Itkettää nämä ainaiset riidat, ei se erilleen kasvaminen vaan sen huomaaminen ettemme ole koskaan kovin kiinteästi toisiimme kasvaneetkaan. Tyttäreni, lapseni, murkkuni. Minä rakastan sinua, tottakai, koska äidin kuuluu niin tehdä. Mutta voi kuinka välillä toivonkaan että voisin vain nostaa kytkintä ja jättää sinut mummollesi, joka on tämän elinikäisen eron ja valtataistelun välillemme auttanut.
Itkettää oma voimattomuus, oma tyhmyys ja ymmärtämättömyys että annoin sen tapahtua.
Elämää on valunut hukkaan, siitä yhteistä aikaamme 14vuotta. Se aika olisi pitänyt rakastaa, nauraa, tukea ja tarkkailla kasvuasi, iloita kaikesta uudesta oppimastasi. Mutta mitä tein... Itkin syyllisyyttäni, huonommuuttani, surkeata äitiyttäni, en uskonut kykyihini vaan kuuntelin kieliä mitkä lauloivat muuta. vaikka sinä minulle koko pienen lapsesi ruumiinkielellä huusit "äiti rakasta minua, minä olen sinun lapsi, en kenenkään muun, äiti älä jätä, huomaa minut, ota syliin...!"
Nyt kun olen kokenut sen, äitiyden uudelleen, tiedän mitä sen olisi pitänyt olla. Miten se olisi syntynyt, elänyt ja tukenut.
Ja nyt olemme tässä.
Eivät voimani kohta enää riitä. Enkä tiedä, luoja paratkoon, mistä len niitä tähänkään asti ammentanut. Jostain vain on se kipinä löytynyt millä on jaksettu taas päivä, kaksi eteenpäin.
Nolottaa enää edes asua täällä enää, mitähän naapuritkin ajattelevat taas... Jatkuvaa riitaa, huutamista, taistelua... En kehtaa kyllä enää ulos mennä.
Tiedän yhden vahvuutemme olevan siinä, ettemme päästä enää elämäämme meitä toisistamme pois repiviä ihmisiä. Mutta enhän voi niitä sinulta viedä, ne ovat sinun lapsuuttasi, osa sinun elämääsi!
Itse en heitä elämääni enää halua, kaiken tämän jälkeen. En jaksa heitä enää, ja kuolleena minusta ei ole kenellekään iloa.
Eli onko minun laitettava sinut siis valitsemaan joko he tai minä? Raakaa, julmaa?
Mutta minäkin haluan elää ja hengittää. Ja sinulla on heihin oikeus, minä vain olen niin kurja, heikko, poljettu paska ettei enää voimani riitä.
Ja sitten on tämä pieni ihminen, uusi elämä, uusi viaton elämä, joka kärsii ja itkee näistä jatkuvista taisteluista ja riidoista.
Lapsi parka... Eikä ole pakopaikkaa. Kenelläkään meistä.
Oli aika jolloin ymmärsin miksi äidit surmasivat lapsensa ja itsensä. Mutta uskon kyllä toivon kirkastavaan kipinään, kun vain on vahvuutta tehdä päätöksiä. Mutta onko omalla kohdallani enää jaksamista toteuttaa niitä...
Olisi edes normaalia taistelua. Kotiintuloajoista ja muusta... Mutta ei meillä ole. Vaan jotain... Kylmää ja nihkeää. Petollista.
Huh, helpotti. Mutta mitä minä teen... );
Itkettää oma voimattomuus, oma tyhmyys ja ymmärtämättömyys että annoin sen tapahtua.
Elämää on valunut hukkaan, siitä yhteistä aikaamme 14vuotta. Se aika olisi pitänyt rakastaa, nauraa, tukea ja tarkkailla kasvuasi, iloita kaikesta uudesta oppimastasi. Mutta mitä tein... Itkin syyllisyyttäni, huonommuuttani, surkeata äitiyttäni, en uskonut kykyihini vaan kuuntelin kieliä mitkä lauloivat muuta. vaikka sinä minulle koko pienen lapsesi ruumiinkielellä huusit "äiti rakasta minua, minä olen sinun lapsi, en kenenkään muun, äiti älä jätä, huomaa minut, ota syliin...!"
