuvauksesi mukaan tehnyt). Sinä olet nyt ainut joka voi antaa niille lapsille hellyyttä ja rakkautta.
Jos ette vaimosi kanssa mene yhdessä minnekään juttelemaan asioista, niin suosittelen että menisit yksin. Sinulla täytyisi olla joku henkilö (mieluiten tietysti ammattiauttaja, vaikka yksityiseltä puolelta) jolle voisit "purkautua", että jaksat taas arjessa olla hyvä isä.
Voimaa ja kanttia tuollainen vaatii, että jaksaa koko ruljanssia yksin pyörittää. Joskus olet vielä kiitollinen siitä että jaksoit, koska lopputuloksen näet lapsissasi kaikkina tulevina vuosina.
Tuolla joku mainitsi siivoojan palkkaamisesta, mielestäni se on älyttömän hyvä idea! eikö vaan?
Sinulla on ihan tarpeeksi hommaa jo lastesi kasvattamisessa kaiken henkisen paineen keskellä, että jättäisin kotityöt kiltisti jollakin kotiapulaisella tai siivoojalle. Niistähän saa sen verovähennyksenkin.
Paljon tsemppiä ja voimia sinulle!!!!!!!
Tuollaista on monien lasten äitien elämä. Eroa on siis vain se, että teidän tapauksessa se perheestä kieltäytyjä on äiti, ei isä. Eihän se tietenkään tee asiasta mitenkään helppoa tai hyväksyttävää, mutta ihan normaalia se on.
Minun isäni oli samanlainen minun lapsuudessani. Meitä oli kaksi pientä lasta. Äiti toivoi, että isämmekin olisi hoitanut meitä, omia lapsiaan, sekä kotia, mutta ei - äidin vastuulle jäi perhe sekä koti. Isä oli koko ajan vain töissä ja harrastuksissa. Harrastukset varsinkin olivat perhettä tärkeämpiä. Vielä 22-vuotiaanakin muistan, miten minun oikeana vanhempanani on ollut koko ajan vain äiti. Olen tavallaan surullinen: olinko niin kamala lapsi, jottei isä jaksanut minua ja oli siksi mieluummin poissa kotoa?
Suosittelen, jotta yrität nyt saada vaimosikin auttamaan sinua lasten ja kodin kanssa. Muuten, kun 15 vuotta on kulunut, lapsesi muistavat vain toisen vanhemmistaan - sinut - eivätkä usko äitinsä koskaan välittäneen heistä. Tsemppiä!