Baby Björn

Me ollaan käytetty babybjörnin rintareppua päivittäin naama menosuuntaan 3kk iästä lähtien eli silloin kun poika oppi kannattelemaan päätänsä hyvin. Ensin tietty vaan pieniä aikoja eli 5-10min kerrallaan, nykyään (poika liki 5kk) käyn rintarepulla kaupungilla, imuroin ym.

Olen kuullut että kantoliinoissa ei voi kantaa lasta kasvot eteenpäin, mutta rintarepuissahan se on aivan mahdollista...
Monesti puhutaan siitä että rintareput on kivoja, kun lapsia voi pitää niissä kasvot eteenpäin, mutta liinoissa ei. Rintareppujen kasvot eteenpäin -asento ei lukemieni tietojen mukaan ole lainkaan sen turvallisempaa lapsen fyysisen kehityksen kannalta kuin liinojen kasvot eteenpäin -asento jalat roikkuen. Juuri tuo että jalat roikkuvat on lapsen selkärangan kannalta ongelmallista. Pienellä lapsella ei vielä ole S-muotoista selkärankaa ja siksi se voi vahingoittua tuosta asennosta.

Mitä sitten ulkomaailman kohtaamiseen tulee niin uskoisin että kannettu lapsi kokee itsensä kaikissa sidonnoissa/asennoissa turvallisemmaksi kuin muuten kuljetettu.
Tähän liittyy monta asiaa. Puhun nyt sekä äitinä että sosiaali­psykologina/kasvatustieteilijänä, yritän kertoa mitä ajattelen ja mitä olen lukenut. Pieni lapsi ei vielä ole oppinut suodattamaan informaatiotulvaa samalla lailla kuin vanhempi lapsi tai aikuinen. Hän opettelee tätä ja muita asioita tarkkailemalla miten rakkaat muut tekevät. Jos hän on lonkkasidonnassa, hän voi helposti tarkkailla samalla äitiä ja tämän reaktioita. Jos hän on jossakin masu-masu -asennossa niin hän voi kurkistaa sivusta ja välillä levätä, piiloutua. Sama juttu selkäreppusidonnoissa. Masu-masu ja selkäreppusidonnat voi sitoa niin korkealle että vauva näkee olan yli (tämä on muuten myös hyväksi kantajan selälle). Minusta sillä on myös merkitystä minkälaisesta ympäristöstä on kyse. Kotona on tutut kasvot ja äänet, huoneet ja tavarat. Samoin tutussa leikkipuistossa. Onhan se selvä että vauva haluaa nähdä kun äiti kuorii perunoita tai imuroi, jos hän ei ole väsynyt. Näissä tilanteissa minusta voi aivan hyvin pitää vauvaa esim. Buddha-asennossa tai yliolanliinan kengurupussissa. Metrossa, kaupassa ja kaupungilla kannattaisi kuitenkin harkita josko se riittäisi että vauva voi nähdä kantajan olan yli, joko selkäpuolelta tai vatsapuolelta. Kirkilioniksen mukaan sitä mitä usein pidetään vauvan vilkkautena voi olla yliväsymystä, ja sen huomaa siitä että vauvan on vaikea nukahtaa illalla.

Joidenkin kantoliinojen ulkomaisilla sivuilla on kuvia, joissa pieniä vauvoja kannetaan ristisidonnoissa kasvot eteenpäin jalat liinan ulkopuolella roikkuen eli ns. sumoasennossa. Tästä kantotavasta on olemassa ristiriitaisia mielipiteitä. Kaikki eivät pidä asentoa hyvänä lapselle, joka ei vielä osaa itse seistä kunnolla. Ongelmana pidetään sitä, että lapsen selkäranka on tässä kantoasennossa väärässä asennossa. Vauvan selkäranka on pyöreä ), kun taas aikuisen selkärangassa on neljä kaarta. Nämä kaaret ovat kehittyneet yleensä vasta 1-vuotiaana. Asento ei ole paras mahdollinen myöskään lonkkien kehittymisen kannalta. Lonkkien tulisi olla vähintään suorassa kulmassa, koska se on paras asento lonkkanivelen kehittymiselle.

On myös muita syitä miksi em. asentoa ei pidetä hyvänä. Näissä asennossa lapsi joutuu kohtaaman maailman ilman mahdollisuutta kääntää katsettaan sivuun. Hän ei voi torjua kaikkia virikkeitä eikä myöskään tarkastella vanhempansa kehoa ja sen viestejä tulkitakseen näkemänsä. Lonkalla ja masu-masua vasten kannettaessa tätä ongelmaa ei ole. Em. ajatuksia voi lukea mm. käyttäytymispsykologi Evelin Kirkilioniksen kirjasta Lapsi kaipaa kantamista, joka on ilmestynyt Phasmascriptin kustantamana suomeksi keväällä 2002.