Mä yritän päivästä päivään mennä kaiken tän mukana mitää pitää päivisin tehdä ja olla vähän niinku muut.Työt ja kaikki on aikoja sitten unohdettu mut nyt mun elämässä on tapahtunu niin paljon kurjaa et mulla on sellasia ahdistus kohtauksi et mä revin käsiäni ja hiuksiani.Kuolema on nyt tullu osaks tulevaisuutta vaiks ei niin pitäis olla.Lääkitykset on ja terapiassa käyn mut ei sellasta sössötystä jaksa kuunnella kun ei ne oo kohtaamassa niitä asioita mitä mä joudun kohtaamaan yksin.Elämä on ylämäkeä ja alamäkeä,ja kun tulee joku kriisi se vie aikansa siitä selvitä.Sitä se elämä on sanotaan mulle usein mut jos mua niin nimenomaan se elämä kiinnostakkaan.Se on niin väärin että yhden ihmisen ratkasut vaikuttaa niin monen elämään ja pilaa paljon asioita.Tä on kuitenkin mun elämä ja mun mielestä mun on oikeus päättää sen jatkumisesta,muut ei kuitenkaan oo samaa mieltä.Mut mitä järkeä on ikuisessa suossa.Eihän täysin huonoa elokuvaakaan jaksa loppuun katsoa.
kuolema
nukuttaa
18604
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
meille minkälaisista ongelmista on kyse, jos vaan voit, jo niitten kirjoittaminenkin voisi auttaa!
Suurin ongelma ja kysymysmerkki on että mitä mä teen kun noi täysin turhat rauhottavat ei enää auta ja ahdistus kasvaa niin suureksi ettei oo mitään muuta vaihtoehtoa kun lopettaa se.Mä tyhmästi kieltäydyn tietyistä hoitokeinoista koska ne ahdistaa mua vaan enemmän ja vaikka jonkun sairaala käynnin jälkeen kaikki on vielä sairaampaa.Mä en mene sairaala hoitoon kun en halua olla hullu.Mut enhän mä oo enää mitään muuta ku kuihtunu ihminen joka ei enää ees syö. Ei mul oo voimaa mihinkään isoihin prosesseihin mä haluan tän pahan olon pois nyt mikä ei oo mahdollista muuten ku niin miten mä haluan.
mikä ahdistaa, kerrot että ahdistus kasvaa suureksi, mutta siihen on syy? ..tuskin sua syyttä ahdistaa?
Se on niin monen asian summa,on niistä asioista niin monesti puhuttu niin monen kanssa mutta turhaan.Mä vaan mietin että miten sitten käy kun pää todella pamahtaa,sitä mä tässä koko ajan odottelen ku olo yltyy koko ajan huonommaksi ja huonommaksi.Jos ois vaiks joku lääke minkää ottaa ettei tee mitää suunniteltua vai auttaako siihen mikään,oisko niitä muitakaan auttanu.Noi nykyset rauhottavat vaan väsyttää ja tekee mielen sellaseks ettei ois ollenkaan vaikeeta tehdä niin kun haluaisin.Masennuslääkkeetkin on täyttä soopaa,niitä oon kaikenlaisia kokeillu ja nää nykyset auttais mua muka syömään.En mä oo tänäänkään syöny muuta ku rauhottavia veden kanssa.Kyl on kiva ja nätti elämä,aurinkoki paistaa.Ei tälläsessä sonnassa oo mitään järkeä enää.
tietenkään me ei voida sinua auttaa sen kummemmin kuin neuvoa!
-mutta pitäisi kait ammattiauttajan kanssa tutkia mistä tuo ahdistus on lähtöisin, ja hoitaa se asia kuntoon niin hyvin kuin pystyy!
jos taasen on tapahtunut jotain peruuttamatonta, se on vain hyväksyttävä, elettävä!
-jos yhtään lohduttaa ei tämä elämä tunnu ketään helpolla päästävän!
