Hei!
Mulla kolme lasta, jotka asuvat isänsä luona (heillä nyt uusioperhe).Pojat 10v ja 15v,tyttö 18v.
Antakaa mulle jotain neuvoja,mitä teen tytön kanssa kun murrosiästä asti ollut sama juttu: jos jotain kysyn, annan neuvoja tjtn vastaavaa niin saan ärinä-murinat (kritisoi) osakseni. Välillä tuntuu että kun sanon päivää niin siitäkin syntyy kritiikkiä...
Isänsä nykyisen vaimonsa kanssa haukkunut minua lasteni kuullen. Heti,kun uusi nainen astui kuvioihin, ei ex-mies ole enää voinut asiallisesti keskustella lastemme asioista.
Tyttö (ilmeisesti?) nyt alkanut olettaa tietävänsä kaiken tultuaan täysi-ikäiseksi ja mitä tahansa neuvoja annan (en silti halua ettei hän oppisi käyttämään omaa järkeään tjtn)niin saan vain kritiikkiä osakseni. Kuulemma olen liian huolehtiva tai että jos kokemuksesta tiedän jonkun asian olevan niin,kuin kerron/neuvon niin ei usko ja alkaa vain nälvimään ja kritivoimaan. Tuntuu tosi pahalta, kun en jotenkin saa kontaktia enää häneen ja hyvin vähän pystyn keskustelemaan normaalisti asioista tytön kanssa. Kun kerroin keväällä, että minulla syöpä joka kuitenkin saatiin leikattua pois mutta olin edelleen usean kk:den huonossa kunnossa niin kuulemma hänen mielestään olen vain huomionkipeä ja ns. "kerään säälipisteitä". *huokaus* Tänäänkin hän ystävättäriensä läsnäollessa nälvi ja kritisoi kaikkea sanomaani jne...Sydäntä kouraisi ja tuli paha mieli. Lopulta sanoin hänelle että en sitten jatkossa enää anna neuvoja/muutakaan vastaavaa koska jos hän itse kerta olettaa tietävänsä kaiken niin ok.
Sen jälkeen ei puhuttu asiasta sen enempää.
Siellä,missä lapset asuu isänsä kanssa niin minusta tehty mielikuva, että olen huono äiti, koska lapset jääneet isälle mutta lapsilta kysytty, haluavatko jäädä maalle asumaan vai muuttaa äidin kanssa kaupunkiin. Ja koska heillä koulu lähellä,kaverit samassa pikkukunnassa niin toki he mieluummin halusivat jäädä sinne. Mutta tapaan heitä säännöllisesti silti. Toki olen vuosien aikana eron jälkeen omat virheeni tehnyt mutta en minä voikkaan sanoa itseäni täydelliseksi. Mutta silti olen lasteni äiti, vaikka minusta siellä minipaikkakunnalla puhuttaisiin sitten mitä tahansa. En tiedä, välillä tuntuu, että olenko sittenkin tosiaan "lapsensa hylännyt huono äiti" kun lapset isällä ja itse yksinäni yritän ponnistella eteenpäin, hänellä perhe, minulla vain viikonloppuisin ja lomillaan lapset luonani..Herran sukulaiset ym:t sen paikkakunnan ihmiset (ei kaikki mutta suurin osa) levittelevät paikkansa pitämättömiä asioita ja lapset kuulevat niitä myös ja tyttö ilmeisesti otta tosissaan kaiken kun isänsä vielä ns. "höystää" lisää. Poikien kanssa minulla hyvät välit, tytön kanssa vaan jotenkin menee sukset ristiin välillä.Eron jälkeen olin pitkään masentunut,kaipasin lapsiani jne (kaipaan edelleen) mutta exän mielestä olin vaan päästä sekaisin ja hullu jne,koska kävin terapiassa purkamassa pahaa oloani.Käyn edelleenkin kerran kk:ssa vähintään ja nyt suurimpana syynä syöpä ja siitä toipuminen, kontrollikäynnit ja koko ajan pelko taustalla, että se uusiutuu...Mutta: Olisin tosi kiitollinen, jos jollain samansuuntaisia kokemuksia lapsensa/lastensa kanssa ja miten jatkossa toimia että saisin jonkulaisen normaalin äiti-tytär suhteen solmittua ja että olisin myös hänen mielestään sittenkin äiti, johon voisi luottaa, jakaa surut ja murheet (siis tyttö minulle) ja että olisin edes jotenkin hänelle äiti, joka rakkaudesta lapseensa antaa neuvoja ja elämän ohjeita jne..
Mulla kolme lasta, jotka asuvat isänsä luona (heillä nyt uusioperhe).Pojat 10v ja 15v,tyttö 18v.
Antakaa mulle jotain neuvoja,mitä teen tytön kanssa kun murrosiästä asti ollut sama juttu: jos jotain kysyn, annan neuvoja tjtn vastaavaa niin saan ärinä-murinat (kritisoi) osakseni. Välillä tuntuu että kun sanon päivää niin siitäkin syntyy kritiikkiä...
