helmikuuussa poikani 20v teki itsemurhan. Maailma romahti. Olin kuitenkin vain kaksi päivää sairauslomalla kuoleman jälkeen ja toiset kaksi hautajaisten jölkeen. Hän asui 300km päässä meiltä, jonne hänet myös haudattiin.
Maaliskuun hukutin suruani töihin kunnes luonnollisesti putosin, juotuani ensin neljä päivää ja sitten katkolle lepäämään.
Sieltä päästyäni menin terveyskeskuksen lääkärille joka ei edes yrittänyt ymmärtää tilannettani vaan antoi kaksi viikkoa lomaa ja sanoi että aika ja työ parantaa.
Lomalla kävin terapiassa ja töiden alettua vielä muutaman kerran, kunnes en kertakaikkiaan jaksanut niissä käydä, työ vei kaiken energian.
Viikko ennen juhannusta tuntui etttei missään ole järkeä voimat riitti tyässä käyntiin kaikkia muu sai jäädä. Tänä aikana ajattelin hyvin vähäsen kuolluttta poikaani, taas ikään kuin pyyhin hänet pois mielestä. Juhannuksena annoin periksi ja join itkin ja join.
Jäin kesälomalle viikoksi ja maanantaina menin terveyskeskukseen samalle lääkärille, joka ei tälläkään hetkellä kuunnellut miuta yhtään. Diaknoosi keskivaikea masennus niin kuin huhtikuussakin, kaski viikkoa saikkua ja tyyliin koita jaksaa aika parantaa. Pyysin kerralla kunnon loman, ei kuulema käy ilman seurantaa.
Sain kehotuksen mennä uudelleen loman loputtua, jos tilanne ei muutu.
Cipraleksia olen käyttänyt kohta kaksi vuotta ja annosta nostettiin kaksi kuukauttta sitten 20.een
Haluaisin vaan surra omaa tahtiin tätä poikaani joka joka påivå on mielessäni. En tajua millä mittarilla koni tohtori määrittelee surun kestoa.
Pelkään vaan jos menen takas töihin henkinen kuntoni romahtaa niin paljon ettten selviä ikinä. Pyysin kyseiseltä lääkäriltä lähetteen mielenterveystoimistoon johon suhtautui nihkeästi luvatan sen kuitenkin kirjoittaa.
Voimat on niin loppu etten jaksa edes A-klikalta varata keskustelu aikaa, kaikki ylimääräinen tuntuu olevan ponnistuksen takana.
Sunnuntaina lähden 300km päähän nuorimmmaiseni rippijhuhliin ja nyt jo tuntuu et mistä ihmeestä saan sinnekkin voimia. Samalla reissulla on tarkoitus käydä haudalla jossa en ole vielä hautajaiseten jälkeen käynyt.
Ottaa niin sairaasti päähän kun tietää tarviavansa apua mutttei kukaan tunnu ymmärtävän,
työ tyntuu olevan ainoa mittari millä ihminen on ihminen. Miksei kukaan tajua kun ei jaksa niin ei jaksa ja miksi en saa ajatella poikaani niin paljon että kipu häviää miksi pitäis unohtaa koni tohtorin sanoja lainatakseni. Pelkään että masennustila on kohta vaikeampi.
Maaliskuun hukutin suruani töihin kunnes luonnollisesti putosin, juotuani ensin neljä päivää ja sitten katkolle lepäämään.
Sieltä päästyäni menin terveyskeskuksen lääkärille joka ei edes yrittänyt ymmärtää tilannettani vaan antoi kaksi viikkoa lomaa ja sanoi että aika ja työ parantaa.
Lomalla kävin terapiassa ja töiden alettua vielä muutaman kerran, kunnes en kertakaikkiaan jaksanut niissä käydä, työ vei kaiken energian.
Viikko ennen juhannusta tuntui etttei missään ole järkeä voimat riitti tyässä käyntiin kaikkia muu sai jäädä. Tänä aikana ajattelin hyvin vähäsen kuolluttta poikaani, taas ikään kuin pyyhin hänet pois mielestä. Juhannuksena annoin periksi ja join itkin ja join.
Jäin kesälomalle viikoksi ja maanantaina menin terveyskeskukseen samalle lääkärille, joka ei tälläkään hetkellä kuunnellut miuta yhtään. Diaknoosi keskivaikea masennus niin kuin huhtikuussakin, kaski viikkoa saikkua ja tyyliin koita jaksaa aika parantaa. Pyysin kerralla kunnon loman, ei kuulema käy ilman seurantaa.
Sain kehotuksen mennä uudelleen loman loputtua, jos tilanne ei muutu.
Cipraleksia olen käyttänyt kohta kaksi vuotta ja annosta nostettiin kaksi kuukauttta sitten 20.een
Haluaisin vaan surra omaa tahtiin tätä poikaani joka joka påivå on mielessäni. En tajua millä mittarilla koni tohtori määrittelee surun kestoa.
Pelkään vaan jos menen takas töihin henkinen kuntoni romahtaa niin paljon ettten selviä ikinä. Pyysin kyseiseltä lääkäriltä lähetteen mielenterveystoimistoon johon suhtautui nihkeästi luvatan sen kuitenkin kirjoittaa.
Voimat on niin loppu etten jaksa edes A-klikalta varata keskustelu aikaa, kaikki ylimääräinen tuntuu olevan ponnistuksen takana.
Sunnuntaina lähden 300km päähän nuorimmmaiseni rippijhuhliin ja nyt jo tuntuu et mistä ihmeestä saan sinnekkin voimia. Samalla reissulla on tarkoitus käydä haudalla jossa en ole vielä hautajaiseten jälkeen käynyt.