Niinpä, mua vaan ei kiinnosta enää hyväksyä ja pitää tätä kaikkea sontaa osana elämää. Itsessään elämä ja sen vastoinkäymiset ei enää kiinnosta. Toisilla on enemmän voimaa päästä niistä ylös, ei mulla enää. Elämä on ihmisille rakenteellisesti täysin väärä paikka ainakin mulle.Kun ei ne kaikki muutkaan oo jaksanu,niin käy joillekin.Kait tä on joillekin ihan hyvä paikka iloineen ja suruineen.
Hei!
Olin itse pari vuotta sitten vaikeasti masentunut useamman kuukauden. Masennus johtui toisesta sairaudesta, joka aiheutti sietämättömät jatkuvat kivut. Itse olen sen tyyppinen, että olen kova toimimaan ja halusin kaiken mahdollisen avun. Kävin terveyskeskuksessa useamman kerran, välillä laitettiin diapamia suoraan suoneen ja välillä annettiin unilääkkeitä, mielialalääkkeitä jne. Olin jo useamman viikon valvonut ja halusin vain kuolla. Olisin varmasti tappanutkin itseni, mutta kun minulla on ihania lapsia, mies ja paljon muitakin läheisiä, niin päätin että menen psykiatriselle osastolle "itseltäni turvaan".
Halusin lähetteen psykiatriselle osastolle. En sitä kuitenkaan saanut terveyskeskuksesta. Tiesin, että osasto on minulle oikea paikka. Marssin suoraaan osaston luukulle ja selitin tilanteeni. Sairaanhoitaja haastatteli minut ja lääkäri otti minut heti osastolle sisään. Taistelin sitä vastaan, että enhän minä ole mikään hullu, eikä sairaala ole minun paikkani. Vietin muutaman sairaalajakson ja aina halusin kotiin, kunnes tajusin, että minun on tosiaan nyt lakattava kiirehtimästä ja oltava sairaalassa niin kauan kuin tarvitsee. Muutama kuukausikin on lyhyt aika, jos lapset saavat pitää äitinsä loppuelämän.
Minulla oli kovat ennakkoluulot sairaalahoitoa kohtaan. Ne osoittautuivat vääriksi. Olin kerran psykiatrisessa sairaalassa kaksi päivää ja se tosiaan oli hullujenhuone. Pidemmät jaksot vietin keskussairaalan psykiatrisella osastolla ja siellä oli ihan normaaleja ihmisiä. Monen kanssa ystävystyinkin. Parasta ja parantavinta oli muiden sairaalakavereiden tuki.
Tarkoitan tällä vain sitä, että sen ansiosta, että sain olla psykiatrisella osastolla, olen tässä nyt taas tyytyväinen elämääni (sairauteni parani hiljalleen ja masennus parani myös hiljalleen). Toki vieläkin syön mielialalääkkeitä ja käyn pari kertaa vuodessa psykiatrilla. Olen myös päättänyt pyytää psykiatrilta lähetteen terapiaan, niin saan vielä käsitellä tapahtunutta ja olen huomannut, että minulla on muutenkin taipumusta "alavireisyyteen".
Mutta olen myös sitä mieltä, että sinulla on oikeus päättää omasta elämästäsi. Ainoastaan jos on pieniä lapsia, niin silloin pitää taistella pitempään kuin jaksaisikaan. Toisaalta elämä on lahja, mutta toisaalta ei keneltäkään ole kysyttykään, haluaako tänne. Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat vuosia kärsineet esim. alkoholista tai masennuksesta, eivätkä ole löytäneet pääsyä ulos ja ovat päätyneet itsemurhaan. Ymmärrän sen hyvin, jos tämä täällä on nähty ja elämä on jatkuvaa kärsimystä, niin kenenkään ei tarvitse sellaista kestää. Ei sun tarvitse lupaa keneltäkään pyytää. Sinä olet vastuussa omasta elämästäsi.