Isänsä nykyisen vaimonsa kanssa haukkunut minua lasteni kuullen. Heti,kun uusi nainen astui kuvioihin, ei ex-mies ole enää voinut asiallisesti keskustella lastemme asioista.
Tyttö (ilmeisesti?) nyt alkanut olettaa tietävänsä kaiken tultuaan täysi-ikäiseksi ja mitä tahansa neuvoja annan (en silti halua ettei hän oppisi käyttämään omaa järkeään tjtn)niin saan vain kritiikkiä osakseni. Kuulemma olen liian huolehtiva tai että jos kokemuksesta tiedän jonkun asian olevan niin,kuin kerron/neuvon niin ei usko ja alkaa vain nälvimään ja kritivoimaan. Tuntuu tosi pahalta, kun en jotenkin saa kontaktia enää häneen ja hyvin vähän pystyn keskustelemaan normaalisti asioista tytön kanssa. Kun kerroin keväällä, että minulla syöpä joka kuitenkin saatiin leikattua pois mutta olin edelleen usean kk:den huonossa kunnossa niin kuulemma hänen mielestään olen vain huomionkipeä ja ns. "kerään säälipisteitä". *huokaus* Tänäänkin hän ystävättäriensä läsnäollessa nälvi ja kritisoi kaikkea sanomaani jne...Sydäntä kouraisi ja tuli paha mieli. Lopulta sanoin hänelle että en sitten jatkossa enää anna neuvoja/muutakaan vastaavaa koska jos hän itse kerta olettaa tietävänsä kaiken niin ok.
Sen jälkeen ei puhuttu asiasta sen enempää.
Siellä,missä lapset asuu isänsä kanssa niin minusta tehty mielikuva, että olen huono äiti, koska lapset jääneet isälle mutta lapsilta kysytty, haluavatko jäädä maalle asumaan vai muuttaa äidin kanssa kaupunkiin. Ja koska heillä koulu lähellä,kaverit samassa pikkukunnassa niin toki he mieluummin halusivat jäädä sinne. Mutta tapaan heitä säännöllisesti silti. Toki olen vuosien aikana eron jälkeen omat virheeni tehnyt mutta en minä voikkaan sanoa itseäni täydelliseksi. Mutta silti olen lasteni äiti, vaikka minusta siellä minipaikkakunnalla puhuttaisiin sitten mitä tahansa. En tiedä, välillä tuntuu, että olenko sittenkin tosiaan "lapsensa hylännyt huono äiti" kun lapset isällä ja itse yksinäni yritän ponnistella eteenpäin, hänellä perhe, minulla vain viikonloppuisin ja lomillaan lapset luonani..Herran sukulaiset ym:t sen paikkakunnan ihmiset (ei kaikki mutta suurin osa) levittelevät paikkansa pitämättömiä asioita ja lapset kuulevat niitä myös ja tyttö ilmeisesti otta tosissaan kaiken kun isänsä vielä ns. "höystää" lisää. Poikien kanssa minulla hyvät välit, tytön kanssa vaan jotenkin menee sukset ristiin välillä.Eron jälkeen olin pitkään masentunut,kaipasin lapsiani jne (kaipaan edelleen) mutta exän mielestä olin vaan päästä sekaisin ja hullu jne,koska kävin terapiassa purkamassa pahaa oloani.Käyn edelleenkin kerran kk:ssa vähintään ja nyt suurimpana syynä syöpä ja siitä toipuminen, kontrollikäynnit ja koko ajan pelko taustalla, että se uusiutuu...Mutta: Olisin tosi kiitollinen, jos jollain samansuuntaisia kokemuksia lapsensa/lastensa kanssa ja miten jatkossa toimia että saisin jonkulaisen normaalin äiti-tytär suhteen solmittua ja että olisin myös hänen mielestään sittenkin äiti, johon voisi luottaa, jakaa surut ja murheet (siis tyttö minulle) ja että olisin edes jotenkin hänelle äiti, joka rakkaudesta lapseensa antaa neuvoja ja elämän ohjeita jne..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kokemuksia omista tuon ikäisistä ei ole, mutta vastaavaa käytöstä olen joutunut kokemaan pikkusiskojeni taholta. Vanhempani erosivat kun siskoni olivat 16v ja 17v. Tytöt jäivät isän luo asumaan kunnes muuttivat omilleen. Avioeron "syylliseksi" leimattiin äiti, joten luottamus äitiin meni melko perusteellisesti. Minä jouduin sitten isonasiskona ottamaan vastaan ne murkkuilut, jotka normaalisti kohdistetaan äitiin.(asuin toisella paikkakunnalla, mutta kävin aika usein kotipuolessa)
Se, että tyttäresi kohdistaa kritiikkinsä sinuun, on merkki siitä, ettei hän ole ainakaan kokonaan menettänyt luottamustaan sinuun.
Sairautesi saattaa aiheuttaa pelkoa lapsissasi. Älä siis puhu sairaudestasi tai varsinkaan omista peloistasi lastesi kuullen. Voit toki kertoa, että syöpä on nyt voitettu ja käyt kontrolleissa. Jokaista kontrollikäyntiä ei tarvitse erikseen infota. Jos ja kun sinulla on tarve puhua peloistasi, puhu ystävillesi tai varaa aika psykologille.