Nyt kun olen kokenut sen, äitiyden uudelleen, tiedän mitä sen olisi pitänyt olla. Miten se olisi syntynyt, elänyt ja tukenut.
Ja nyt olemme tässä.
Eivät voimani kohta enää riitä. Enkä tiedä, luoja paratkoon, mistä len niitä tähänkään asti ammentanut. Jostain vain on se kipinä löytynyt millä on jaksettu taas päivä, kaksi eteenpäin.
Nolottaa enää edes asua täällä enää, mitähän naapuritkin ajattelevat taas... Jatkuvaa riitaa, huutamista, taistelua... En kehtaa kyllä enää ulos mennä.
Tiedän yhden vahvuutemme olevan siinä, ettemme päästä enää elämäämme meitä toisistamme pois repiviä ihmisiä. Mutta enhän voi niitä sinulta viedä, ne ovat sinun lapsuuttasi, osa sinun elämääsi!
Itse en heitä elämääni enää halua, kaiken tämän jälkeen. En jaksa heitä enää, ja kuolleena minusta ei ole kenellekään iloa.
Eli onko minun laitettava sinut siis valitsemaan joko he tai minä? Raakaa, julmaa?
Mutta minäkin haluan elää ja hengittää. Ja sinulla on heihin oikeus, minä vain olen niin kurja, heikko, poljettu paska ettei enää voimani riitä.
Ja sitten on tämä pieni ihminen, uusi elämä, uusi viaton elämä, joka kärsii ja itkee näistä jatkuvista taisteluista ja riidoista.
Lapsi parka... Eikä ole pakopaikkaa. Kenelläkään meistä.
Oli aika jolloin ymmärsin miksi äidit surmasivat lapsensa ja itsensä. Mutta uskon kyllä toivon kirkastavaan kipinään, kun vain on vahvuutta tehdä päätöksiä. Mutta onko omalla kohdallani enää jaksamista toteuttaa niitä...
Olisi edes normaalia taistelua. Kotiintuloajoista ja muusta... Mutta ei meillä ole. Vaan jotain... Kylmää ja nihkeää. Petollista.
Huh, helpotti. Mutta mitä minä teen... );
Vastaukset 3
Vanhimmat
jos olosi parani edes yhtään että sait purkaa tuntojasi, niin se on hyvä. tekstistäsi välittyi aivan kamala tuska..koita jaksaa! joskus se elämä alkaa hymyilemään. mennyttä aikaa ei saa takaisin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa raksatamaan ja välittämää yms.
ei elämä ole kuitenkaan niin kauheeta, kuin ehkä sinusta nyt juuri tuntuu.
Ymmärsin, että olet saanut pitkän ajan jälkeen lapsesi kotiin ja hän on nyt murkkuikäinen.
Siinä sitä on yhdistelmää ihan tarpeeksi.
Kuitenkin sun täytyy ymmärtää, että lapsesi käy nyt omaa taisteluaan hormooniensa kanssa. Ihan kaikkeen mitä hänelle tai hänessä tapahtuu, ei sulla ole mitään tekemistä, älä siis syyllistä itseäsi kaikista tapahtumista.
Ihan normaalioloissakin äideillä on murkkutyttäriensä kanssa vaikeuksia, joten kaikki ei johdu taustoista.
Tytöt vielä hallitsee sanansa. Osaavat valita just ne minkä tietää pahiten äitiä satuttavan.
Viisainta olisi nyt, että itse laitat jäitä hattuun. Älä rupea riitelemään, älä ainakaan samalla tasolla murkkusi kanssa.
Ymmärsinkö oikein, että lapsesi haluaisi takaisin mummolaan, koska kaipaa "entistä" elämäänsä.
Etkö voisi suostua kompromisseihin?
Olet oikeassa, ettet voi kieltää lapselta sitä, mikä on hänelle ollut tuttua ja turvallista ja kaikkia läheisiä ihmisiä, vain siksi, että hän on sinun synnyttämäsi.