Tietenkin toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivon, että elämäsi muuttuisi parempaan suuntaan. Itse olin niin lähellä itsemurhaa, että vain pelkuruuteni esti sen. Ja viime kädessä sairaalahoito auttoi. Nyt käyn taas töissä ja vietän normaalia perhe-elämää. Olenko selvinnyt? En ehkä kokonaan ainakaan vielä, sillä niin syvällä olin, että nouseminen sieltä ottaa aikansa.
Kiitos että ymmärrät ettei kaikki täällä jaksa olla, eikä kaikkia hoito enää auta. Ei ole onneksi lapsia. Silti tiedän että pilaisin joidenkin elämän lopullisesti. Siksi mietityttää. Ja hassuinta on ettei mulla ole masennusta, ehkä mä oon jotenkin muuten mielisairas kun tämä jatkumo ei kiinnosta tai oikeestaan taistelu. Mä olen taistellu tuulimyllyjä vastaan tajuttoman kauan, ei tä paikka vaan oo kaikille.
Hienoa, että sinulla on kuitenkin ihmisiä, jotka välittävät sinusta ja joista sinä välität. Kun olin oikein pohjamudissa, niin psykiatri antoi minulle neuvoksi ulkoilla vähintään tunnin päivässä ja tehdä sitä, mikä on tuottanut ennen sairastumista eniten iloa.
Itse olen lainannut kirjastosta joitakin mielenterveyteen liittyviä kirjoja ja lukenut niitä ja saanut niistäkin joitakin oivalluksia. Kun nykyään alkaa elämä tuntua rankalta, niin soittelen heti ystäville, kutsun jonkun kylään tai menen itse kylään. Sitten yksi hyvä keino mielenpiristäjänä on ollut pitää radiota auki. Sitten minua on auttanut (ainakin aikaa kuluttamaan), kun luen televiso-ohjelmat ja katson kiinnostavimmat. Ei minulla tietenkään paha olo mene millään kikalla heti ohi, mutta olen kehitellyt kaikkia avuksi.
Omahoitajani sairaalassa oli muutenkin fiksu, mutta hän hoki, että asioilla on tapana järjestyä. En siihen tietenkään siinä tilanteessa uskonut, mutta pahimmasta selviydyttyäni, aloin uskomaan, että asioilla on tosiaan tapana järjestyä.
Se miten asiat järjestyvät, on tietenkin toinen asia. Kun itse suunnittelin itsemurhaa, niin surin myös kovasti sitä menetystä, joka perheelleni olisi koitunut. Ja surin sitäkin, etten näkisi lasteni varttuvan. Lopuksi olin kuitenkin niin loppu, että nekään asiat eivät olisi estäneet minua. En vain pystynyt tekemään sitä -onneksi, nyt ajattelen.
Kuinka kauan sinulla on jatkunut epätoivon tunne? Onko sinulla parisuhdetta?
En tietenkään ole mikään kovin hyvä psykologi, mutta jos sinulla ei ole parisuhdetta, niin olisitko valmis sellaiseen, jos hyvä tyyppi tulisi vastaan? Vai oletko pettynyt pahasti suhteissasi? Tarkoitan tällä sitä, että tuntuu, että aika monella on elämä loksahtanut paikoilleen vasta parisuhteen myötä. Joku voisi rakastaa sinua ehdoitta ja saada sinun elämääsi tarkoitusta. Nykyään monet löytävät netin kautta seurustelukumppanin.
Joo joo, tiedän, että toiset ovat sitä mieltä, että jos ei itsekseenkään pärjää, niin ei sitten parisuhteessakaan. Minä taas ajattelen, että parisuhde voi olla tervehdyttäväkin.