Lapsilla on omassa elämässään kaikenlaisia juttuja, ja heillä ei ihan oikeasti riitä voimat kuunnella aikuisten murheita. En minäkään, vaikka liki 40v olinkin jo, jaksaisi kuunnella jos isäni puhuisi omasta syövästään aina kun tapaamme tai olemme puhelinyhteyksissä. Tilanne olisi tietysti ihan toinen jos hän tekisi kuolemaa, mutta kun on kyse sellaisesta syövästä, josta yleensä parannutaan, on hyvä, että isä ei siitä juurikaan puhu meille lapsilleen.
Ensinnäki: en oo kaikkea kertonu sairaudestani, vain sen että se nyt saatu pois ja jatkossa käyn kontrollissa.
Muutenkaan en pura pahaa oloani/mitään ikäviä asioita lapsille (nuorimmallekkin vain sanoin,kun kysyi,miksi menen sairaalaan eikä he voi tulla minun luo just silloin että äidillä pipi selässä ja se nyt parannetaan)ja käyn terapiassa purkamassa pahaa oloani ja pelkojani eli en usko,että se siitä johtuu tytön kritisoinnit jne. Kritisointia ja ns nälvimistä ollut eron jälkeen viimeiset 7v..
Hän joutunut huolehtimaan nuoremmista kun isänsä viettänyt laatuaikaa uuden vaimonsa kanssa niin voi olla,että osaksi sen takia tytöllä jotenkin sitten minua kohtaan jotain negatiivista tjtn,en tiedä.
Kun saisin hänet avautumaan ja sanomaan suoraan, miksi niin kriittinen jne mulle mutta ei. Vaan en silti menetä toivoa tytön suhteen, uskon, että tulee päivä,jolloin keskustelemme asioista niin kuin ne on ja että hän avautuu jne. Koska minusta parempi, että ihminen sanoo ajoissa suoraan asiat kuin että sitten joskus vuosien päästä,kun toinen on ns nukkunut pois.
Mutta toivon tytön suhteen parasta ja että ajan myötä suhteemme korjaantuu jne. Kiitos Sinulle neuvoista ja mukavaa kesän jatkoa. =D
Niin: se, että ihmisen hyvä ajoissa sanoa asioista toiselle suoraan kuin että sitten vuosien päästä; kun toinen jo ns nukkunut pois; jää katumaan sitä, ettei puhunut mitään...
Kun oma tyttöni alkaa olla tuoss aiässä niin ihan samoja vaiheitahan tääällä eletään vaikkaollaan se alkuperäisperhe. Ehkä teidän kuviossa kaikki korostuu ja ulkopuoliset vaikuttaa enemmän asioihin?
Muistan hyvin kun itse aloin irtaantua aikuisuuteen. Sitähän tietää ihan kaiken! Ja neuvot on ihan tyhmiä ja neuvojat vanhoja eikä ne tiedä nykymenosta jne..
Uusia roolejahan te etsitte. Tyttösi ei ole enää lapsi eikä tahdo olla lapsesi. Toisaalta lapsi on aina vanhemmilleen lapsi. Juuri äitini neuvoi minua, nelikymppistä ihan perusjutuissa..
Kasvu uusiin rooleihin ei ole kivutonta koskaan. Ainoa neuvo on varmaan, että jos toinen koke eolevansa aikuinen niin kohtele niin. Puhu asioista kuin aikuiselle eikä lapselle. Kerro asioista ja erostakin jos tuntuu että se auttaa tai tyttö kaipaa siihen selvennystä. Suoraanhan hän ei voi kysyä, mutta asiat pohdituttaa varmasti ja toisaalta tuskin hän oikeasti on yhtään valmiimpi nielemään kotiväen neuvoja ja kommentteja kuin sinunkaan. Parhaimmillaan paikan vaihtuessa peilataan toiseen paikkaan eli kotona tuleeekin äidin sanomisia?
Suhteelle tekisi varman hyvää että olisitte yhdessä kuin aikuiset ystävät; matka jonnekin tms "tyttöjen kesken" kertoo, että huomaat hänen kasvaneen.
Ja aina ei pidä ottaa kirjaimellisesti lastenkaan juttuja. Vaikak tytön kommentit ovat olleet sairaudesta tuollaisia niin luonnotonhan tuo olis ja typeräkin vielä jos ei olisi ollut peloissaan puolestasi. On vaan ehkä puuttunut se, jolle asiaa purkaa joten itsensä kovettaminen ja vähättely on suojannut häntä itseään.
Ja vaikka lasta kohtelee tavallaan kuin aikuista niin jotenkin sitä pitää pystyä silti olemaan tilanteen herra eikä sortua samoihin kenkkuiluihin kuin toinen. Pysytellä vähän tilanteen yläpuolella ja kontrolloida itseään olematta silti epäaitokaan.. Ei oo helppoa lasten kanssa?