Anna periksi siten, että hän voi tavata mummoaan niin paljon kuin mahdollista.
Älä nyt ainakaan oma ylpeyttäsi kiellä. Siitä seuraa vain välillenne tosi paha juopa.
Äläkä syyllisty koskaan lapsen mummoa hänelle haukkumaan, koska ilmi selvästi mummo on lapselle hyvin tärkeä. Tiedän sen kokemuksesta, koska olen sij.äiti, että kun lasten biol.vanhemmat ovat haukkuneet/arvostelleet minua lapsilleen, on se kääntynyt heitä vastaan, koska lapset ovat kiintyneet minuun ja tietävät, ettei syytökset ole totta, tai heillä ainakin on ollut hyvä.
Sama tapahtuisi, jos minä moittisin biol.vanhempia. Aivan varmasti lapset olisi puolustus kannalla ja vihaisia minulle.
Eivät ole tyhmiä, joten osaavat itsekin päätellä asioita, mutta ja ehkä juuri siksikin eivät kestä kuulla muiden suusta totuuksia, koska se satuttaa liikaa. Älä siis anna katkeruutesi äitiäsi kohtaan tulla teidän väliinne.
Yritä eritellä asiat toisistaan. Ne mitä todella on tapahtunut ja ne, mitkä ovat vain tunteen tasolla, siis mutu-pohjalla.
Yritä ymmärtää lastasi. Lapsesi nyt antaa sulle tavallaan takasin sitä mitä ei sulta aikanaan saanut. Hän esittää kylmää ja tunteetonta. Se kaikki on kuitenkin sitä samaa aikuistumisprosessia ja ihan hyvä, että hän käy nyt niitä asioita läpi. Sittenhän on pöytä puhdistettu, kun murkkuikä helpottaa.
Asiaa helpottaisi kovasti, jos et menisi siihen oireiluun liikaa mukaan. Yritä katsoa ulkopuolisena, vaikka niin sisällä oletkin.
Kuitenkin olet ulkopuolinen tyttäresi hormoonien vaikutukseen.
Se on iso paketti kaikkinensa. Kyllä se ajan kanssa helpottuu.
Anna kuitenkin periksi sellaisessa, mikä ei vahingoita lastasi , eli esim. mummola käynnit, tai vaikka pidempi oleskelukin siellä. Kysy mitä lapsi haluaa ja mitä tuntee ja tee niin kuin hänelle on parasta.
Mitään et menetä, vaikka päästäisit tyttösi takaisin, ehkä päin vastoin. Ei se murkkuikä mene ohi vain sillä, et muuttaa pois äidin luota.
Kohta on mummokin hänen mielestään aivan mahdoton.
Murkkuikäisellä ei ole missään hyvä, mutta onneksi se vaihe menee ohi aikanaan. Jos nyt et pilaa välejänne lopullisesti, niin saat varmasti ihanat välit vielä tyttäresi kanssa, kun hän on pikkusen aikuistunut.
Tsemppiä teille.
Sun on nyt oltava se, joka ymmärtää ja joustaa. Murkkuikäinen ei siihen pysty.
Hei,
Minun äitini kuoli pari viikkoa sitten ja eilen oli hautajaiset. Päällimmäinen suru ja harmi on juuri noista riidoista ja oman tilan hakemisesta joskus aivan idioottimaisilla tyyleillä. Siis minun murkkuiässä. Kyllä ne jutut tulee melkein kaikille ja aina on joku puuttumassa asiaan ja luulee olevansa viisaampi. Minun poikani kohta 9v. kyllä nyt jo on aikamoinen ilkimys kun sille päälle sattuu, mutta kohtauksen jälkeen kuin ruusunnuppu. Minäkin yritän kestää ja silti harrastaa jotain ja ajatella myös omaa terveyttäni. Muutenhan en voisi pitää huolta lapsestani. Ei omakaan äitini aina jaksanut kuunnella, kun ovet paukkui sisarustenkin meillä riidellessä. Välillä hän itki ja sanoi, että en halua elää, mutta suht hyvän ja sosiaalisen elämän hän loppujen lopuksi eli.