Tästä nyt tuli tämmöinen sepustus...Kunnioitan sinun mielipiteitäsi. Jos näet joitain hetkellisiä toivonpilkahduksia, niin tartu niihin. Tee juuri sitä, mikä parhaalta tuntuu. Koskaan et voi kuormittaa läheisiäsi liikaa, puhu pahasta olostasi. Aseta pieniä tavoitteita seuraavalle päivälle. Elä hetkessä, vaikka se olisi välillä helvettiäkin.
Vaikuttaa siltä, että elämä on kolhinut sinua pahasti ja olet ehkä siksi menettänyt elämänhalusi. Elämällä voi olla sinulle vielä jotain annettavaakin. Voisitko asettaa vaikka jonkun ajan takarajaksi, että siihen asti ainakin katsot, löytyykö mitään syitä taistella elämässä kiinni?
Sen verran ehdin selaamaan uusimpia otsikoita, että jossain joku sanoo, että itsemurha on itsekästä. Olen eri mieltä. Ihminen ei tee itsemurhaa, jollei hänellä ole tosi paha olla. Kun on tosi paha olla, haluaa vain pois täältä, eikä tosiaan satuttaa ketään toista. Jotkut itsemurhaa miettineet, ovat myöhemmin helpottuneita, etteivät tehneet sitä, toiset taas miettivät lopun elämäänsä, kun vain pääsisi pois täältä. Kuka sitäkään jaksaa.
Toivon, että sinulle käy hyvin ja saat rauhan elämääsi.
Kun tuntuu ettei jaksa niin silloin pyydetään joku auttamaan jaksamaan.
Kerro muille mitä ajattelet elämästä.
Älä pidä kaikkea sisälläsi.
Elämä on tarkoitettu kaikille.
Jokainen ihminen on erilainen mutta kyllä tänne mahtuu kaikenlaista ihmistyyppiä.
Jokainen pystyy elämään täällä hyvää elämää.
Kun elämä tuntuu suossa kävelyltä niin yleensä siinä halutaan saavuttaa joku haluttu asia.
Ei ole väliä miten siihen suohon jouduttiin mutta siihen ei saa jäädä seisoskelemaan ja miettimään että mitäs nyt.
Suossa kävellään kunnes päästään vähän kantavammalle maalle ja sitten ollaankin taas polulla.
Minä kävelin ihan kirjaimmellisesti suossa kun kesä alkoi.
Kaaduin, sain haavan käteeni, shortsit märkinä, kännykkä ei kastunut, huusin eräälle jota seursin suolle.
Mutta taakse päin en kääntynyt.
Olisin kadottanut hänet, jota seurasin.
Jatkoin matkaa, upposin aina välillä mutta jatkoin kunnes maa taas kantoi.
Hän, jota seurasin, sitoi haavani ja matka jatkui.
Suohon ei jäädä seisokelemaan vaan matka jatkuu.
Kantava maa tulee vastaan kun menee eteenpäin.
vaihtoehtoja ovat kaikki muut.
Ei sinun tarvitse "elää" jollet halua
mutta ei tarvitse kuollakaan.
Voi elää "elämättä" ja olla olematta.
Kaikella elämällä ja elämässä on jokin tarkoitus.
Elämä on haaste.
Mitä asioita joudut kohtaamaan yksin?
(voit kirjoittaa minulle jos haluat,osoitteen löydät profiilisivultani)
Koko elämän mä joudun kohtaamaan yksin. Ei sitä osaa selittää enkä yksityiskohtia halua kertoa. Mä oon vaan jotenkin hullu kun en pärjää täällä enää ollenkaan. Oon mä sitäkin miettinyt että lakkaan vaan psyykkisesti olemasta mutta se paha olo seuraa silti. Kaikki muistot ja pelot, ei niitä vaan saa pois. Lääkäreille löpisy ei auta mitään, kaikki tietää mun jutut, mutta nytkin on jo yö ja pitäsi jotenkin selvitä seuraava aamu. Kun oikeestaan en enää uskalla nukkuakaan koska aamut on pahimpia ennen ku rauhottavat vaikuttaa. Mä uskon nokkimis teoriaan, ei heikot täällä selviä, ei oo koskaan selvinnykkää. Elämä on nimenomaan haaste ja se mua ei kiinnostakaan.