Ottaa niin sairaasti päähän kun tietää tarviavansa apua mutttei kukaan tunnu ymmärtävän,
työ tyntuu olevan ainoa mittari millä ihminen on ihminen. Miksei kukaan tajua kun ei jaksa niin ei jaksa ja miksi en saa ajatella poikaani niin paljon että kipu häviää miksi pitäis unohtaa koni tohtorin sanoja lainatakseni. Pelkään että masennustila on kohta vaikeampi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Etkö voi jäädä kertaheitolla esim. vuoden lomalle? Sinun olisi nyt hyvä keskittyä nuorimmaiseesi sillä hän varmasti kaipaa sinua.
Itsemurha on ehkäpä surullisinta maailmassa, mutta siittäkin täytyy vain selvitä.
Itsellä kansa ollut vaikea vuosi.Rakas ystävä teki itsemurhan 8.7-07 nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaan.Meikäläisen juominen on ollut aivan älytöntä.Sekoila huutamista itkua raivoa..yms olen nyt ollut 2vk juomatta masennus on helpottanut saan käydä surutyötä selvin päin.Muut en osaa sanoa...(itku tuli)
Hei!
Ensimmäiseksi otan osaa!
Oman pojan menettäminen on varmasti todella kova pala, en pysty antamaan edes tähän mitään neuvoa.Onneksi teillä on toinen lapsi, koska teidän on taisteltava hänen takia, se tarvitsee teitä äitinä ja tukijana. Olen varma, että te tarvitsette apua nyt ja teidän on mentävä vaikka yksityiselle lääkärille, vaikka se olisi kalliimpaa. Voisitte myös hatkita ammattiauttajaa eli psykologi, koska puhuminen auttaa edes vähän.
Toivotan teille jaksamista, jaksamista ja jaksamista.
ikävää sinulle onkaan sattunut, teki pahaa lukea siitä. Tarvitset ehdottomasti kunnollisen psykiatrin, jolle voit purkaa tapahtumia. Lääkärisi on toiminut kumman välinpitämättömästi. Onneksi hän sentään kirjoitti lähetteen mielenterveystoimistoon. Toivottavasti et joudu pitkiin jonoihin siellä, silloin olisi parempi varata aika yksityispsykiatrilta. Olen itse saanut hyvän avun keskivaikeaan masennukseeni monia vuosia sitten. Sain lääkityksen ja lyhytterapiaa ja pääsin takaisin työelämään. Ymmärrän hätäsi, vaikka itselläni ei ollutkaan noin suunnattoman pahaa kestettävänä kuin oman lapsen itsemurha. Minulla oli vain luonnehäiriöinen huonekaveri ja häntä kaikessa tukeva toimistopäällikkö.
kuulostaa siltä ettei psykiatri ole oikeissa hommissa, kun ei korviaan lotkauta.et kertonut onko joku kotona jakamassa ja tukemassa sinua. sairastan itse skitsofreeniaa ja minulle ei ole tullut vastaan
psykiatria joka ois ottanut väliin pitämättömästi. mutta tiedän että on muitakin ihmisiä jolla on sama tilanne kun sinulla. ei aina tarvi psykiatria jos on
joku joka kuuntelee ja on tukena.tiedän että on vaikeaa löytää sellasta. minusta olisit kyllä pidemmän sairasloman tarpeessa, jos olisin psykiatri. lähimmäisen pois meno on aina minusta sellanen juttu, että ihminen tarvii sairaslomaa toipuakseen. jotkut psykiatrit on vaan niin välinpitämättömiä että, tuntuu että on vaan rahan perässä. että saa rahat ja ei välitä hölkäsen pöläystä asiakkaasta. pitäisi erottaa sellaiset psykiatrit. olisi kyllä mukava tietää tuntemuksistasi enemmän ja tukea. olen kai liian psykiatrinen ihminen.
anteeksi väärälle henkilölle, piti laittaa annelizielle
viestiäsi lukiessani arvasin, ettet tarkoittanut minulle. Masennus on kumma tauti, josta voi parantua, mutta se voi myös uusiutua. Minullekin kerran uusiutui, kun jouduin töissä stressaavaan kiireeseen ja sen lisäksi toiset purkivat huonoa oloaan minulle 'leelian lepotuolina'. En raaskinut keskeyttää ja tuli burn out lievänä. Selvisin siitä syömällä muutaman kuukauden mielialalääkkeitä. Sen jälkeen elämä on taas tuntunut mukavalta ja olen tyytyväinen elämääni ja harrastuksiini.
minä syön loppu elämäni lääkkeitä, ja se ei ole enää minulle haitta. masennus voi iskeä kelle tahansa ja missä iässä tahansa.
osaanottavista vastauksista. Kyllä on kotona mies mutta menetetty lapsi ei ollut yhteinen eikä asunut meillä nykyisen mieheni kanssa koskaan. Poikani on edellisestä liitostani josta on myös tytär ja vanhempi poika. Molemmat sikuisia ja asuvat kaukana minun luoltani.
En ole varma haluanko päästää irti kuolleesta lapsestani joka joka päivä on läsnä, jokainen asia tuo hänet muistoissani luokseni.
Haluan vaan rauhassa surra suruni en hukuttaa sitä työhön tai mihinkään tällä hetkellä. Työ ei auttanut niin kuin sen olisi pitänyt siitä johtuu nyt tää masennus ja haluttomuus.
Nuoorin lapsistani siis pääsee ripille sunnuntaina hän asuu isänsä kanssa, nyt jotenkin pelottaa sukujuhlat ja kaikki ylimääräinen härdelli.
Tiedän että nousen kuin kissa jaloilleni kunhan saan voimia et menen puhumaan asioista ammmatiauttajalle...Mutta sen aika ei ole vielä