Joku aika sitten tuntui jo valoisammalta, että tästä vielä parannutaan. Onko tää masennus/ahdistus menossa taas pahempaan suuntaan? Jokusen viikon olen syönyt mielialalääkettä, jonka määrää on pikkuhiljaa nostettu.
Välillä tulee tosi masentunut olo. Haluaisi itkeä. Itku tulee melkein mutta vieläkään en pysty itkemään. En ole pystynyt moneen vuoteen. Edes itkettävää oloa ei ole ollut, vain turtumus.
Suututtaa ihmiset, jotka ei ymmärrä kuinka viheliäinen tämä olo on. Sitten tulee syyllinenkin olo, eihän muiden ihmisten tarvitse elääkään mun masennustani ja ahdistustani.
Jonkinlainen halu ihmisten seuraan on ja raivostuttaa kun tietää että sosiaaliset tilanteet ovat ahdistavia. Ei vain pysty. Jollain tasolla haluaisi pystyä. Raivostuttaa ihmiset, jotka iloisena kertovat käyneensä siellä ja täällä ja kuinka hauskaa on ollut. Sitä miettii että mitä pahaa sitä on itse tehnyt että on joutunut tällaiseen tilaan ettei pysty normaalisti seurustelemaan ihmisten kanssa, menemään minnekään niin että nauttisi. Kuitenkin vaikka on katkera siitä, että MIKSI MINÄ? niin ei se minua auttaisi, jos kaikki muutkin ihmiset olisi samanlaisia, etteivät osaisi nauttia elämästä ja toisten seurasta... ja tajuan kyllä että on hyvin itsekästä olla katkera siitä että muut pystyvät nauttimaan elämästä, tekemään asioita, mitkä tuottavat iloa.
Lääke kai on vaikuttanut sen, että tekisi mieli liikkua. Mutta käytännössä ei vieläkään jaksa sitä toteuttaa paljoakaan. Ja kun sitten tahdonvoimalla lähtee vaikka kävelemään niin useimmiten se on kuin jossain sumussa hortoilemista. Ja sitten ulkona näkee vaikka jonkun "puliukon" iloisesti ja ainakin näennäisesti elämänhaluisena taivaltavan eteenpäin, tulee taas raivo, että miksi tuokin saa olla iloinen ja nauttia olemassaolostaan, mutta minä en.
Siis on tullut katkeruus siitä, miksi minulle on käynyt näin. Kiukku siitä, että haluaisi olla terve mutta vaikka kuinka haluaisi niin ei ole. Ja tulee myös jonkinlainen katkeruus siitä miksi MINULLE on käynyt näin.
Mieliala on erilainen kuin muutama kuukausi sitten jolloin elämä oli suurimmaksi osaksi vain tuskassa ja ahdistuksessa minuutti kerrallaan eteenpäin selviämistä. Mutta ei nämä tällaiset katkerat ajatuksetkaan vaikuta tervehtymiseen päin menolta!
Välillä tulee tosi masentunut olo. Haluaisi itkeä. Itku tulee melkein mutta vieläkään en pysty itkemään. En ole pystynyt moneen vuoteen. Edes itkettävää oloa ei ole ollut, vain turtumus.
Suututtaa ihmiset, jotka ei ymmärrä kuinka viheliäinen tämä olo on. Sitten tulee syyllinenkin olo, eihän muiden ihmisten tarvitse elääkään mun masennustani ja ahdistustani.
Jonkinlainen halu ihmisten seuraan on ja raivostuttaa kun tietää että sosiaaliset tilanteet ovat ahdistavia. Ei vain pysty. Jollain tasolla haluaisi pystyä. Raivostuttaa ihmiset, jotka iloisena kertovat käyneensä siellä ja täällä ja kuinka hauskaa on ollut. Sitä miettii että mitä pahaa sitä on itse tehnyt että on joutunut tällaiseen tilaan ettei pysty normaalisti seurustelemaan ihmisten kanssa, menemään minnekään niin että nauttisi. Kuitenkin vaikka on katkera siitä, että MIKSI MINÄ? niin ei se minua auttaisi, jos kaikki muutkin ihmiset olisi samanlaisia, etteivät osaisi nauttia elämästä ja toisten seurasta... ja tajuan kyllä että on hyvin itsekästä olla katkera siitä että muut pystyvät nauttimaan elämästä, tekemään asioita, mitkä tuottavat iloa.
Lääke kai on vaikuttanut sen, että tekisi mieli liikkua. Mutta käytännössä ei vieläkään jaksa sitä toteuttaa paljoakaan. Ja kun sitten tahdonvoimalla lähtee vaikka kävelemään niin useimmiten se on kuin jossain sumussa hortoilemista. Ja sitten ulkona näkee vaikka jonkun "puliukon" iloisesti ja ainakin näennäisesti elämänhaluisena taivaltavan eteenpäin, tulee taas raivo, että miksi tuokin saa olla iloinen ja nauttia olemassaolostaan, mutta minä en.
Siis on tullut katkeruus siitä, miksi minulle on käynyt näin. Kiukku siitä, että haluaisi olla terve mutta vaikka kuinka haluaisi niin ei ole. Ja tulee myös jonkinlainen katkeruus siitä miksi MINULLE on käynyt näin.
Mieliala on erilainen kuin muutama kuukausi sitten jolloin elämä oli suurimmaksi osaksi vain tuskassa ja ahdistuksessa minuutti kerrallaan eteenpäin selviämistä. Mutta ei nämä tällaiset katkerat ajatuksetkaan vaikuta tervehtymiseen päin menolta!
Vastaukset 3
Vanhimmat
http://www.mtkl.fi/jasenyhdistykset/
http://www.mtkl.fi/tietopankki/kuntoutuminen/vertaistuki/
että miksi juuri MINULLE kävi näin. Sinulle kävi juuri noin, koska olet herkkä ihminen ja olet kokenut jollain elämän tasolla liikaa paineita, odotuksia, stressiä jne. Ehkä elät parisuhteessa, ehkä et. Jos et niin voit kokea itsesi niin yksinäiseksi että olet masentunut. Sen sijaan että antautuu tuolle huonolle ololle ja rypee siinä, pitää alkaa miettiä niitä syitä jotka johtivat masennukseen. Vain työstämällä niitä voit päästä eroon masennuksesta. Ehkä tarvitset lääkkeet ensivaiheeseen, mutta niistäkin voi päästä eroon. On todellakin pureuduttava niihin syihin, miksi tuntuu tältä. Koita etsiä jotain iloista ajateltavaa, käy vuokraamassa komedioita, tee asioita joista ennen tykkäsit. Voi olla että kun säännöllisesti yrität palata entisiin ilonaiheisiin niin sitten joskus huomaatkin taas nauttivasi niistä. Olen itse niin iloinen siitä tiedosta, että masennuksesta voi parantua! Pitää vaan olla se halu, ja vähän voimia. Voimia siis sinulle taisteluun masennusta vastaan!
EN todellakaan ymmärrä tätä tautia.. Voinko ikinä parantua? Sekoanko lopullisesti, ajaudunko itsariin?
Jotenkin olen yrittänyt elää masennuksen kanssa, mutta aina se ulkopuolisuuden tunne on läsnä, kuin olisin sisältä jo kuollut.. Yritä siinä sitten ajatella iloisia asioita.