Oletko ajatellut vapaaehtoistyötä?
Pääsisit auttamaan muita ja oma tilasikin voisi helpottaa kun saat auttaa muita.
Itse autan kesätyökseni kehitysvammaisia ja aika avartava kokemus on ollut.
ihminen on yksin,kaikki muu on harhaa.
>Oon mä sitäkin miettinyt että lakkaan vaan psyykkisesti olemasta mutta se paha olo seuraa silti >
Se paha olo liittyy minääsi,kun minuus haihtuu
tai sen valta vähenee,niin se paha olokin häviää.
Usko,niin se on mahdollista.
>Kaikki muistot ja pelot, ei niitä vaan saa pois
Ei ole pakko muistella,eikä ole pakko pelätä.
Kun ei ole enää syytä pelätä niin pelosta tulee järjetöntä.
>uskon nokkimis teoriaan, ei heikot täällä selviä, ei oo koskaan selvinnykkää >
Totta,se on luonnon laki.
Siispä ainoa vaihtoehto on olla vahva.
>Elämä on nimenomaan haaste ja se mua ei kiinnostakaan.
Mutta kun sen pitäis kiinnostaa..
Jos otat haasteen vastaan niin tulet vahvemmaksi.
Sitä mä olen miettinyt että jos musta tulee vihannes tai siis tunnoton enkä enää ole ihminen vaan elävä ruumis, niin onko se vaihtoehto pahempi silti niille jotka tänne jää, vai tuleeko suurempi huoli kuolemisesta? Ihmisten elinikäinen kaitseminen miten pärjään ja olenko hengissä vielä huomennakin, ehkä kuolema aiheuttaa hetkellisesti suuremman surun mutta stressi tila kokonaisuudessaan on pienempi kuitenkin, en tiedä.Tämä maailma niin vaikea kun muillakin on tunteet.En taas haluaisi olla kenenkään taakkana mutta se taas on mahdottomuus kävi miten kävi.
Ei susta muuten tule "vihannes" kunhan et tee mitään
hölmöä ja huomaa makaavasi koomassa sairaalassa..
Kun on saanut oman inhimillisyytensä hallintaan
niin voi esiintyä muille normaalina.
(tai siis riippuen siitä että kuinka hyvä on esittämään
ja että löytääkö motivaatiota esiintymiseen)
Jos löydät todellisen itsesi inhimillisyyden alta
niin voit ottaa vastuun itsestäsi,
muiden ei tarvitse enää kantaa huolta sinusta.
Sitten ei ole olemassa enää mitään
sellaista ongelmaa mistä et selviytyisi.
>Tämä maailma niin vaikea kun muillakin on tunteet>
Totta.
Mutta mailmasta voi tehdä itselleen helpomman.
Jos haluat todella tietää enemmän siitä mahdollisuudesta
mistä kerron niin kirjoita minulle,
osoitteeni löydät profiilisivultani.
Ei oo mailia eikä mulla taida valitettavasti olla enää mitään kirjotettavaakaan.Voi kun olis vaan joku ihmelääke.Ei taida olla,onneks lääkkeet väsyttää.Taas aamun pahaa oloa odotellessa,kun sitä ei vaan tulis.
Ihmeitä ei niinkään helposti..vain kovalla työllä.
Totta kai sinulla on vielä kirjoitettavaa,aina on.
(ja jollei ole niin keksi jotain..)
http://www.makupalat.fi/Link/List.aspx?classID=a85228eb-d328-4d83-ba4c-f143761c49ba
Tee itsellesi s-postiosoite.
Se on helppoa.
Keksit jonkin nimen ja vastaat muutamiin kysymyksiin,
mutta älä laita mihinkään omaa oikeaa
nimeäsi..vaikka sitä kuinka kysyttäisiinkin.